Kategoria: Tarinat

Sisältää voimakkaita tunteita.

Kuuntelen hengitystäsi. Se on harmoninen. Rauhallinen. En tiedä sinun olevan onnellinen.

Peittelen sinua ja käteni kulkee lantioluusi päältä. Pehmeästi sivellen kulkiessaan. Voisin vain verhota sinut peittoon, mutta luulen olevani niin huomaamaton kosketuksessani, etten herätä sinua.

En tiedä sinun teeskentelevän nukkuvaa.

Nautit katseestani, joka nauttii sinusta. Mielesi tekisi hieman liikahtaa asentoon, jossa saattaisin saada muutakin mietittävää kuin silkkisen aamutakkisi kohtaloa. Yrittäisinkö riisua sitä?

Herrasmiehenä, niin itse ajattelen tilanteessa olevani… Koen tärkeäksi, ettet nuku vyö solmulla, se saattaisi painaa, vaikkapa verenkiertoasi. Työnnän käteni peiton alle ja avatakseni solmua. Hengityksesi salpaantuu hetkeksi. Luulen sinun heräävän. Olen aivan liikkumatta, sinä puret huultasi. Vartalosi ojentuu minua kohti ja alat hengittää raskaasti.

Luulen selvinneeni tilanteesta vanhana ninjana ja jatkan solmun avaamista. Suusi aukeaa ja yrität hengittää mahdollisimman äänettömästi, jos se enää on mahdollista lainkaan. En tiedä kiduttavani sinua hitaan pehmeällä avaamisellani.

Solmu aukeaa ja niin tunnut aukeavan sinäkin. Otan vyötä ympäriltäsi helposti, silkki on oivallinen hyödyke juuri nyt.

Jostain syystä niskasi huutaa nimeäni. Pure minua, se sanoo. Ajattelen olevani vain tyypillinen mies ja kuulevani omiani. Tuijotan sinua.

Minullahan ei ole kiire mihinkään. Itsekurini on vielä terästä tässä vaiheessa. Mutta niin alkaa olemaan vartalonikin sinua katsoessa, enkä ymmärrä feromonien leijailevan virtauksena minua kohden koko ajan.

Käännähdät Oscar-patsaan arvoisesti, levittäen hieman jalkojasi ja taianomaisesti nostaen aamutakkia juuri aavistuksen. Minulla ei ole sinun juonestasi aavistustakaan. Peitto hävisi allesi paljastaen uudelleen vartalosi miltei kokonaan. Kasvosi ovat edelleen toiseen suuntaan.

Siinä se nyt on… muka vahingossa edessäni oleva keskivartalosi. Edelleen elättelen kuvitelmaa itsestäni herrasmiehenä ja pehmeästi otan aamutakkisi kulmasta peittäen takapuolesi. Valitettavasti olet taas niin hiton fiksu ja tajuat tilaisuutesi tulleen.

Sekoitat kiihkeän, hyväntuulisen uloshengityksen, kaareuttaen selkääsi kuin pantteri ja lähestyt minua varkain. Saalistusviettini aktivoituu välittömästi ja käteni kiertyy lantiollesi nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa.

Jatkat unisen viettelevää ääntäsi ja kuin vuorovesi vyöryt minua kohti. Luulen edelleen sinun olevan unessa, joka pitää minua vielä toimimasta. Pidän sinusta kiinni ja pidät siitä.

Vartalosi saavuttaa minut tuota pikaa ja vasta sinun siirtäessä kätesi minun käden päälle hierovalla otteella, ymmärrän, ettei minun tarvitse pysyä etäällä. Teen siispä päin vastoin ja työnnyn sinuun saman tien.

Haukot henkeäsi ja tartun sinua niskasta, sitten tukasta, sitten sekavasti vähän molemmista. Luulet halkeavasi. Onnesta. Pidät käsiäsi omieni päällä, tarraten niihin kuin kaiteeseen, myrskyssä olevalla aluksella.

Keinuttaminen lakkaa hetkeksi ja vedät henkeä. Vau. Olipa se jotakin. Et sen enempää ehdi miettiä, kun käännän sinut kasvot minua päin ja työnnyn sinuun uudelleen.

Nostan käteni lantioltasi ylävartalollesi. Selkäsi kaareutuu taas ja revit happea hampaidesi välistä. Käteni niskallasi puristuu tiukemmin sinuun ja olet täysin hallinnassani, jos se enää on mahdollista lainkaan.

Tunnet kuinka ahneesti sinut otan. Keinuttaminen lakkaa hetkeksi, mutta et ehdi vetää henkeä, kun pyöräytän sinut syliini. Vasen käteni hieroo ylävartaloasi päättäväisen omistavasti, sinusta on ihanaa olla minun omani.

Oikea käteni liukuu oikein alas. Sitten vain vähän ylös ja taas alas. Ylemmäs ja alemmas. Otteeni on niin varma, pehmeä, ahne, määrätietoinen ja kunnioittava samaan aikaan, että jähmetyt ja äänesi kiihtyy – nousee nousemistaan, täriset.

Minä jatkan. Jatkan ja kuljetan sinua perille kantaen sinua sylissäni. Olet niin kiinni minussa, ettet tunnista kuin sinua ympäröivän paineen. Paine nousee ja lopulta räjähtää alkaen alavartalostasi, jatkaen ylös, pyörien ja kieppuen päässäsi kuin taitolentokone.

Sinä saavut. Ja vartalosi kaareutuu.

Pantterini.

Hengitän raskaasti korvaasi ja hieman puren sinua. Naurahdat iloisesti. Sanon matalla äänellä katkonaisesti: ”Vai muka… Olit unessa… Senkin…”.

Kåännähdät ja suutelet minua. Työnnät sormesi hiuksieni läpi ja tunnustat minulle kaikki tunteesi. Sen verran voimakas kokemus oli sinullekin.

Hymähdän lämpimästi ja otan sinut kainalooni. Olen toiminnan mies, en niinkään sanataituri, joten käärin sinut käsieni suojiin ja heitän peittoa päällemme.

Suutelen sinua ja painan pääni sinun otsaasi, tavoitellen mahdollisimman syvää yhteyttä. Äänenikin on syvä, kun sanon: ”Osoitan lisää tunteitani sinuun heti aamulla.”. Suutelen kielelläni kaulaasi ja kuiskaan: ”Aamu tulee nopeammin, jos nukumme hetken.”.

Silität poskeani ja kuiskaat: ”Minun aamuni on nyt ja herätän sinut lempeästi… Tai sitten en…” ja suutelet vartaloani mennessäsi alavartaloni luokse.

Pitkä suudelma. Kunnes kielesi ei mahdu liikkumaan. Tartun tukkaasi. Jep. Kukapa sitä olisikaan halunnut nukkua. Siirtyessäsi päälleni, kiusoitellen annat minulle luvan jatkaa uniani. Puristan lantiotasi molemmin puolin. Vedät henkeä ja pyörität minua vuorostasi.

Tiedät minun katsovan sinua, joten kätesi menevät tasapainoisen täsmällisesti kehosi pinnalle. Toinen alas ja toinen ylös.

Otan ylemmän kätesi vasemmalla kädelläni ja vaihdan oikean käteni omasi tilalle ylävartalosi hieromiseen. Tuon kätesi huulilleni ja ojennan etusormesi kieleeni. Pulssisi kiihtyy. Rytmisi kiihtyy. Ja kiihdyt aivan lähelle. Etkä voi estellä sitä. Jähmetyt hetkeksi kuin vesiputous päälleni ja sitten suljet itsesi kehooni kiinni.

Murahdan teeskennellysti korvaasi, ettei nyt ole sopivaa nukkua, kun olemme molemmat heränneet uuteen aamuun. Siirrän sinut hellästi päältäni sängylle ja työnnyn sinuun takaa.

Hetken hengähdettyäsi, kätesi löytää vielä paikan pyörähdellä rytmikkäästi. En yritäkään synkronoida mitään, mutta olet niin herkkänä, että saavut ennen minua tai kanssani. Kaikki on niin sekavaa. Puristun sinuun ja sinä minuun.

Soperran: ”No… nyt kun sinä teit meille jo aamun… Nähdäänkö sitten päivällä vaikka lounaan merkeissä?”. Naurahdat ja suutelet minua. Hymyilen ja nukahdan. Niin nukahdat sinäkin.

Kirjoitus sisältää voimakkaita kohtauksia, eikä sitä suositella kenellekään.

En tiennytkään, että Calvin Klein tekee puseroita, joissa on vetoketju alas asti. Tunnustelen oikealla kädelläni CK-kuvioitua vedintä. Vasen käteni asettuu rinnallesi.

Pidätät hengitystäsi, enkä ymmärrä miksi, koska näytät kaipaavan happea. Verenkiertosi käy jo kierroksilla ja sydämesi tuntuu käteeni. Pam Pam Pam. Lasken rytmiä mielessäni ja pohdin laitanko sinua samaa tahtia pikapuoliin. Katson sinua ja luulen sinun kyllä ymmärtävän mitä ajattelen.

Lasken vetoketjua tarpeettoman hitaasti, hieroen samalla rintaasi. Vastaostamasi toppi työntyy esiin, aivan samalla tavalla, kuin tiedät minun tulevan kohta.

Askellan ohitsesi ja riisun puserosi, kierrän sinut ympäri, palaten eteesi. Lasken puseron pöydälle, sinun siveytesi kanssa. Odottelemaan uutta hetkeä koristaa muodokasta olemustasi.

Rullaan hieman toppiasi ylös. Laitan polveni maahan ja suutelen vatsaasi. Työnnän äkisti kieleni vyötäröllesi ja sihahdat kuin virvoitusjuomapullo kesähelteellä. Nykäisen topin päältäsi, kun vielä mietit mikä sinuun iski.

Tuntuu kuin rintasi paisuisivat käsissäni. Totta. Hengität jo raskaasti, kun hieron esiin nänniäsi rintaliivien läpi. Kolmet hakaset. Niiden kanssa yläasteen hampailla avaamistaidot ovat yhtä hyödylliset, kuin majavan unelma lyhtypylvään kaatamisesta.

Painan oman tolppani sinua vasten samalla suudellen otsaasi, kun napsuttelen hakaset auki. Vien käteni pakaraltasi selkää pitkin niskaasi, jossa hieman vedän hiuksiasi nyrkkiini. Tartun niskaasi ja vien toisen käteni takapuolellesi. Kuuntelen hetken hengitystäsi, jonka jälkeen tuon suuni lähellesi, kuin sähkömagneetin rautajauheen luo.

Huulesi nousevat kasvojani kohti, kuin tulivuoren purkaus ja maistat huuliani ahneesti. Tuot kätesi kasvoilleni, kuin sokea. Et avaa silmiäsi, haluat keskittyä tuntoaistiisi. Painat mieleesi miltä näytän ja jokaisen yksityiskohdan, jotta voit nähdä minusta unta ja unelmoida ennen kuin taas näemme.

Riisun rintaliivisi ja painaudut minua vasten. Rutistat minua käsilläsi ja olet niin sekaisin tunnemyrskyssä, että voisit itkeä ja nauraa samaan aikaan. Olet ihanan onnellinen ja koet itsesi onnekkaaksi. Minä se tässä onnekas olen, mutta päätän hieroa valtavia rintojasi ennemmin kuin omaa hyväosaisuuttani naamaasi.

Avaan nappisi ja työnnän kättäni. Vinkaiset kuin uudenvuoden noitapilli. Käännän sinut seinää vasten ja työnnät takapuolesi etumukseeni. Pyörit niin vinhasti, että pelkään syttyväni tuleen. Pakaralihaksesi sorvaavat minua kuin pöydänjalkaa.

Vaihdan maltillisen koskettamiseni hyvin määrätietoiseen liikkeeseen, jonka päätepiste on selvä. Tartun lantioosi ja pidän hetken sinua paikallasi, vaikka liikut huumaavasti.

Saan työrauhan ja joudut keskittymään itseesi. Totean käskevästi: ”Mitä nopeammin – sitä nopeammin.”. Toistan sanojani kunnes vartalosi työntyy kaikkiin suuntiin yhtäaikaa ja yrität pyytää minua työntymään sisääsi. Kuulen vain suhinaa ja hengenvetosi, mutta tiedän kyllä mitä haluat.

Revin loput vaatteet päältäsi ja vien sinut sänkyyn. Tartut vyönsolkeeni, mutta otan sinua hiuksista kiinni ja totean sinun paikkasi olevan nyt sängyllä hieromassa rintojasi näyttävästi minua varten.

Riisun itseni ja haukot henkeäsi nähdessäsi minut alastomana, vaikka olet nähnyt minut lukuisia kertoja. Aina kokoni yllättää sinut, kun joudut katsomaan sitä ennen sinuun uppoamista.

Nousen sänkyyn ja tuijotan sinua samalla edeten sisääsi. Pyörit allani ja tunnustelet varttani samalla hieroen itseäsi. Teen muutaman terävän työnnön, lisään painetta rinnoillesi ja loikkaat polkusi loppuun.

Revit happea keuhkoihisi ja käännän sinut ympäri. Jyskytän sinua kuin veturin sylinteri ja raavit lakanaan reiät. Olet niin monen tunteen ristitulessa, ettet enää osaisi kertoa nimeäsi kysyttäessä.

Tunnet kuinka virityn ja väännän vielä yhden vaihteen lisää. Tartun pakaroihisi ja ravistan sinua kuin säästöpossua karkkipäivänä. Karjun leijonakuninkaan lailla ja rojahdan päällesi.

Kierähdän vierellesi ja kaappaan sinut kainaloon. Puuskutan ja totean sinun olevan syyni elää. Puraisen hellästi huuliasi ja pörhötän tukkaasi. Olet unelmani ja toteni. Minä sinun toteemisi ja sinä eläimeni. Minä elimesi ja sinä elämäni.

Rakastan Sinua. Ihan totta.

Muodostamme oman pienen valtion valtiomme sisään. Meillä on oma lippukin. Sinä vaadit siihen romanttisen sydämen. Minä olisin halunnut sinun alastoman silhuetin. Kompromissina teetin sydämen sametista, jossa silhuettisi tuntuu käteen silittäessä.

Silitän sinut uneen, jotta voit nähdä unta minusta. Viivyn ihollasi vielä hetken. Pussaan niskaasi. Soperrat unessasi hymyillen jotakin. Hymähdän. Ja sitten nukahdan.

Trent oli ’Captain Crazy Parrot’in – tai CCP:n, kuten oli tapana tuttavallisemmin sanoa – terassilla jenginsä kanssa, kun yht’äkkiä toinen ryhmä iskeytyi pihaan. Se ei ollut huviajelu. Heillä oli selkeästi päämäärä, kiire suorastaan… mutta se ei näyttänyt päättömältä kaahaamiselta. He olivat selkeästi tarkkoja ajankäytöstään ja tällä hetkellä heidän päämääränsä oli tämä paikka. Trent sipaisi asettaan vyön tuntumassa. Gary nosti toista kulmakarvaansa.

Kukaan ei halunnut tehdä nopeita liikkeitä, jotka olisivat vaikuttaneet paniikilta. Syntyi sanaton sopimus, että kaikki pelaavat tilannetta vaistoillaan. Tämä oli kuitenkin Trentin suojeluksessa oleva kantapaikka, joten olisi näyttänyt vähintäänkin erikoiselta, ettei Trent olisi ollut tietoinen tästä. Hänen tehtäviin kuului tietää. Kuolema ei saanut tulla koskaan täysin varoittamatta.

Koneet sammuivat. Ensin johtajan ja noin sekunnin viiveellä muiden. Eivät kuin lampaat… he olivat vain odottaneet mahdollista B-suunnitelmaa. Johtaja oli ilmeisesti arvioinut homman olevan ok. Pitkä kokemus selvästi näistä tilanteista. Yhtä hyvin nyt olisi voinut olla jo ensimmäisten lippaiden vaihto. Trent tunnisti johtajan. Se oli John ”The Doe”. Oli hänellä kai oikeakin sukunimi, mutta Trent ei sitä tiennyt..

Muu ryhmä oli varmasti hänen iskuryhmänsä. Legendan mukaan John kasasi ryhmän aina jokaiselle tehtävälle erikseen. Ainoastaan yksi oli kiinteä osa… Trent ei kuollakseenkaan muistanut hänen nimeään. Periaatteessa Trent rentoutui, koska hän oli melko varma, ettei John ollut mikään kuumakalle. Mitään ei tapahtuisi yllättäen, jos kaikki osaisivat jatkaa oluen lipittämistään, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kaikki olivat kuulleet Johnista, mutta kukaan ei tiennyt juuri mitään hänestä. Joku hiljensi musiikin miltei äänettömäksi. Oli selvää, ettei hetkeen huudeltaisi ohi kulkeville naisille kutsuja liittyä mukaan illanviettoon. Kaikki olivat miltei jähmettyneet patsaiksi ja he seurasivat Johnin lähestymistä.

Jostakin käsittämättömästä syystä kukaan ei kävellyt vastaan tai tehnyt muutakaan uhkaavaa. Muutamat tiskillä olleet jäsenet kuitenkin ryhmittyivät eturiviin ikään kuin osoittaen, etteivät ylenkatsoneet tilannetta. Kai siinä haluttiin myös sanoa, ettei pelkoa ollut. Vaikka kyllä sitä oli jo. Outoa.

”Bill.”, aloitti John. ”Sinulla on tästä hetkestä alkaen minulle kuuluvaa omaisuutta. Se ei tule olemaan minun, mutta nyt se on.”. Kaikki paitsi Johnin miehet tuntuivat pidättävän hengitystään kuullakseen kaiken, voidakseen arvioida milloin pitäisi kaataa kaikki lähellä oleva irtaimisto suojaksi luotimyrskyä vasten. Kukaan ei halunnut näyttää pelkoa, joka oli ilmeinen, katsomalla Billiä. Kaikki tekivät kuitenkin niin, luullen olevansa huomaamattomia.

Bill ei vastannut, koska ei ollut varma änkyttäisikö hän vastauksen tai värisisikö hänen äänensä. Hän vain yritti esittää olevansa huvittunut tilanteesta ja olisi onnistunutkin siinä varmaan normaalisti, mutta kaikki miettivät päässään etteivät itse pystyisi olemaan rentona hänen saappaissaan. Teeskentely oli turhaa.

John jatkoi: ”En vaadi sitä sinulta, koska en ole varma voitko sitä minulle antaa.”. Bill keskittyi kysymään mahdollisimman ylimalkaisesti: ”No mikäs se mahtaa sitten olla?”. John ei vaikuttanut ilahtuneelta, eikä vihaiselta. Hänen puhettaan ei oltu selvästi keskeytetty. Billin sanat olivat ilmeisesti hänelle yhdentekeviä tässä vaiheessa.

John oli lopettanut etenemisen Billiä kohti. John selvästi tiesi melko tarkasti milloin olisi liian lähellä käydäkseen keskustelua neutraalilla äänensävyllä kuulostaen melkein toverilliselta. John punnitsi sanavalintaansa hetken hengittäen sisäänpäin ja leikkasi hiljaisuuden sanomalla: ”Totuus.”. Bill nielaisi ja muutkin muuttuivat levottomiksi. Tämä ei tiennyt hyvää.

”Katsohan, kerron hieman ensin itsestäni. Olen John Kerrigan ja minun työni on selvittää asioita, jotka eivät enää muuten selviä. Yleensä tämä johtuu henkilön menehtymisestä. Niin tälläkin kertaa. Yleensä kyse on sijoituksesta, jossa menehtynyt henkilö on tallettanut säännöllisesti resurssejaan minulle ja jos hänelle tapahtuu jotakin, minä käytän noita resursseja korjatakseni vaa’an takaisin tasapainoon – jos se on kellahtanut vinoon.”. John piti hetken tauon, kuin odottaen jotakin impulssia.

”Erinomaista päättelyä Bill–” John jatkoi ja hämmästyttävällä tavalla hän ei kuulostanut sarkastiselta, vaikka Bill ei ollut sanonut mitään ja normaalisti tällainen olisi tulkittu suorana vittuiluna. John selvästi osasi asiansa. Hän vaikutti kohtuulliselta ja tilannetietoiselta. Kunnioitus oli ilmeinen. Pelko oli läsnä, mutta kukaan ei halunnut sitä myöntää, eikä John selvästi ollut edes kiinnostunut käyttämään sitä hyväksi.

”–tällä kertaa kyse ei ole toimeksiannosta. Tämä on henkilökohtaista.”. Trent havaitsi, että Johnin poskilihas jännittyi – tuskin huomattavasti – mutta kuitenkin asia tuli selväksi. John kantoi vihaa ruumiissaan. Ei hallitsematonta. Se oli täysin hallinnassa, mutta se odotti. John oli selvästi sopinut vihansa kanssa, että hän päättää paikan ja ajan – viha saisi päättää loput.

John jatkoi: ”Teillä oli kuulemma riita Janen kanssa ja illan tapahtumien tiedot loppuvat siihen hetkeen, kun jäitte kahden puiston kulmalle. Aivan kuten näköhavainnot Janesta. Ottamatta kantaa Janen merkitykseen elämässäni sen enempää, koska lienee selvää, että vaikka tilanne on minulle tuttu – menetän minulle tärkeän henkilön – en ollut tätä ajatellut. Enkä peittele omaa suruani.”

”Olen siinä käsityksessä, että hallitset pyöräsi myös maistissa ja olit kuulemma melkoisessa kunnossa tuona iltana. Tilanne on kannaltani hyvin yksinkertainen. Selvitän oletko aiheuttanut Janen katoamisen. Ja ensimmäisenä minua kiinnostaa oletko pahoillasi tai kadutko mahdollisesti jotakin. Emme tunne vielä tunne riittävän hyvin, joten en voi olla varma.”

”Toivoisin, että olisit – ja te muutkin olisitte – ”, John sanoi kääntämättä lainkaan päätään tai edes siirtäen tuijotustaan muihin kuin Billiin, ”- kuulleet minusta riittävän monta tarinaa, ettette kavahda seuraavaa pyyntöäni, vaan annatte Billin rauhassa tehdä omat ratkaisunsa. En käyttäisi näin paljon aikaa tähän, jos tämä ei olisi tärkeää. Olen aina uskonut, että arvostamalla toisia saa arvostusta. Niin uskon tänäänkin käyvän.”.

John maisteli selvästi tunnelmaa ja jatkoi vielä piinaavaa pohjustustaan: ”Kun minä pyydän sinulta Bill kohta palvelusta, sinulla ei ole velvoitetta tehdä sitä minulle. Voit miettiä ihan niin monta hetkeä kuin haluat. Kuten sanoin, emme tunne vielä riittävän hyvin. Mikäli päätät tehdä minulle palveluksen katson sen eduksesi – mutta mikäli et tee – en katso sitä sinua vastaan. Ymmärrän asemasi, enkä osaa sanoa mikä on normaalia, koska en itse sitä edusta – edes tässä viiteryhmässä jossa nyt seisomme.”.

Bill ei ollut niin tyhmä, että olisi yrittänyt vaikuttaa rennolta huikkaamalla jotakin. Kaikki ikään kuin kunnioittivat toisiaan niin paljon, ettei kukaan sanonut tai tehnyt mitään kummallista, vaikka tilanne muistuttikin lähinnä lännen elokuvien ampumakohtausta edeltävää hetkeä. Bill vaikutti melko rauhalliselta. John vaikutti reilulta mieheltä kuitenkin loppujen lopuksi, vaikka kaikki tiesivät Johnin kyllä ottavan haluamansa. Kukaan ei voinut olla varma voisiko John todella vain ottaa sen… poimia kuin kypsän tomaatin.

John selvästi pyrki rauhoittamaan tunnelmaa voidakseen arvioida Billin reaktiota paremmin, kun tämä ei olisi kuin viulun kieli. John jatkoi: ”On olemassa totuus ja on olemassa näkökulmia. Kuolema esimerkiksi on yksi totuus – se ei ole näkökulma kysymys. Sen sijaan se, miten kuolema tuli osaksi jotakin hetkeä voi olla kysymys näkökulmista. Minulla on syytä olettaa, että Jane ei ole vain kadonnut. Erinäiset aikamääreet täyttyivät tätä olettamaa tukemaan.”

”Haluan sanoa vielä tämän, –” John sanoi ikään kuin hieman anteeksipyydellen muiden odotusta, herrasmies, ehkä loppuun saakka – kukaan ei tiennyt vielä tässä vaiheessa ”– jos asia sattuisi olemaan niin, että Jane tosiaan olisi hengettömänä nyt jossakin ja hän olisi menettänyt henkensä jonkun henkilön toimesta. Minulle on merkityksellistä oliko kyseessä vahinko – jos sitä sanaa tässä maailmassa voi enää käyttää – vai oliko kyseessä harkittu teko.”

”Olen ollut itsekin elämässäni joissakin hetkissä kiivas, joten en kavahda mitään reaktioita – siitä voit olla varma.” Johnin silmien laskeutuminen Billin takin alla olevan aseen tasalle sai herkimmät yleisössä katsomaan hallitsemattomasti Billin suuntaan.

John nosti katseensa ja jatkoi: ”Näkulmaa, ettet halunnut loppujen lopuksi Janelle pahaa, tukee halusi selvittää Janen kohtalo. Enkä väheksy kykyjäsi, mutta haluan sinun ymmärtävän, etten luota tällä hetkellä keneenkään ketä en tunne.” John piti tauon ikään kuin antaen kaikille mahdollisuuden täydentää äskinen lausahdus Johnin käyttämällä ”riittävän hyvin” -ilmauksella.

”Tällä ei siis välttämättä ole mitään tekemistä sinun kanssasi ja voit luottaa – tai luottaa myöhemmin – ettei millään toimellani ole mitään henkilökohtaista syvyyttä, ennen totuutta. Olet viimeinen henkilö minun tietojen mukaan, joka oli Janen kanssa ja sinulla voi olla tärkeitä tietoja hänestä. Olit kuitenkin vetänyt lärvit sinä iltana, joten kukaan ei tarkalleen voi sanoa juuta eikä jaata tämän viimeisen keskustelun laadusta. Tämän takia haluaisin katsoa hetken puhelintasi.”

Kysymys oli naurettavan röyhkeä. Kaikki tiesivät, ettei kukaan halunnut edes oman äitinsä katsovan kenenkään puhelinta… tai se lienee melko selvää, koska sisältö oli mitä oli. Kukaan ei voinut olla varma luottiko itse keneenkään niin paljon, että voisi ojentaa puhelimen hymyillen samalla.

John ei ojentanut kättään, vaan antoi lupauksensa mukaisesti Billille aikaa puntaroida asiaa. Oli selvää, että John halusi osviittaa Billin yhteistyöhalukkuudesta. Oli melko selvää, että John tulisi saamaan totuuden kaivettua joka tapauksessa. Oli täysin yhdentekevää mitä Janeen liittymätöntä puhelimessa olisi, Johnia ei voisi vähempää kiinnostaa. Oli totuutta ja oli näkökulmia, kuten John oli sanonut.

”Ihana mies – muttei niin ihana, etteikö kotonani oleva olisi ihanampi.” ja nainen käännähti pois hymyillen. Hän siemaisi lasistaan kuivaa kalifornialaista valkoviiniä. Ilta jatkui ystävättärien tarinoita kuunnellessa. Tänään ei hän ei kuitenkaan halunnut osallistua kumppanien parjaamiseen. Tätä varmuutta ja tulevaisuuden valoa hän ei antaisi varjostaa minkään typerien juttujen, vaikka se olisi kuinka tapa.

Multimediaviesti kolahti luuriin. Mies ei ollutkaan kotona, eikä miesporukalla, jonka mukaan hän lähti. Viesti ei ollut mieheltä, vaan naiselta naiselle, siskolta siskolle. Siinä se juuri niin ihanaksi ristitty mies oli toisessa naisessa kiinni tanssilattialla. Kuva oli melko tumma, mutta niin oli nainenkin, joka siinä sylissä kihersi. Miehestä ei voinut erehtyä, olihan nainen juuri leikannut siistin hiustatuoinnin hänen oikean korvan ympärille. Kuusikulmainen tähti. Luulisi, että pelkkä suhdekin olisi riittänyt, mutta selvästi daavidinkilpikään ei suojannut viinalta ja ajattelemattomuudelta. Tai ehkäpä juuri ajattelulta.

Niin. Se rakkaus ja varmuus tulevaisuudesta, joka piti naisen pois muiden miesten luota, selvästi loisti poissaolollaan hänen kumppaninsa rintakehässä. Mies ei selvästikään rakastanut naista, eikä uskonut heidän tulevaisuuteen. Siitähän tässä oli kyse. Uskottomuudesta.

Henkilökohtaisuus lehahti lentoon ja karkasi naisen mielestä kuin lintu, joka halusi olla vapaa. Luottamus pakeni oviaukosta, kuin sen kiireellisesti loittonevia askeleita olisi säestänyt vain tuulikello. Tiellä ei ollut edes ovea, pelkkä aukko. Kuten oli nyt rintakehässäkin. Ylimpien kylkiluiden alla hieman vasemmalla. Se taisi jättää muutaman lyönnin väliin. Vai käynnistyikö se uudelleen lainkaan?

Mitä oli jäljellä? Yhteinen asumus. Olihan nainen asunut ennenkin solussa. Ei se määrittänyt romanttista suhdetta. Yhteinen elämä ja harrastukset? Ehkäpä miehellä oli muitakin harrastuksia, joista nainen ei tiennyt. Pelejä. Mailapeli sanan tullessa mieleen, naisen vatsa käännähti ja hän haukkoi ilmaa. Elämä ei tuntunut kovin yhteiseltä, koska maailma sellaisena jona nainen oli sen juuri ehtinyt mieltää – tipahti lattialle kuin diskopallo. Peilinpalaset sinkoilivat ympäriinsä. Nainen näki useissa paloissa itsensä. Aika tuntui pysähtyvän taas.

Mitä suhteessa oikeastaan oli?