Kaikki menee pieleen. Olet luvannut olla Rakkaasi illalla tapahtuvassa konsertissa. Kaikki ovat paikalla – paitsi sinä. Saat hommat kuitenkin kasaan uskomattomilla ponnisteluilla ja juokset penkkiriviin kesken esityksen.
Show on mahtava. Et voi uskoa, että elämässäsi on tuollaisia virtuooseja. Olet samaan aikaan ylpeä ja ihmeissäsi. Wau. Ei voi muuta sanoa.
Riennät onnittelemaan ja halaamaan. Ehdit sanoa: ”Se oli…”, kun Rakkaimpasi lataa kehusi kiertoradalle: ”Joo ja sä et tullu paikalle!”.
Tiedät hyvin, että änkytyksesi: ”Niin no myöhässä – mutta olin paikalla!” on kärpästen surinaa kaikkien korvissa – jopa omissasi. Miten helvetissä toisen tärkeys ei näkynyt taaskaan priorisoinnissa? Olivatko ne toiset tulipalot aivan pakko sammuttaa? Olisiko se elämä tempaantunut juuriltaan ylös ja kuollut siihen paikkaan, jos et olisi hoitanut niitä kaikkia kiireellisiä asioita?
Jos luottamus on kunnossa, et normaalisti ole myöhässä – selityksillä on merkitystä. Jos taas olet yleensä myöhässä, mutta et todella aikonut olla myöhässä tästä – on selittelyjesi arvo: pyöreä nolla. Ne voivat olla jopa huonontava asianhaara, kun et osaa pyytää anteeksi ja ottaa vastuuta, ettet ollut ajoissa. Puhelin kiinni seuraavalla kerralla? Entä jos Rakkaimpasi soittaisi ja tarvitsisi jotakin? Sanon kaikkeen jämäkästi ei? Entä jos… ja olemme samassa pisteessä.
Yksittäiset jutut ovat yhdentekeviä. Ketjut, toistuvat jutut, mallit, skeemat, loputtomat kehät ja kroonistuminen ovat merkityksellisiä.
Lapsena pelatessamme jalkapalloa, ihmettelin miksi kirjaimellisesti vastapalloon potkaisu tuotti usein todella komeita kaaria ja pitkälle meneviä palloja. Se on edelleen jotenkin epäintuitiivinen asia. Pallo on menossa kentällä omaan päätyyn ja potkaiset sitä vastustajan suuntaan… törmäykseen pitäisi huveta energiaa, joten pallon pitäisi aina liikkua vähemmän kuin paikaltaan potkaistessa. Ehkä se liittyy iskukohtaan tai asenteeseen palloa kohtaan. En tiedä.
Samalla tavalla potkaistessamme meitä avosylin kohti tulevaa ihmistä – hän lentää kauas. Käsittämättömän kauas. Komea kaari voi tuntua hetken hyvältä, mutta emme potkaisisi sillä voimalla ketään, josta emme välittäisi. Ammumme siis tärkeän ihmisen pois luotamme ja rikomme suhdettamme heihin molemmista päistä.
Valitettavasti monesti ihmisestä tuntuu, ettei voi muuta. On pakko pitää puoliaan, näpäyttää, kostaa ja kertoa, ettei minua kohdella noin – taas.
Anteeksiantaminen sen tuhannennen kerran tuntuu turhauttavalta, väärältä ja kohtuuttomalta – miksi minun pitäisi joustaa ja ”ymmärtää”? Toinen ei tunnu yrittävän – miksi minäkään?
Ehkä pyysit Rakastasi katsomaan esitystä, ehkä hän hihkuen kertoi tulevansa itse. Sama se. Pahalta se myöhässäolo tuntuu aina, kun on niin paljon tunnetta pelissä. Hei, ja sehän tuntuu pahalta molemmin puolin. Siksi se vastapalloon potkun saaminen täräyttää ilmat pihalle ja itkuhan siinä monesti meinaa tulla, kun on riittävän isosta setistä kyse.
Hengähdys. Sen tuhannennen kerran. Halaus. Surullinen piipitys siellä sylissä: ”Mutta minä olisin halunnut nähdä Sinut yleisössä, kun kumarsimme aluksi… Se oli minulle tärkeää…”.
Sitten vastaanottaa se tunteenpurkaus toiselta puolelta: ”Mikään ei ollut minulle tätä tärkeämpää – taistelin tieni tänne, luoksesi – olen mitä syvimmin pahoillani, etten tullut heti alkuun! Ensi kerralla majoitun telttaan salin takaosaan ja lahjon järjestyksenvalvojat mukaan juoneen! Olit upea – tiesin sen jo ennen, mutta nyt – wau! Olen niin onnellinen, että saan tuntea Sinut ja olet osa elämääni. Taituruutesi on huikaisevaa, mutta ihmisenä olet vieläkin arvokkaampi – timantti – täydellinen, minulle niin Rakas, että rutistan Sinut rikki ja et pääse koskaan pakoon sylistäni. Laitan sinun rippeet taskuuni ja hypistelen Sinua kulkiessani kadulla, kun minulla on Sinut – minulla on kaikki.”.