Kategoriat
Pohdinnat Tavoite

P-rengas

Haluan, ettei poikani joudu ikinä pelastamaan minua.

Joskus isä itse velvoittaa ja joskus poika ottaa pelastajan roolin, usein näennäisesti molempia – kun oikeasti se on vain ensimmäistä: isä velvoittaa – koska isällä on melkein aina mahdollisuus halutessaan suojella poikaansa ja estää tämän pelastusoperaatio.

Ajatukseni kirkastui, kun sattumalta katsoin TV:stä dokumenttia, jossa (erittäin kuuluisan) tanskalaisen miesmallin poikaa seurattiin. Poika kertoi omalle kuvausryhmälleen menevänsä toimittajan haastatteluun ja ”minun pitää olla valmistautunut ja varuillaan”.

Toimittaja kysyi kaikenlaista pojan isäänsä/-suhteeseen liittyvää: ”Kun isäsi myönsi julkisesti väärinkäyttäneensä päihteitä… miltä se tuntui?”.
Poika: ”En koe, että isäni olisi väärinkäyttänyt päihteitä. Hän käytti niitä kohtuudella, eikä koskaan vääristä syistä, vaan —
ja muita suojelevia vastauksia, tätä korosti omalle kuvausryhmälle haastattelun jälkeen avautuminen: ”Se meni hyvin… minun pitää olla tarkka sanoistani, koska haastattelijat ovat joskus armottomia ja voivat repiä otsikoita vääristä sanoista…”.
Siis poika koki velvollisuudekseen selitellä isänsä toilailuja ja käänsi niitä positiivisiksi, vaikka isä itse oli jo myöntänyt sekoilleensa.

Minun kuvio oman isäni kanssa on toki surullisempi. Pojan velvoittaminen pelastusoperaatioon on vielä ihan normaalia, mutta oman pojan tulevaisuuden lainaaminen ja sen pyörittely normaaliksi liiketoiminnaksi on jo häiriintynyttä. Eikä hommaa tietenkään parantanut rakenne, jossa minun tilanteeni piti olla tarvittaessa lyhytaikainen kokeilu ja minun itseni piti olla turvassa isäni lupaamalla takauksella. Aikaa kului ja katsoin omaa isääni silmiin hänen työhuoneessaan ja aavistelin pahaa, mutta halusin tarkistaa, ettei asia olisi niin huonosti kuin pelkäsin. Kysyin: ”Niin onhan lupauksesi vielä takauksesta voimassa?” ja puolet geeneistäsi antanut aikuinen vastaa: ”Häh? Ei se niin mene! Kyllä sullakin pitää yrittäjäriskiä olla tässä!”.

Uskallan nyt sanoa tämän olevan traumaattinen kokemus. Enkä ole tästä kokonaisuudesta päässyt yli, vaikka teinkin omalta puoleltani jo rauhan asian suhteen isäni kanssa. Olen pohtinut onko asian pyörittely hyväksi vai huonoksi minulle – tulevaisuudelleni – tai omalle suhteelleni poikaani. Sanotaan, että historia toistaa itseään.

”Who controls the past controls the future. Who controls the present controls the past.”

-Johtajasika Winston @ 1984 (kirja) / George Orwell (kirjailija)

Minun pitää ottaa vahvempi ote nykyisyydestä, jotta voin hallita mennyttä ja sitä kautta tulevaa.

Kategoriat
Konseptit Pohdinnat

Kaksi, jota pelätään

Opin ’Vain Elämää’ -sarjasta, että Jannika B itse myi ajatuksen Temptation Island Suomi-tuotannolle käyttämään hänen tekemäänsä ”Kaksi, jotka pelkää”-kappaletta TV-sarjan tunnusmusiikkina. Tämän jälkeen kuvattiin vasta musiikkivideo TV-sarjan kuvauspaikalla. Enkä muuten tiennyt, että sama henkilö oli tehnyt lopputyönsä musiikkiartistien verotusmenettelyistä ja vaikuttanut vähintäänkin merkittävästi tai jopa ratkaisevasti artistien oikeudenmukaiseen veromuutokseen.

Prosessi.

Ensimmäisen tekstikappaleeni käsittelee toimintakulkua, jolla hukutan toisaalta aasin sillalta – sitoakseni otsikon sanaleikin taustoituksen varsinaiseen asiaan.

Kun kaksi mörköä Rakastuu – mitä siitä seuraa?

Teknisesti ottaen, jos kaksi – mitä tahansa otusta – Rakastuu, siitä tulisi seurata latteasti ilmaisten Rakkaustarina. On minusta kohtuullista olettaa, että ainakin Muumeissa esiintyvä Mörkö voisi hyvinkin sopivan puolisoehdokkaan löydettyään Rakastua. Tämä käy minusta ilmi jaksosta, jossa Mörkö saa sydämenmuotoisen näkinkengän ja tuntee epämääräisen positiivisia tunteita.

Noh. Täällä tosielämän puolella mörköjä – siis ihmisiä – on yllätyksellisen paljon, kun haastatellaan ennakkoluulottomasti. Esimerkiksi minä olen, joidenkin yllätykseksi, ollut ja ehkä olen edelleenkin mörkö monelle kanssatallaajalle. Siis pelottava hahmo, jonka läsnä tuntee jotain epämääräisiä negatiivisia tunteita, esim. pelkoa tai ahdistusta.

Tiedän myös useammankin kumppanini olleen samalla tavalla mörköjä. Ehkä useimmiten eri syistä, kuin minä itse, mutta melko samalla tavalla loppujen lopuksi. Isäni on kuvannut asiaa minun kohdalta hyvin ymmärrettävästi, joten lainaan häntä: ”Ei sun kanssa pärjää!”. Tämä sietämätön tunne omasta voimattomuudesta, joutuessaan ”mörön hampaisiin”, kuvaa sekä minua että useampaakin kumppaniani.

Tästä päästään takaisin otsikkoon ja välikysymykseeni: Mitä siitä seuraa, kun kaksi mörköä, joita pelätään, Rakastuu?

Teknisesti ottaen se on yhdentekevää mitä siitä noin yleismaailmallisesti seuraa. Eniten ja ensimmäiseksihän kiinnostavaa on pohtia mitä heille – siis kahdelle mörölle ja heidän suhteelle – tapahtuu?

Ihmiset, joita pelätään syystä tai toisesta – pelätään ihan syystä. Toisin sanoen, kun möröt Rakastuvat, ovatko he immuuneja toistensa pelottaville piirteille?

Voisin kuvitella, että esimerkiksi seksuaalisessa sektorissa pelkoa aiheuttaneet kaksi mörköä voisivat olla jollain tasolla immuuneja toistensa pelottavuudelle. Toinen immuniteetti on esimerkiksi kunnianhimo (ks. House of Cards -TV-sarja), kun molempien kunnianhimo on samassa sektorissa, mutta ne ovat suojassa toisiltaan. House of Cards -sarjassa homma rullaa ihan mukavasti siihen asti päähenkilöpariskunnan suhteessa, kun molemmilla on toisiaan uhkaamaton rooli. Kun suhteen naisen mieli muuttuu miestään kohtaan ja kunnianhimo kohdistuu samaan jakamattomaan positioon – homma hajoaa, kuin korttitalo… noh, sarjan nimikin on vähän hutera.

Klassisia synergisiä ”kunnianhimoliittoja” ovat esimerkiksi kehoon/urheiluun liittyvät parisuhteet, joissa esimerkiksi pariskunta voi käydä yhdessä kuntosalilla, eikä kummankaan menestys uhmaa toista lainkaan. He kilpailevat täysin eristettyinä eri sukupuolikategorioissa. Näin ollen toisen treeniä voi rajoituksettomasti tukea ja se ikään kuin sataa myös omaan laariin, koska ko. segmentissä kuumavartaloisen puolison kanssa hengailu nostaa myös omia pisteitä. Homma on hyvin suojassa, aivan samalla tavalla, kuin hyväkuntoisen urheilijan mieli-keho-yhteys yksilönäkin – kunnes toiselle tulee esimerkiksi fyysinen vamma tai asennevamma estämään aiemmin yhteiseksi koettua harrastusta. Tai toinen saa omasta mielestään paremman kumppanuuspakettitarjouksen.

Voisin lässyttää tästä asiasta ikuisuuden, mutta siirrytään omaan sektoriini. Minun pelottavuuteni perustuu mm. prosessiteknisille intohimoilleni. Pystyn pyörittämään hyvinkin abstrakteja ja pitkiä ketjuja päässäni. Näiden ketjujen kautta mm. perustelut ja argumentointi ovat ääripisteessään psyykkisesti niin kuormittavia kuunnella, että vastaanottajan pää räjähtää huutaen samaan aikaan molempiin suuntiin:

  • ”Tuon on pakko olla totta – ei kukaan voi keksiä noin pitkää selitystä päästään ja vaikken ymmärtänyt siitä kuin puolet aivoillani, jokin minussa sanoo sen olevan juuri noin.”
  • ”Tuo ei voi missään tapauksessa pitää paikkaansa, koska silloin tulisin myöntäneeksi olleeni väärässä tai muuten vaan typerä.”

Ihmisen halu hallita asioita, tilanteita, ihmisiä ja itseään on kummallinen. Liian kovakourainen, äkillinen ja vaikeaselkoinen perusteleminen vastakkaiselle puolelle loukkaa mm. tätä hallinnan tunnetta.

Oikaistaan taas ja siirrytään hypoteesiin, jossa kaksi tällaista ”pelottavaa perustelijaa” kohtaisivat ja Rakastuisivat. Kaikki lienevät samaa mieltä, että tällaisessa liitossa kaksi mörköä eivät olisi immuuneja toistensa hampaisiin joutumiselle. Teknisesti ottaen voisivat olla, jos molemmat olisivat kiinnostuneita samoista asioista, jolloin molemmat voisivat oppia toisiltaan paremmiksi niissä yhteisesti tärkeiksi katsomissaan asioissaan. Mutta kaikki tiedämme, että näin vain harvoin on, että kaksi ihmistä olisivat kiinnostuksiltaan hyvin lähellä toisiaan – kun otetaan huomioon heidän henkiseltä aggressiivisuudeltaan haiseva perustelutekniikka, puhenopeus ja ratkaisuhalu käytännössä mihin vaan maailmanasiaan liittyen.

Käytin ”ratkaisuhalu”-sanaa ollakseni hetken armollinen itselleni, mutta olen kuullut kyllä myös saman kolikon toisenpuolen: ”Ongelmakeskeinen”. Tänään ystäväni kanssa – taas yksi perustelumörkö – puhelinkeskustelun jälkeen ymmärsin, että meidän kaltaiset ihmiset: näkevät ongelmia paikoissa, joissa niitä ei vielä ole.

Oikaisen taas. Nyt jos molemmat haluaisivat ratkaista samat ongelmat, homma pyörisi helvetin hyvin. Molempien prosessitekninen osaaminen tulisi tukemaan toisiaan. Käytännössä ongelmana on perustelumörköjen kiinnostuneisuus maailmasta ja sen asioista. Toisin sanoen, perustelumöröt ovat käytännössä aina ainakin omasta mielestään maailmaa nähneitä konkareita, joille on kertynyt kokemusta, näkemystä ja tietoa. Noh, edellä mainitut ovat tietysti melko subjektiivisia arvioita, mutta ne ovat siinä mielessä totta, että niitä on kertynyt joistakin sektoreista.

Todennäköisyys, että erillään kasvaneet kaksi perustelumörköä olisivat päätyneet samoihin kiinnostuksen kohteisiin on häviävän pieni. Ja vaikka heillä olisikin samat kohteet, heidän katsantakanta on mitä ilmeisimmin erilainen. Ja juuri tämä näkökulmaero on se mikä uhkaa kahden perustelumörön ihmissuhdetta, riippumatta sen laadusta, joskin ystäväpuolella turvana on, ettei perustelumörköjen kaikki keskustelut ole potentiaalisia uhkia. Parisuhteessahan jaetaan näennäisesti samaa piirakkakaaviota, jos toinen sanoo puolisonsa olevan aasi – no – sehän olen minä itse, eikä mikään ystävän hupsu kumppani.

Esimerkin omaisesti voitaisiin sanoa, että toinen parisuhteen osapuoli voisi miettiä arkitoimintojen prosessitekniikkaa ja nähdä täysin kiistattomana tosiasiana, ettei toisen suunnittelematon malli esimerkiksi ruoka- ja pyykkihuollon suhteen ole kenenkään järkevän ihmisen malli hoitaa asioita. Tämä on totta. Ja samanaikaisesti huonommin arkiprosessia hoitava voisi nähdä täysin kiistattomana tosiasiana, että mikäli parisuhteeseen – siis kahden ihmisen väliseen liittoon – ei panosteta, ei ole sitä yhteistä arkea pyöritettävänä. Tämä on samanaikaisesti totta.

Kaksi perustelumörköä voivat siis ottaa molemmat oman junaradan ja repiä toista omalle raiteille, koska ei ole muuta vaihtoehtoa menestyksekkääseen tulevaisuuteen ja laadukkaaseen nykyisyyteen.

Jos osapuolet osaavat kasvaa kunnioittamaan toisen osaamista ja arvoa, suhde voi kukoistaa poikkeuksellisella tavalla sekä sisäisesti että ulkoisesti. Molempien osaamista hyödyntäen, suhteen osapuolet ovat enemmän kuin osiensa summa. Jos molemmat repivät toista omille raiteilleen, matkaamatta mukisematta toisen vaunussa pätkiä – osapuolet ovat vähemmän kuin osiensa summa, koska matka ei etene jatkuvien riitojen vuoksi. Yksin etenisi nopeammin, pidemmälle ja mukavammin.

On helvetin vaikea hypätä toisen vaunuun, jos kokee sen menevän väärään suuntaan, väärällä tavalla, väärään hintaan ja soittavan taustalla väärää musiikkia. Minulta on usein kysytty: miksi sitten matkaan välillä tällaisissa vaunuissa? Tai ehkä paremminkin moni on ihmetellyt, eikä ole kehdannut edes suoraan kysyä, koska on ajatellut minun peesaavan toista junayhtiötä pelon vuoksi – enkä kunnioittaisi riittävästi omaa firmaani sanoakseni ”ei” tuolle väärälle vaunulle. Minä olen kuitenkin sitoutunut kasvamaan ihmisenä ja oma strategiani on ollut matkata välillä toiseenkin suuntaan, kuin siihen itsestäni oikealta tuntuvaan. Koska tällöin voi todella arvioida onko se oma luultu-oikea-suunta todella se oikea.

Ongelmaksi muodostuu toki tilanne, jos toinen on jo väärät vaununsa ja väärät matkat matkannut omasta mielestään. Juurikin nähtyään kirkkaasti, että se oma oikea suunta on todella se oikea. Tällöin matkustus menee kutakuinkin näin: aloitetaan näennäisesti matkaamalla molempien yhtiöillä, kunnes toisen omaa yhtiötä aletaan suosia koko ajan enemmän ja enemmän. Tällöin vähemmän yhteisiä matkoja omaan suuntaansa saava osapuoli voi joko fuusioida yhtiönsä enemmän matkoja järjestävään yhtiöön tai alkaa käyttää oman yhtiönsä palveluita yksin enemmän. Tai ehkä se kaihoisin, ostaa vuosittain molemmille sarjaliput oman yhtiönsä vaunuun ja pinota ne vuosittain odottamaan sitä hetkeä, kun toisen matka on käyty loppuun – ja oma yhtiö saa taas asiakasvirtaa.

Sanotaan, että juna-asemalla on lähdöntunnelmaa ja omituisena sattumuksena tuon viimeisen tekstikappaleen kirjoittaessa soi:

ja moni matka juna-asemalta suuntaa kohti kotia… ja kotisi on siellä missä sydämesi on.

Kategoriat
Konseptit Pohdinnat

Palvelutaso

Tarjoammeko kumppanillemme saman palvelutason, jota jaamme muille kumppanimme kategoriaa edustaville tahoille?

Naisten miehenä, minun kohdalla kysymys tietenkin kohdistuu naisiin. Eli annanko samaa hyvää kotiani asuttavalle naiselle ja maailmalla kohtaamilleni?

Aloitin pohtimaan tätä asiaa, kun mietin syitä parisuhteen kariutumiselle. Miksi parisuhteen eläväisenä pitäminen on niin paljon hankalampaa, kuin esimerkiksi ihastuminen ja siinä ”onnistuminen”. Eli rakastunut hörhöily ja romanttisten asioiden tekeminen.

Syynä on valitettavasti juurikin tämä palvelutasoeroavaisuus. Siis omalle puolisolle ei lähetellä viestejä, ei rivoja, eikä kivoja. Laitellaan ehkä jotain lyhyttä työmatkalla ollessa, mutta arjessa operatiivisesti hoidetaan juoksevia asioita. Ei turhia hempeillä.

Sitten tavataan jotain ”kiinnostavaa seuraa” maailmaa kulkiessa ja heidän kanssa käydään eläväisiä keskusteluja. Viehättäviä, intohimon sävyttämiä kiivaita debatteja, joissa hengästyksissään miettii toisen olevan aika seksikäs – vaikka onkin hiton ärsyttävä. Oma puoliso on vain ärsyttävä, kun debatoidaan – eikä niissä väittelyissä käytetä rikasta kieltä tai tutustuta toiseen. Arvomaailmojen kiinnostuneesta tutkimisesta puhumattakaan. Luulemme valitettavasti tuntevamme puolisomme paremmin, kuin itse asiassa yleensä tunnemmekaan.

Luulomme puolisomme tuntemisesta perustuu aivojemme heuristiseen kykyyn ennustaa riittävällä tavalla toisen toimintaa, josta päättelemme hänen motiivejaan. Puolisomme kohdalla hänen unohduksensa vääristyvät päässämme, että se johtuu tasan siitä, ettei hän oikeastaan Rakasta minua. Ihastusten kanssa unohdukset laitetaan: ”Emme tunne riittävän hyvin ja hän ei tiedä tämän asian olevan minulle tärkeä, kerron siitä hänelle.”.

Esimerkiksi teenjuontiin liittyviä yksityiskohtaisia selostuksia olen kuullut aiemmin kohtaamieni naisten suusta. Siis kuuma vesi + kasvipohjaista kamaa kuppiin = voi olla todella monimutkainen ja hienojakoinen prosessi. Itselläni tämä asia voisi olla vaikkapa viinit. Olen onneksi kuitenkin nähnyt kuinka vituralleen tällaisiin harrastuksellisiin asioihin suhtautuminen voi mennä, kun luullaan niiden olevan elämää suurempia. En siis ikimaailmassa haastaisi käsirysyä, vaikka joku sössöttäisi mitä tahansa viineihin liittyen.

Puoliso ei jaksa enää kiinnostua harrastuksistasi, koska ei koe niitä yhtä tärkeäksi. Uusi tuttavuus kuuntelee kiehtovaa puhettasi intohimosi kohteesta ja pitää sinua uskomattoman kiinnostavana tyyppinä, joka tietää valtavan paljon hänelle tuntemattomasta maailmasta. Olet se löytöretkeilijä, joka tulee kertomaan uusista löydetyistä mantereista, joissa oli aivan uudenlaisia eläimiä, kasveja ja ihmisiä.

Oletko sinä kiinnostunut oman puolisosi jutuista? Tuskin. Ompeluseuran ristipistohaaste tuntuu lähinnä haukotukselta ja ehkä laiskana silmien pyöräytyksenä. Onko ongelmana siis ”sisäinen myynti” suhteessa, jonka puuttumisen vuoksi emme enää kiinnostu toisesta ja pyri yllättämään häntä?

Luulemme monen vuoden jälkeen jo nähneemme ”riittävästi kumppanistamme”. Emme kuitenkaan koe, että kumppanimme ymmärtäisi tai kuulisi meitä riittävällä tavalla. Mikä hitto siinä on sitten niin vaikeaa ymmärtää, että jos meillä on puutteellinen tunnekokemus – olemme jättäneet joitain kiviä kääntämättä ja alueita tutkimatta kumppanimme maailmassa. Onko hänen näkökulma sittenkään se, jonka luulemme sen olevan?

Loppuviimein homma kilpistyy kommunikointiin. Jaksammeko tai haluammeko viestiä toistemme kanssa innostuneesti ja kiinnostuneesti? Tämähän se yökerhossa kaverin-kaverin kanssa ja kotonamme käydyn keskustelun ero on: tunnelataus ja asenteemme.

Konkreettisena esimerkkinä minulla asiassa on musiikki. Musiikki tarjoaa minulle yhden romantiikan väylän. Olen alkanut laulaa whatsapp-ääniviestien kautta. Halusin laulaa kumppanilleni, mutta ne eivät ole herättäneet suurta suosiota. Väittäisin, että se lentokoneen vierustoveri olisi erittäin otettu hänelle valitusta kertosäkeen pätkästä, joka tulisi vielä ”ihan ok” lauluäänellä luuriin.

Asia on siis kimurantti ja monimutkainen. Helposti menemme siitä missä aita on matalin, eli haemme arvostusta itsellemme sieltä mistä sitä saamme helposti. Parisuhteessa tämä on hankalaa, koska jos meillä itsellämme on kokemus, ettei toinen arvosta tai Rakasta meitä – emme ole kiinnostuneita antamaan hänen asioilleen arvoa. Uusien tuttavuuksien kanssa tämä ei ole ongelma, koska ei ole mitään ”aiempia töppäyksiä”.

Voisimmeko aloittaa parisuhteessa puhtaalta pöydältä ja mennä siihen ihastuksen kuplivaan tunteeseen? Laittaa ruusunpunaiset lasit ja sanoa alituiseen: ”Olet mahtava ihminen! Onneksi tapasin sinut juuri nyt ja tässä! Olen jo pitkään halunnut viettää aikaa sinunlaisen ihmisen kanssa, joka todella ymmärtää minua!”. Miten helvetissä noista alkusanoista päädymme tilanteeseen, jossa koemme, ettei toinen ymmärrä meitä? Mihin hittoon se yhdessä vietetty aika menee, jos kuvittelemme tuntevamme puolisomme ”tosi hyvin” ja hän ei ”tunne meitä yhtään”.

Pitäisi tehdä enemmän kokeiluja, kuten ihastuksiensa kanssa. Ehkä hän pitää kukista? Ehkä musiikista? Ehkä niskahieronnasta ja Barry Whitesta?Montako ”hän tykkää…”-asiaa tiedät kumppanistasi ja montaako niistä toteutat säännöllisesti? Tai edes satunnaisesti? Montako ”hän tykkää…” asiaa lisää selvität vuoden aikana?

Kategoriat
Asiattomat Pohdinnat Vinkit

Pitkää kauppaa

Miehen tärkein ominaisuus, jos halutaan varmistaa naisen onnellisuus parisuhteessa?

Onko se seksikäs ulkonäk… no joo – kaikki tietävät, ettei se todellakaan ole mikään ulkoinen seikka, vaikka seiväs monen mielestä tekeekin miehen. Sehän tietenkin yllätyksellisesti: Täydellinen muisti.

Miettikääpäs… mistä ylivoimaisesti eniten syntyy riitoja? Aivan, mies ei ole muistanut jotakin tuiki-tärkeää-asiaa. Milloin se on merkkipäivä, aamiaismieltymys, kaupasta haettava tavara, aamuöinen keskustelu, naisen kavereihin liittyvä asia, naiseen itseensä liittyvä asia tai jopa mieheen liittyvä asia, jonka omistussuhde on omituisesti siirtynyt naiselle – vaikkapa miehen juhlapukeutuminen.

Entäpä naisen tärkein ominaisuus miehen näkökulmasta?

Se voisi monen miehen mielessä olla seksiin liittyvä, mutta useimmiten se on kuitenkin kunnioitukseen ja arvostukseen liittyvä asia. Toki kääntäen voisi sanoa, että tuo miehen täydellinen muistiavaruus on konkreettinen ”teko” ilmaista naiselle arvostus häntä kohtaan. Mutta mies ei kaipaa naiselta täydellistä suoriutumista missään.

Täydellisyyttä parempi on esimerkiksi miestä arvostava kokeilunhalu – ei osaaminen itsessään. Mieshän nauttii minkä tahansa asian opettamisesta, siis oman älyllisen tai ruumiillisen osaamisen arvostuksesta… Se voi olla golf, veneily, pikaluku, tikanheitto, kaljapullonavaaminen, joissa mies ei kuitenkaan toivo naisen olevan itseään parempi.

Tämän vuoksi esimerkiksi ensiksi mainittu golf on turvallinen laji, koska kehittyipä nainen miten hyväksi tahansa, mies voi pitää yllä omaa mielikuvaansa omasta paremmuudesta ”oikeastaan”… Naisten aloituspaikka on siis muutamia metrejä edempänä ja tämä tietenkin vaikuttaa ”oleellisesti” pelinkulkuun (ei tarvita kovinkaan taitavaa golfaria näkemään kumpi on oikeasti parempi – riippumatta aloituspaikasta).

Karting voisi olla toinen turvallinen laji, jossa mies voi vedota omaan suurempaan painoonsa esteenä ”yhtä nopeisiin kierrosaikoihin”, jos nainen sattuisi olemaan parempi. Seksi on tietenkin täysin turvallinen, koska pelitapa on aivan erilainen… eli naisen ”paremmuus” ei häiritse yhtäkään miestä… Miehen avuttomuus ko. lajissa häiritsee kyllä naista – mutta ei miestä, vaikka aina puhutaankin halveksuen ”lahnoista”, on niiden ”sarjakohtaaminen” (siis sama nainen joka yö putkeen) melkoinen legenda.

Ja miettikääpäs, mies saunaillassa: ”Kyllä on aivan karmea tämä minunkin suhde, emäntä haluaa seksiä joka ilta kanssani, mutta siinä se vaan on toimettomana… minun pitää tehdä kaikki työt!”. Tulee saunaan hetkeksi hiljaista ja riippuen yleistunnelman hilpeyden asteesta, pamahtaa naurunremakka päälle tai kulmasta kuuluu: ”Niin siis mitähän ***** sä Tero taas selität!?”.

Kategoriat
Konseptit

Kasvojen kohtalo

En ole toistaiseksi vielä tavannut naista, joka ymmärtäisi kasvojen menettämisen -mekaniikkaa luonnollisena osana kommunikointia. Tai ehkä paremminkin, en ole tavannut naista, joka olisi teräväkielinen ja sanavalmis – mutta osaisi kunnioittaa miesten pelisääntöjä tässä asiassa. Olen tavannut erittäin kohteliaita naisia, jotka näennäisesti kunnioittavat tätä pelisääntöä – mutta se ei perustu kriittisessä tilanteessa tilanantamiseen, vaan ihan yleiseen kohteliaisuuteen.

Samalla tavalla on paljon miehiä, jotka eivät väännä sanaharkkaa ”loppuun asti”. Ja harvassa ovat ne miehet, jotka pitävät puoliaan – mutta kunnioittavat toisen naamaa väittelyssä. Missään tapauksessa en itsekään osaa tätä riittävällä tasolla, mutta olen monessa tilanteessa – vaikka kuinka toisen naama on vituttanut ja on ollut vielä ammuksia – jättänyt tilanteen kaikille osapuolille tarkoituksellisen epäselväksi. Ei ole voittajia, ei ole häviäjiä.

Tämä ei jostain syystä käy sille naisrintamalle, jonka kanssa pääsee vääntämään oikein kunnolla asioista. Enkä oikeastaan ymmärrä, että miksei.

Olen useamman kerran kuullut monenkin naisen suusta: ”Miksi minun pitäisi perääntyä – kun tiedän olevani oikeassa?” tai ”Minkä takia hän ei sitten sanonut mitään?”. Nämä ovat ihan hyviä kysymyksiä, mutta yhtälailla olen ihmetellyt miten näiden tilanteiden jälkeen tulee yllätyksenä, että henkilö kostaa jossain välissä?

Okei, mies on vaikkapa kirjaillut kokouksessa esittämäänsä exceliin väärin jonkin rivin tai unohtanut jonkin asian siitä kokonaan. Tämä on virhe. Tästä teoriassa pitäisi voida huomauttaa, ilman sen suurempaa draamaa ja mies korjaisi asian todeten samalla: ”Aivan! Olipa hyvä huomio – minäpä… noin! Nyt se on oikein.”. Joissakin erittäin hyvin toimivissa organisaatioissa ja erittäin vakaan miespersoonan mokatessa tämä voikin mennä näin. Harvemmin.

Tämä kasvojen – siis kunnian – säilyttämisen kulttuuri on vanha. Mietimme tänään ystäväni kanssa aikaa, jolloin mentiin läpsimään hanskalla toista naamaan ja tällä ystävällismielisellä tempauksella kerrottiin: ”Jompikumpi meistä kuolee huomenna.”. Noh, toinen kuoli – siis loukkaaja tai loukattu – mutta jäljelle jäänyt sai pitää kunniansa… ja henkensä.

Nykymaailmassa kukaan ei korporaatiomaailmassa menetä henkeään, mutta monessa kulttuurissa harva saa pitää myöskään kunniaansa. Tämä on hankalaa, koska emme valitettavasti miehinä ole mahdottomasti kasvaneet noista edellä kuvatuista kaksintaisteluajoista.

”Kunnioituksen puute” mainittiin miesten puolelta yleisimpänä ongelmana parisuhteessa. Naisten kyselytuloksen kärkisijaa piti ”minua ei kuu(nne)lla”. Molemmat ovat hyvin abstrakteja ja vaikeasti ”todisteltavia” toimenpiteitä. Yllätyksellisesti kunnioituksen puute on myös vaikea asia ymmärtää. Kuulluksi tuleminen ei liene yleensä niin hankala, mutta onhan siitäkin esimerkkejä, joissa nainen kertoo miehelle, ettei tämä oikeasti kuule mitä kerron. Klassikko lienee tilanne, jossa nainen kertoo omia hankalia tunteitaan ja mies kuulee vain ongelman, jota lähtee ratkaisemaan (tätä pyöritellään kirjassa: ”Miehet ovat Marsista – Naiset Venuksesta.”).

Kasvojen säilyttämiseen liittyy kohtelias käytös erityisesti. Asia on monimutkainen, joten kerron vain lyhyesti tehokkaan toimintamallin, jota itse kukin voi pyöritellä – olisiko mahdollinen ilmaisumuoto itselleni.

Kun edellä kuvatussa excel-virheessä havaitset ongelman ja olet vakuuttunut, ettei asia voi odottaa kokouksen jälkeen korjausta. Ilmaise asia tavalla, jossa muille kuulijoille tulee vaikutelma, ettei excelin esittäjä ole suoranaisesti mokannut. Voit vaikkapa kertoa: ”Hei Jorma, mehän taidettiin pohtia vielä viimeksi, että voisimme sisällyttää tähän meidän varsinaisen tilikartan menoista myös xxx ja sen voisi lisätä riville yyy.”. Jos Jorma on fiksu, hän ymmärtää yskän ja tekee ehdottamasi lisäyksen sekä nyökkää kiitollisesti suuntaasi – muistaen palveluksesi. Asia jää teidän väliseksi.

Tätä esimerkkiä kirjaillessani tuli mieleen, että ehkäpä tämä on juuri se naisten kasvojen menettämisen -konseptin ymmärryksen ongelma. Epäpätevät ihmiset, olivatpa he sitä oikeasti tai pelkästään ”minun mielestä”, ärsyttävät niin paljon, ettei heille halua antaa mitään pakotietä heidän omasta osaamattomuudestaan. Toisin sanoen, ehkäpä tarkoituksena onkin siis savustaa heitä ulos organisaatiosta.

Tässä savustuksessa on vain se ongelma, että jos se muodostuu ensisijaiseksi toimintamalliksi – se lyö kynsille ja pahasti omassa parisuhteessa.

No joo – joku voisi irvailla, että eikö myös parisuhteesta kuulu savustaa epäpätevä ihminen ulos, mutta kaikki tiedämme, että vaikka kuinka se kumppani meitä lyö milloin milläkin tavalla; jos hän ei meitä jätä tai itse lähde, hän haluaa olla kanssamme. Pahimmillaan kuvio menee siis niin, että savustamme ulos organisaatiostamme sen tyypin, jonka luulimme ”kestävän kritiikkiä” ja jäämme yksin. Parisuhteessa kirjaimellisesti.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Guilty As Charged

Ladattu kuin syyllinen… Yhtä syyllinen kuin syytöksissä kerrottiin… En ole koskaan miettinyt lausahdusta sen kummemmin, koska se on niin tuttu jo lapsuudesta erilaisista tv-sarjoista.

Tulin kuitenkin puhumaan aiheesta – kuinka ollakaan – parisuhteen näkökulmasta. Tuumailin tuossa, että jos lähdemme veljieni kanssa mökille ja joku unohtaa kylmälaukun, jossa ruuat ovat – ryhdymme melko nopeasti toimimaan saadaksemme ruokaa. Voimme ratkaisua tehdessä pohtia, vaikka samalla (jos se jotakuta kiinnostaa) kenen vika asia on – mutta silloinkin se kiinnostaa lähinnä prosessimielessä – koska maitoa ei ole maahan kaadettavaksi, ruuat puuttuvat.

En muista, että kukaan olisi kirjaimellisesti unohtanut kylmälaukkua, mutta kyllä muistan monet kerrat jotakin jonkun sössineen – eikä se syyllisyys kiinnostanut oikein ketään. Vedimme yhtä köyttä näissä asioissa. Emmekä me oikeastaan, ehkä yllätyksellisesti, puuttuneet edes isämme töppäyksiin, jos vaikkapa hänen oman visionsa työleiriltä puuttui joskus kriittisiäkin työkaluja. Asioiden ratkaisu puutteellisilla välineillä oli oikeastaan onnellisia lapsuusmuistoja ja olen iloinnut omasta kekseliäisyydestäni useinkin välineiden käytössä.

En tiedä onko tämä töppäilyihin tottuminen sinällään hyvä juttu. Tästähän voisi luulla, että tietynlainen suunnittelemattomuus olisi meidän tapamme toimia. Todellisuudessa kaikki tietävät, että me mokaamme joskus ja unohdamme asioita, vaikka ne olisivat jopa itsellemme tärkeitä. Häät lienevät aika klassikko, että siellä tulee mokia – vaikka ne ovat kaikille osapuolille todella tärkeät.

Tästä päästään takaisin asiaan. Miksi parisuhteessa syyllisten etsintä tuntuu olevan joillekin sitten niin tärkeää? Parisuhteessa harvoin tyydytään tilanteeseen, jossa todetaan jonkun unohtaneen kylmälaukun ja sitten lähdetään ruokakauppaan.

Voidaan törmätä jopa tilanteeseen, jossa se osapuoli, joka hyppää autoon kohti ruokakauppaa tulee ikään kuin myöntäneeksi oman syyllisyytensä. Toisin sanoen ruuattomassa tilanteessa voidaan piehtaroida pitkäkin tovi riidellen kenen vika asia oikeastaan oli. Toinen osapuoli unohti laukun, mutta toinen ei tarkistanut ja oikeastaan laukku jäi, koska toinen pisti toisen hakemaan jonkun toisen asian juuri sillä hetkellä, kun hän oli pakkaamassa kylmälaukun autoon.

Noh, lienee sanomattakin selvää, että en itse ymmärrä tätä kuviota alkuunkaan ja vaikka en ole unohtanut kylmälaukkua (vielä?) olen joutunut useasti tähän sotkuun. Omituista sinällään, koska parisuhteessahan kaikki jeesustellen sanovat haluavansa ”tiimityötä ja yhdessä olla samalla puolella”. Minkä helvetin takia ensimmäisen ongelman havaittuaan alkaa syylliseksi julistaminen? Mitä hyötyä?

Omalla kohdallani luonnollisesti tämä tuomiokapituli on ollut naisen johtamaa, koska olen vielä toistaiseksi pysytellyt heteronormatiivisissa suhteissa. Jonkun toisen kertomana osapuolijako voi olla aivan toinen. Joka tapauksessa olen nähnyt uppiniskaisia riitoja, joissa alkaa oikeustaistelu erittäin nokkelin argumentein ja yksityisetsivien mittelö, kuka keksii parhaan nalkituksen.

Olen itse kokeillut pari kertaa: ”Hei, entäs jos sovitaan, ettei tässä olisikaan yhtä syyllistä?”. Arvaattekin varmaan mitä tästä on seurannut? Aivan. Olen oikeastaan osoittanut omaa syyllisyyttäni, koska vain jo hävinnyt osapuoli ehdottaa tappelun lopputuloksen kutsumista ”tasapeliksi”. Tämä on puppua, koska itse liputan vahvasti kasvojen säilyttämisen puolesta ja siihen kuuluu joskus jopa voittajana toisen osapuolen kunnioittaminen sekä lopputuloksen hämärtäminen.

Olen pohtinut, että itsekriittinen perfektionismi on se vihollinen – eivätkä naiset sukupuolena itsessään. Siis tämä syylliseksi leimaamisen pakkomielle ei liity sinällään naisen haluun osoittaa kaikkia ympärillään mieluummin syyllisiksi (kuin itse) – vaan omaan kipuun omasta syyllisyyden tunteesta. Syyllisyyttä oman päivän, elämän, vartalon, perhe-elämän tms. pilaamisesta naiset tuntuvat kantavan mukanaan lähes päivittäin.

Toisin sanoen, oma kuvitelma omasta syyllisyydestä omiin ongelmiin, ajaa naista ”tasapainottamaan” tätä paskaa oloa nostamalla sormea myös itsestä ulospäin, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja ollaan taas hetki rehellisiä: nainen kertoo vain jäävuoren huipun niistä syyllisyyden tunteista ulos, mitä hän kantaa sisällään.

Kaikkiaan oma teoriani on, että naisen ”suunnitelmallisuus”, jolla yritetään estää pettymyksiä – on se paradoksi, joka polttaa kortit pakkaansa, ennen minkäänlaista yritystä edes muodostaa niistä taloa.

Pettymykset ovat niitä hetkiä, kun jokin ei mennyt kuten oli itse toivonut, ajatellut, suunnitellut tai kaikkia näitä. Yllätyksellisen harvoin näitä pettymyksiin johtaneita asioita kuitenkaan sanotaan ääneen. Ne ovat asioita, ”jotka kaikkien järjellisten ihmisten tulisi tietää”. Pettymyksen tunteita on kuitenkin liikaa, joka ammentaa enemmän ja tarkempaa suunnittelua, joka sitten lisää pettymysten määrää ja/tai syventää pahaa oloa. Kierre on valmis.

Syyllisiä on saatava ahnaalle alttarille – tai palan siinä itse.

Tai siis, jotten polttaisi itse itseäni uhrialttarilla, minun on saatava joku asettumaan sinne puolestani. Joku saattaisi kysyä – miksi jonkun lihan pitää käristä alunperinkään? Ja tätä en tosiaan ymmärrä.

Emme todellakaan käy oikeutta, jossa syylliset maksavat virheistään ja syntinsä sovitettuaan palaisivat normaalina riviin. Höpsis. Kannamme kaunaa ja yleensä vaikka vastapuoli saakin tuomion – siis ihan oikeassa oikeudessa – emme ole sen ankaruuteen tyytyväisiä. Miksi siis lähdemme käräjille? Pettymys on varmaa – senkö suuruutta selvittelemme?

Tämä sulkee ympyrän. Sillä aivan siellä ytimessä oman teoriani mukaan on, että nainen kokee kykenemättömyyttä puolustaa itseään rakentavasti ja rakastavasti kohtaamiltaan vääryyksiltä. Nämä vääryydet ovat joskus hänen itse itselleen asettamia, joskus muiden tekosia ja joskus niiden sisältö jää epäselväksi – mutta sävy puree lihaan saastuneilla hampaillaan.

Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. Ja tätä mantraa uskon syyllisiä hakevien ihmisten noudattavan. Keneltä siis puolustaudun, kun syytän muita? Tietenkin itseltäni. Ymmärrän tämän myös itse nyt.

Eräs kuvio, jota pyörittelen päässäni edelleen, on vuosia sitten ostaessani Playstation-tarviketta Huuto.netistä. Ostin edullisesti PS1:sen tarvikkeen, vaikka minulla oli PS2:nen. Kysyin myyjältä toimiiko tuote kuitenkin uudemmassa versiossani ja hän vastasi myöntävästi. Sain tuotteen ja se ei toiminut versioni peleillä lainkaan.

Annoin negatiivisen palautteen myyjän tilille ja hän vastasi heittämällä kirveen takaisin. En muista sanatarkkaan ilmaisua, mutta asiasisältö oli: ”Syyttää muita omista virheistään.”. Teknisesti olimme molemmat oikeassa. Tuote toimi kuulemma laitteellani, jos pelaisin sillä PS1:sen pelejä – se ei ollut siis täysi valhe, vaikka minun mielestä myyjän tietäessä tämän – hän olisi voinut kertoa asian rehdisti. Tuumasin, että maito oli jo maassa, joten pohdin asiaa – pehmensin ilmaisuani ja vaihdoin negatiivisen palautteen neutraaliksi. Hän teki samoin.

Hävisin muutaman euron ja usean päivän hermoja raastavat hetket kinastellessa asiasta, mutta sain arvokkaan opetuksen. On aivan yhdentekevää kuka on lopulta syyllinen, koska tuossakin asiassa olisin saattanut jopa hävitä oikeusjutun – vaikka kaikki ”järjelliset ihmiset” olisivatkin olleet puolellani moraalisesta näkökulmasta. Argumenttimyllyä paljon oleellisempaa on ymmärtää, että toisen näkökulma voi olla häiritsevän erilainen ja silti se voi teknisesti olla totta. Tämän vuoksi syyllisyyskuvio on keskimäärin vain kuluttava ja siinä ei kenenkään oikeudenkäyntikuluja makseta, jos olet parisuhteessa. Lopeta se.

Kategoriat
Asiattomat Pohdinnat

2020 tasanne

Lapsuuden kotini – se paikka, johon vertaan oikeastaan kaikkia asumuksiani varmaan aina ja ikuisesti – oli kolmikerroksinen ja portaissa oli ihan oikeat tasanteet. Aina, kun puhun tasanteista – pohdin joko heti tai hetken päästä yläkertaan johtaneen portaikon tasannetta, josta pystyi kurkistamaan matalalta ”aidan” ylitse olohuoneeseen. Ah, voi niitä aikoja.

Tasanne on hyvä konsepti monessakin, mutta nyt tuli mieleen kirjoittaa hieman juurille paluustani. Olen siis sentimentaalinen… tämän opin jostain sarjakuvista aikoinaan ja typerä sivistyssana, koska sillähän tarkoitetaan vain tunteikasta, herkkätunteista tai tunteisiin liittyvää, joista jokainen toimii kyllä suomeksikin… mutta sentimentaalisella luultiin usein tarkoitettavan ”jostakin menneestä johtuen herkistyvää” – eli esim. onnelliset lapsuusmuistot tekivät jostakusta sentimentaalisen… no niin! Sanaleikit sikseen.

Minua on kohdeltu melko kovakouraisesti mm. parisuhteissani, enkä tarkoita siis perheväkivaltaa, vaan ihan old-school-jälkiäjättämätöntä henkistä aggressiivisuutta ja sodankäyntiä sanoilla. Näiden puitteissa olen sitten aina välillä miettinyt, että milloin ja miksi olen ollut pidempi aikaisesti onnellinen. Tai edes tuntenut jonkinsortin onnistuneisuutta tai vaikkapa elämänhallintaa. Yksi tällainen aikakausi, johon eräs lyhyempi aikainen naiseni totesi melko halvauttavasti: ”Et oo kovin pitkälle päässyt (elämässäsi), kun palaat aina (ajatuksissasi) yläasteelle.”.

Mutta sinnepä mennään taas!

Yläaste ei niinkään ole se juttu, vaan mitä tietenkin itse olin. Ja silloin alkoi rajoittamisen aikakausi, aloin nimenomaan kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi. Tai siis se toisiksi viimeinen vaihe sitä. Viimeinen vaihe on tietenkin oma vanhemmuus, josta moni aiemmin vanhemmaksi tullut henkilö – kuin sinä – sitten muistaakin vittuilla, miten sulla on vielä niiiiiiiiiiiiiin paljon opittavaa, mutta kyllä sä sitten kato – kun tulee vähän ikää – niin tajuut. Viime viikonloppuna olikin muuten hauska kuunnella, kun moni vanhempi vittuili toisilleen ja nokitteli mm. lasten lukumäärällä, että kuka on oikeesti se väsynein. C’mon mitä helvettiä!? Onks tää joku kisa, kuka on eniten paskana? Ei me olla kuitenkaan mitään +60v. ihmisiä, joiden jutut alkaa aina valuu niihin kehon vaivoihin… ja kisaan kellä menee eniten munilleen oman hautaan pyrkivän vartalonsa kanssa.

Nuoruusvuosinani aloin rajoittamaan itseäni tavalla, jonka koin vastuulliseksi. Toisaalta koin, että oma outouteni esti minua elämästä elämääni täysillä ja mahdollisesti estäisi minua vaikkapa perheen hankkimisesta. Tai edes ystävien pitämisestä lähellä. Vihamiehiä kyllä sain ja nyt onkin tietyllä tavalla haikeaa muistella – opin tämän ystäväni kautta Cheekiltä, että ei ole mies eikä mikään jos ei ole omaa viha-koplaa huutamassa. Minulla oli yläasteella ja lukiossakin. Olin silloin selvästi isompi starba, kuin myöhemmin. Ja olinkin.

Lähdin irtautumaan täysin totuuksina ajatuksiani laukovasta ilmaisutyylistäni. Palasin siihen sitten myöhemmin osittain, mutta en riittävästi. Jäin sellaiseksi torsoksi, pää puuttuu ja niin puuttui paras osuutenikin – eli perse. Torsohan on sellainen puolivartalo – jalaton kapine, jossa ei ole persoonaa. Toki jos peilaa vatsa- tai rintalihaksista ihmisen sielua, niin silloin kyllä.

En osaa sanoa onko se kovin fiksu malli, siis palata sellaiseen ”Hei kyllä mä tiedän!” -meininkiin, mutta jotenkin minulla on nostalginen olo asiasta. Siinä oli jotain hyvää, vaikka paljon pahaakin oli. Ehkä voisin luoda uuden toimivamman mallin.

Olen yrittänyt varmaan 10 vuotta edetä seuraavalle tasolle ihmisyyteni kanssa ja ”kysyä enemmän” kuin laukoa asioita. Tähän en ole pystynyt orgaanisesti, siis ilman yritystä ns. luomuna, joten nyt on hyvä hetki taas kokeilla jotain uutta.

Yksi uusi mahdollisuus on, että lauon juttuja tekstinä. Eli kirjoitan ylikärjistettyjä juttujani tänne. Siinä on sellainen riski, jota olen nyt pyöritellyt paljonkin… Jos minusta joskus tulisi jotakin – siis julkisuuden henkilö tms. – joku ottaisi täältä mahdollisesti tavaraa ulos ja syyttäisi minua niiden kautta.

Tässä on sellainen hassu puoli, että meillä kaikilla on typeriä ajatuksia. Eroiksi muodostuvat:

  • lauonko typeryyksiäni sellaiselle medialle, josta ne löytyvät myöhemminkin ymmärrettävässä muodossa ja tunnistettavasti? ”Kyllä se on se sama dorka, joka johtaa xxx ja istuu yyy hallituksessa”
  • otanko opikseni typeryyksistäni? Jos haukuin nuoruudessani jotakuta riistokapitalisti-siaksi tai kommunistiksi, saan kai vastata uudelleen kysymykseen mitä mieltä olen varttuneena?

Ja niin edelleen. Ehkä surullisimpia ovat ne, joille tarjotaan mahdollisuus korjata nuoruuden (tai siis aiempia) hölmöilyjä esim. haastatteluissa suoralla kysymyksellä ja sitten hieman katuvalta vaikuttavan aloituksen jälkeen piiskataan omat aivot muotoon: ”No joo, mutta täytyy muistaa, että se ihmisryhmä oikeastaan ansaitseekin kohtelunsa omalla käytöksellään.”.

Tuumasin tänään, että pitäisi ehkä opettaa omalle jälkikasvulle melko tärkeältä vaikuttava oppi: ”älä tee asioita, jotka harmittavat myöhemmin”. Tämä ei ole toki mikään ”järjenjättiläisen” ajatelma, mutta se jatkuu. Pidemmin kuvattuna olen havainnut, että pitäisi jättää tekemättä – ja ehkä paremmin sanottuna: pitäisi muuttaa omaa suuntaa – aina sellaisissa tilanteissa, kun havaitsee tulevansa tyytyväisemmäksi toisaalla. Eilen olin painelemassa golfaamaan, kun oma rakkaani totesi, etten voi todellakaan mennä golfaamaan, koska taloyhtiön talkoot ovat juuri nyt (ja olin saanut tiedon samana päivänä, joten joo – olin karkaamassa teknisesti). En sanonut mitään. Menin talkoisiin ja pidin tunnelmaa yllä höpöttelemällä ja vitsiä vääntämällä.

Tässä oli kolme asiaa.

  1. Koska päätin mennä talkoisiin, minun oli fiksua tehdä kokemuksesta ympäröiville ihmisille hieman parempi. Eli ulottamalla oman toimintani muiden piristämiseen voin olla tyytyväinen omaan toimintaani, koska minun mukana olo oli yhdentekevää (aivan kuten muidenkin yksittäisinä). 2021 vuonna jos en ole talkoissa, kukaan ei tule muistelemaan: ”Voi olipa se viime vuosi lystikäs, kun se yksi hassuttelija oli mukana.”. Höpöhöpö. Siellä duunataan uusilla tuulilla samoja juttuja.
  2. Olin arvioinut, että omalle fiilikselleni olisi hyödyllisempää mennä hyvän ystävän kanssa golfaamaan pitkän tauon jälkeen – kuin taloyhtiön talkoisiin, jossa ei juuri puhuta – vaan isoin merkitys on: oletko paikalla vai et. Tai vielä itse asiassa niin, että onko jokaisesta asunnosta edustus. Jos yksi on paikalla – kaikki ok – ette ole vapaamatkustajia ja luopioita. Minua tämä ei olisi haitannut. Olisin kestänyt tämän häpeäpaaluun asettamisen, so what?
  3. Tätä kolmatta en tullut ajatelleeksi ennen, kuin kirjoitin tuon edellisen. Minä omalla osallistumisellani talkoisiin annoin synninpäästön puolisolleni, joka ei osallistunut oman päällekkäisen kokouksensa vuoksi. Teknisesti ottaen valinta mennä talkoisiin oli siis hyvä, tuin oman perheyksikköni mielenrauhaa, koska hän ei olisi kestänyt tätä lähinnä hänen omassa päässään olevaa häpeäpaalua. Enkö siis haluaisi opettaa jälkeläiselleni tätä: Perhe on kaikki kaikessa? Toisaalta juuri tämä on se pihvi. Mikäli koko perheyksikkö on samalla sivulla asioista, ei tule tällaisia tilanteita, joissa jokin kuvitteellinen häpeäpaalu sotkee yhden semi-vittuuntuneen perheenjäsenen yrityksen palautua henkisesti.

Kysymys on jaksamisesta – kenellä riittää kantti sivuuttaa oma suunnitelma ja mielenrauha toisen puolesta? Ja miksi sellaista yleensäkään pitäisi tehdä? Toisaalta itselläni on kaksi veljeä, pienellä ikäerolla. He ovat ihmisiä, jotka eivät poistu elämästäni, vaikka miten heitä kohtelisin. Höpsis. Isäni ja setäni riitautuivat lopullisesti, joten mihin tässä voi luottaa tai mihin kannattaa lyödä paukkuja? Omaan jälkikasvuun on hyvä lyödä paukkuja, vaikka heillä ei enää tässä nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa olekaan samanlaista merkitystä omaan elämään sen ehtoopuolella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että hyvä niin. Jos kaipaan seuraa yksinäisyyteeni vanhainkodissa avaan jonkun sosiaalisen median kanavan… tai vaikkapa tämän blogin ja alan paiskoa tekstiä eetteriin. Hetken aikaa harjoiteltua lähden pelaamaan liigaan, eli sen aikaiseen johonkin vihamieliseen foorumiin ja jonkun aikaa turpaan otettuani alan harjaantumaan ilmaisussani jälleen.

Niin. Edellä kuvattu tilanne tapahtui vast’ikään LinkedIn:ssä, jossa möksähdin pahemman kerran, kun sain ensimmäisen avoimen lyttäävän ja vihamielisen kommentin – joka oli suoraan yläasteelta… no okei, henkilö käytti ”aapista” aseenaan, joten ala-asteellehan siinä mentiin, mutta ymmärrätte pointin. Ensimmäinen vastineversioni oli samalla tavalla lyttäävä, tyly ja koruton. Ajattelin, että painetaan nyt sitten sitä nenää kiveykseen. Sitten funtsin, että pitää tehdä asioita uudella tavalla, jos mielii uusia tuloksia (ja vanhana keittiöpsykologina minusta Einsteinin persoonaan ei sovi tuon ajatelman lausuminen, joten piti tarkistaa ja näyttäisi olleen sekin virheellisesti lainattu heitto).

Siispä otin omassa julkaisemassani kommentti-vastineessani uuden kulman, hieman humoristisemman – mutta toisaalta myös pirullisemman. Olen aina miettinyt, että miksi äärimmäisen vittumaiset kommentit saavat paljon kehua osakseen. Esim. Halla-Aho vanhana kommentaattorina, jolta harvoin lipsahtaa mitään omia ajatuksia, saa todella paljon kehuja osakseen.

Siis ilman puhtaasti omia ennenkuulumattomia ajatuksia voi pärjätä, kun nokkii riittävän tarkasti toisen settiä ja laittaa hieman värikynää päälle. Siinä tietyssä mielessä jotenkin tulee osoittaneeksi: ”Hei, jos sä alat hulluttelemaan, niin mäpäs näytän miten se tehdään!”. Vittumaisuus myy, kun se herättää sivusta seuraajassa värikkäitä tunteita.

Fiksut ihmiset arvostavat nokkelaa debatointia, vaikka olisivat varsinaisesta tulokulmasta eri mieltä. Tämä on yksi pohdinnan arvoinen juttu tässä omassakin tilanteessa. Minulla on terävä kieli, mutta onko se nyt sitten parasta käyttöä omalle ilmaisuvoimalleni?

Ja yhden kirjoituksen aikana olen valitettavasti taas yläasteen risteyksessä. ”Mutta onko moraalisesti oikein..?”. Silloin käänsin purteni kohti vastatuulta ja lähdin kärsivällisesti… tai vain kärsien… luovimaan tietäni aallokkoa vasten. Nyt voisin kokeilla toista suuntaa, jossa mylvin myötätuuleen kutsuen epäpyhyyttä tuekseni ja voin kuulla myöhemmin korviini, Johnny Deppin roolihahmolle tarkoitetut sanat:

”You have a debt to pay. You owe Davy Jones your soul. That was the agreement. Time’s up. You’re a marked man, Jack Sparrow.”

-Davy Jones / Pirates of the Caribbean: Dead Man’s Chest

Tästä on hyvä jatkaa kohti kiirastulta! Liekki pelastakoon sitten sieluni tai polttakoon poroksi. Onneksi poro on edelleenkin lempiproteiinini <3

PS: Okei! Piti tarkistaa vielä tuo kiirastulikin – kun sitähän ei mainita Raamatussa – että mistä on kyse. Ja kiirastuleen eivät ”pääse” helvettiin joutuvat, eli olen itsekin viitannut tähän väärin. Liikennevaloilla helpompi:

  • punainen: mene suoraan helvettiin – kulkematta kiirastulen kautta
  • keltainen: olet raaka taivaaseen, sinut paistetaan puhtaaksi kiirastulessa
  • vihreä: onnittelut, olet valmis nousemaan taivaaseen ilman paistamista!
Kategoriat
Pohdinnat

Sellainen kutina

”Taloudellisen väkivallan osapuolina on kaikenlaisia ihmisiä. Asiantuntijat arvioivat, että naiset ovat useimmin uhreina ja miehet tekijöinä. ’Sellainen kutina on, että naisia on uhreissa enemmän, mutta kyllä miehetkin kokevat taloudellista väkivaltaa. Tätä ei ole juuri tutkittu’, Kaittila huomauttaa.”.
KSML 17.8.2020, sivu 32 (Tuomas Massinen)

Näin pohdiskeli asiaa Turun yliopiston sosiaalitieteiden tutkija, Anniina Kaittila.

Sukupuolten tasa-arvokeskustelu Suomessa on ongelmallinen, koska olemme yhtä mieltä siitä, että naisten asema Suomessa on montaa muuta maata parempi. Tämä hidastaa muutosta, koska emme voi enää puhua ongelmista ja korjata niitä.

Sukupuolten välinen tasa-arvo nähdään joidenkin mielissä nollasummapelinä, aivan kuten vaikkapa talous: jonkun menestys on toiselta pois. Tästä johtuen jonkun sukupuolisen tasa-arvon lisääminen vie joltain sukupuolelta jotain pois. Tarkoittaen klassisesti, että miesten miehittämällä alueella kohdataan vastarintaa – koska vallasta pitäisi luopua ja tasa-arvoistaa pelikenttää.

Vaaleissa äänestäminen on hyvä esimerkki siinä, että teknisesti ottaen uusien äänestäjien hyväksyminen vaalimenettelyyn, vie alkuperäisen porukan päätäntävaltaa pois. Näin ollen voitaisiin todeta, että valta tässä asiassa on ”nollasummapeliä”.

Todellisuudessa kaikkihan eivät äänestä ja toisaalta äänestäjät eivät välttämättä ole mielipidettäsi vastaan, vaan voivat olla jopa samaa mieltä. Toisin sanoen, jos sinun ruokakuntasi on hyvinkin yhdenmielinen äänestettävästä asiasta/henkilöstä, uusien äänestäjäehdokkaiden mukaantulo voi jopa lisätä valtaasi – jos toisen ruokakunnan äänioikeutetut eivät käytä oikeuttaan tai osa heistä käyttää oikeuttaan sinun äänestysmielipiteen tukemiseen.

Vanhemmuuskeskustelu meni metsään, kun siitäkin tuli nollasummapeliä. Jos isä osallistuu enemmän, se on äidiltä pois. Ja se tie johtaa tunnetusti helvettiin: äidinrakkautta ilman jääneet pojat menevät rikoksen tielle… vai oliko se isänrakkaus? Vai oliko se turvallinen koti? Vai oliko se terve itsetunto ja -rakkaus? Olisi ollut ajanhengen mukaista vetää uusi normaali 50/50% jaolle isän ja äidin sosiaalietuuksia katsellessa, mutta joku meni taas kertomaan, että isän osuuden ”pakkolisääminen” asettaa perheet eriarvoiseen asemaan.

Mitä se eriarvoinen asema edes oikeastaan tarkoittaa? Tai siis onko joku rehellisesti sitä mieltä, ettemme olisi eriarvoisissa asemissa olleet aina? Pitäisikö näin olla? Vanhemmuusasia on mielenkiintoinen siitä, että siinä on kaksi sisäkkäistä tasa-arvokeskustelua… tai ehkä jopa useampikin: perheiden välinen tasa-arvo ja vanhempien välinen tasa-arvo.

Olen melko usein avoimesti tasapäistämistä vastaan, koska uskon nykykulttuurin mukaisesti yksilöiden olevan erilaisia keskenään ja toisille toimii paremmin joku kuin toisille. Johtamisessa ja kasvatuksessa koen tämän tärkeänä ymmärtää, että aina ei saisi vetää ”Miten minä haluaisin…”-tyylillä, vaan pitäisi osata miettiä mitä se asianomainen (lapsi, johdettava, tiimitoveri…) saattaisi haluta… tai jopa kysyä häneltä itseltään?

Alkuun heittämäni lehtileike harmittaa, koska tiedettä ei saisi tehdä tällä tyylillä: lauotaan ”kutinoita” ja todetaan samanaikaisesti, ettei asiaa ole juuri kukaan tutkinut.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Tunnistatko

Ensimmäiseksi riideltävä asia, ei ole koskaan se oikea asia.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Viljele

Sanotaan, ettei Rakkautta voi pakottaa.

Uskon itsekin tähän ja samaan aikaan siihen, että on myös tämä valintakomponentti. Tunteissa ei ole siis kyse pelkästä satunnaisuudesta, onnesta ja hallitsemattomuudesta.

Voimme valita tekoja asian vierestä, muttemme sitä viimeistä taikaa.

Emme voi pakottaa puuta kasvamaan, mutta voimme hyvällä työllä ja valinnoilla taata kasvun melko varmasti. Viljelemme, emme pakota kukkaan.

Rakkaus on parhaimmillaan kaksisuuntaista, jossa kukin osapuoli saa ja antaa sitä. Näin ollen viljelymmekin pitää kohdistua sekä oman Rakkautemme kasvuun että toisen Rakkauden kasvuun.

Meidän tulee siis huolehtia, että emme esimerkiksi itse katkeroidu, vaan teemme asioita, jotka koemme hyviksi ja merkityksellisiksi. Emme saa vastuuttaa kumppaniamme onnellisuudestamme. Olemme itse omasta onnellisuudesta vastuussa, vaikka annammekin toiselle hyvässä suhteessa valtaa omaan onnellisuuteen.

Sivumennen sanoen, olen ihmetellyt miten moni nainen ei luota kumppaniinsa. Toisaalta ymmärrän sen, koska me miehet olemme monesti keskenkasvuisilta tuntuvia. Mutta juuri tämä oman onnellisuuden merkittävän osan antaminen toisen käsiin onnistuu paremmin monelta lempeäsieluiselta mieheltä, kuin määrätietoiselta nykynaiselta. Kyse on kontrollista, jota jostain syystä ei haluta antaa kumppanin käsiin.

Toisaalta moni nainen kertoo, että hänen on pakko ”ohjata ja johtaa, koska ei miehelle voi antaa esimerkiksi lapsen pukeutumista hoidettavaksi – mutta se on niin raskasta, kun toinen ei pysty hoitaman asioita itsenäisesti ja oma-aloitteisesti.”. Niin. Eikä voi jatkossakaan, kun asiaa ei käydä riittävän tarkkaan läpi: mihin ne päätökset ja valinnat perustuvat. Merkkivaatteiden kalleudelle? Trendikkäille tai ajattomille väriyhdistelmille? Ketä tosiasiassa vaatetaan, äitiä vai lasta?

Mikä tahansa asia. Kuten äsken kuvattu kuvio, voi olla jonkun mielestä Rakkaudenosoitus. Siis esimerkiksi yhteisen jälkeläisen asioiden hoito. Toinen osapuoli ei välttämättä näe asiaa samoin, joka aiheuttaa haasteita. Esimerkissä naisen pitäisi saada puolisonsa ymmärtämään nämä vaatetusprosessin valinnat, jotta tämä voisi tehdä niitä itsenäisesti ja näin antaa Rakkautta naiselle.

On haastavaa saada haluamaansa, kun siihen sisältyy unelma toisen halusta. Nainen haluaisi, että puoliso haluaa hoitaa asioita samalla intensiteetillä kuin hän itse. Vastaavasti puoliso voisi haluta, että nainen haluaa omaa miestään. Näitä ei voi pakottaa suoraan, vaan niille pitää luoda otolliset olosuhteet ja odottaa kärsivällisesti, antaen tilaa kasvuun. Ehkä kastella ja tarjota ravinteita. Suojata tuholaisilta ja hallalta.

Voit tehdä arvovaltatestin ja laittaa pöydälle mitä tahansa siemeniä, tuijotella ja huutaa niille päivittäin. Katsoa tapahtuuko kasvua. Tämä tuntuu naurettavan alentavalta esimerkiltä, mutta eihän se monen riitatilanteen kuvio tuon fiksumpi ole.

Mutta kun tunteet, kiukuttaa ja toisen toiminta pistää kupin nurin? Se on kuulkaa niin laiskaa selittelyä omasta huonosta käytöksestä, että hävettää ihan sivusta. Jos sinulla on taipumuksia nälkäkiukkuun, eihän se voi olla puolisosi vika, ettet ole ravinnut itseäsi ennen kiukustumistasi. Kyllä meillä pitäisi sentään olla omista ruumiintoiminnoista käsitys.

Parhaita Rakkauden tekoja ovat ne, jotka tekevät sinusta paremman puolison ja/tai ne, joista itse nautit tehdessä ja samalla tuet puolisosi hyvinvointia. Jos sinulla on mukavaa tehdessä tai palkinto on riittävän lähellä nähtävissä, silloin sitoudut ja innostut.

Vahvajuurisen, ison ja komean tammen – parisuhteen – kasvattaminen vie vuosikymmeniä. On ihanaa sanoa sitä taputellessa: paljon se vaati, mutta kyllä on komea parisuhde meillä nyt. Pelkästään omia puolia pitämällä tammi ei kasva, eikä juurru. Sille ei muodostu sielua. Se ei kasva, kuolee pystyyn tai repeää tuulessa.

Pitää oikeasti uskoa ylisukupolviseen Rakkauteen, jossa kirjoitetaan historiaa samalla, kun eletään nykyisyyttä. Sitä on viljely parhaimmillaan. Leipää pöytään, mutta kotitilan kylttiä käydään kunnostamassa ja ollaan ylpeitä, mistä on tultu ja omista tulevaisuuden suunnitelmista – puolison kanssa.