Rakkaudesta

Olen kysynyt usein itseltäni ja muilta, miksi ihmissuhteeni alkavat monesti ihailulla ja sitten lässähtävät jotenkin karmealla tavalla.

Luulen löytäneeni kaksi juttua:

Pettymys, valehtelulta tuntuvaan ilmaisuuni.

Pettymys, avun muuttumisesta sisäänpäin kääntyneeksi vihaksi – ns. omat koirat puree -efekti.

Alkuun juttuni tuntuvat niin erikoisilta, että niitä kuuntelee suuripiirteisemmin ja kiinnostuneesti – joskus jopa haltioituneesti.

Sittemmin sieltä alkaa löytää virheitä, jotka alkavat vituttaa. Tunnun ylimieliseltä mulkulta, joka luulee tietävänsä kaiken.

Ehkä ironisesti useampikin henkilö lukiessaan tätäkin tekstiä ajattelee, että voihan nyt vittu, kun mies luulee tietävänsä tämänkin asian taas.

Kun jutuistani alkaa paljastua, että vedän paljon mietteitäni ihan vaan lonkalta, fiilispohjalta, omiin havaintoihini pohjaten (kuten me kaikki loppuviimein) – se aiheuttaa jonkun megasuuren pettymysketjun.

No, sen sisällä lienee samankaltainen, ellei jopa se tunne itsessään: kun havaitsee, jonkun valehtelevan.

Sehän on ihan kamalaa. Luotto menee ja kyseenalaistaa kaikki aiemmatkin keskustelut. ”Mitä muuta sontaa hän on puhunut?”. Ehkä se huonoin kysymys onkin aina: ”Onko hän koskaan todella pitänyt minusta?”.

Olenko ollut vain hölmö, narri ja hyväksikäytön kohde? Näitähän sitä alkaa kelailemaan, kun valheet ovat riittävän suuria. Tai jos ihminen on riittävän läheinen.

Läheisyys ei vaadi pitkää aikaa. Läheisyys muodostuu kokemuksesta, että toinen on iholla, puolustuslinjan sisäpuolella ja korkealaatuinen riski omalle mielenterveydelle, jos jotain sattuu.

Tämänhän moni tunnistaa minun kanssani keskusteltuaan, että voin hyvinkin nopeasti olla hyvin lähellä.

Se mikä erottaa ilmeisesti minut monista muista: ”Luulin, että olet hyvä ihminen – mutta nyt huomaankin sinun olevan vain ihminen… Ja ehkäpä paljon katalammalla tavalla itsekäs kuin olen aikoihin tavannut ketään… Tai ehkä koskaan.”.

Kanssaihmiset ikään kuin luulevat heräävänsä transsista, jonka minä olen hypnotisoinut. Ja sitten luulevat ymmärtänsä todellisen luonteeni.

Valitettavasti olen havainnut aikojen saatossa sekä itselleni että muille – ihmisten luulevan pettymyksen olevan aina totta. Jos olet luullut jonkun olevan hyvä ja hän ”paljastuukin” pahaksi. Hän on paha.

Olemme jostain syystä painovoiman uhreja kaikki ja kadotukseen tuomitsemisen lieskat vaanivat meistä jokaista. ”Suunta alaspäin” sanoo hissikin ja meidän ihmissuhdetutka tuntuu olevan laiska hissi, joka ei painovoimaa vastaan jaksa taistella. Siis alati kyynistyvä, aina alemmas vajoava hissi. Emme enää usko itsepintaisesti hyvyyteen.

Hyvyyden elinkaari lyhenee. Se rapisee pois rapsuttamalla. ”Äh, ei tämäkään ollut aidosti hyvää. Punainen Ristikin pyörittää omaa organisaatiotaan bisneksenomaisesti, eikä anna apua sitä tarvitseville.”.

Toisena oli apuuni pettyminen. Alkuun olen laupias samarialainen ja elinkaaren lopussa, jonka kanssaihminen päättää meidän molempien puolesta, olen hyväksikäyttäjä.

En ole tähdännyt hyvään, vaan olen toteuttanut itseäni ja omia tarkoitusperiäni, jotka ovat aivan kauheita.

Kukaan ei tosin oikein ole koskaan osannut kuvata mitä ne ovat, mutta jotain kauheaa se on ja se on varmaa. Koska eihän kukaan voisi tehdä sellaisia asioita, jos olisi hyvä. Ja jättää toisia tekemättä.

Alan ilmeisesti nälviä keskustelukumppaniani suoraan ja epäsuoraan. Nostan itseni muka jalustalle ja sieltä olen tuomitseva ystäviäni sekä vihollisiani. Vieläpä niin, että minulla ei ole lopulta tulkittuna kuin vihollisia.

Vastustajia. Niitä te kaikki muka olette. En halua olla muka kenenkään joukkueessa.

Tätä en ymmärrä. Koska olen nähnyt aika pahojakin ihmisiä, jos arvioidaan heidän tekojensa piittaamattomuutta toisia ihmisiä kohtaan ja heidän tunteitaan… Mutta en ole ketään elämäni matkalla tavannut, joka ei haluaisi kuulua johonkin – porukkaan.

Niin miten helvetissä minä sitten olen poikkeus? Miksi minä tulen tulkituksi, että en halua auttaa – vaan haluan vain toiselle pahan olon? Ja se on minun agendani. Enkä yritä löytää yhteyttä tai olla porukassa – kanssasi? Sovussa? Selvitellen?

Jos tiedät kummasta pystysuuntaisesta pääilmansuunnasta olet etenemässä toista kohti, voit heti tienviitan ”P”-loppupäätteen nähdessäsi sanoa oletko viimeisessä järkevässä paikassa kääntyä kohti paikkaa. Etelästä pohjoiseen matkalla olet.

Tienviitat ovat standardoituja, vakioituja kappaleita, joissa halutaan esittää asiat mahdollisimman selkeästi.

Elämämme tienviitat ovat epämääräisiä kappaleita, jotka toivoisimme olevan selkeämpiä kuin ne oikeastaan koskaan ovat ne nähdessämme ensikertaa.

Ajellessamme ympäriinsä, kohtaamme kuitenkin tienviittoja useasti ja niiden merkitys alkaa korostua sekä hahmottua.

Pohjoisessa käydessä sieluni osaltaan aina lepää ja toisaalta muuttuu levottomaksi. Jokin ympäristön armottomuudessa saa minut heräämään ja valpastumaan. Toisaalta se koruton kauneus puhuttelee ja saa aiheuttaa kiireettömyyden tuntua.

Olisi hullua väittää, että tiedän suurimmaksikaan osaksi mihin pyrin tai mitä varten muotoilen sanoja. Toisaalta omien tunteitten sanoittamisella on itseisarvoa ja alan sen vasta nyt hahmottaa.

Toisin sanoen, tilanteessa, jossa merkitykset, tavoitteet ja sisältö ovat epäselviä – silti koen hyödylliseksi puhua omista tunteistaan. Toki, tämä, että kirjoitan – ei ole varsinaisesti puhetta, koska sillä ei ole peiliä.

Leikittelen usein ajatuksella, että joku tätä blogia lukee säännöllisesti tietäen tai tietämättä kuka olen. Makustellen kirjoituksiani ja yrittäen päästä kärryille ajatuksistani, tunteista sekä persoonastani. Tämä kaikki, vaikka en markkinoi tätä palstaa edelleenkään.

Olin aikoinaan kirjaamassa hyvin henkilökohtaisia asioita auki itsestäni tälle sivustolle. Onneksi aivan ihastuttava ja vaarallisen älykäs nainen neuvoi minua pohtimaan asiaa vielä hetken. Pohdin ja hylkäsin silloin hankkeeni.

Se on poikkeuksellisesti hetki, jossa en toiminut mielijohteeni mukaisesti ja olen ylpeä itsestäni, että pystyin kuuntelemaan ensinnäkin neuvoa ja toisekseen itseäni.

Jos itsensäpaljastaminen on kohtaloni, sen voin tehdä koska vain. Ja jos aikani loppuu ennen paljastustani, ei paljastuksillani ole enää merkitystä. Ei niillä henkilökohtaisilla minun psyykettäni koskevilla asioilla ole juurikaan arvoa.

Sitä vastoin, niillä asioilla, joita kannan sisälläni, sielussani muista kauniista ihmisistä – on väliä ja merkitystä. Eikä niitä pidä hillota sisällään.

Olen kuitenkin yrittänyt kasvaa ihmisenä ymmärtämään muiden ihmisten hämmennyksen välttämistä. En siis enää nuoruusvuosieni lailla aggressiivisesti tuuttaa omaa asiaani muille, vaikka se olisi kuinka kaunis omasta mielestäni.

Tästä sain vuosi sitten opetuksen, kun kerroin eräälle ihanalle naiselle hänestä – omasta mielestäni – kauniisti.

Olen nyt noin vuoden meditoinnin jälkeen ymmärtänyt, että kunnioittava käytös on todella hankala tieteenlaji – kun se yhdistetään haluun olla avoin ja käsitellä ihmisten intiimeiksi kokemia asioita. Tunteita ja seksuaalisuutta minun kohdallani etupäässä. Pelkoja, unelmia, fyysistä läheisyyttä ja intohimoa.

Pohdin tätä asiaa ollessani ulkoporealtaassa.

Simuloin päähäni tilanteen, jossa istuskelen yksin ulkoporealtaassa juoden olutta. Ledit liukuen verkkaiseen tahtiin vaihtavat väriään. Havahdun, kun silmäkulmaani ilmestyy naapurimökin nainen, joka astelee altaaseen seurakseni.

Hän hymyilee ja laskee juomansa altaan reunalle. Avaa keskustelun festarialueen ja mökkikylän sekoittavalla tyylilllä: ”Ajattelin, että mukavampi olla seurassa kuin molemmat yksin omissa altaissa.”. Luon vinon hymyn häneen ja nyökkään olevani samaa mieltä. Mitä haaskausta, että kaksi sielua liplattelee varpaitaan viiden metrin päässä toisistaan – kun he voisivat jakaa hetken kahdestaan?

Äänettömyys ja tilantuntu ovat eri juttu kuin yksinäisyys – tai läheisyyden tunne. Yksin voi olla yksinäinen tai rentoutunut. Sama toisen kanssa. Yhdessä oleminen ei tarkoita itsensä kokonaiseksi tuntemista, yhteisön lämmöstä nauttimista tai muutakaan mukavaa.

Nainen ei sano mitään. Tulkitsen sen kohteliaisuutena, että voisin vielä pyytää häntä siirtymään oman mökin palveluiden lämpöön. Nuoruudessani olisin saattanut tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä tilanteesta oman heikon egoni suojaksi.

Pohdin seuraavaa siirtoa päässäni – täysin itse kuvittelemaani tilanteeseen, vailla minkäänlaista kosketusta todellisuuteen.

Olen jo jonkun aikaa sitten linjannut, että minun pitäisi edetä kysymysten kautta enemmän epäselvissä tilanteissa – ja ehkä kaikissa tilanteissa aina.

Järkeilin, että minun pitäisi keksiä joku naseva kysymys, joka tyydyttäisi mutkikasta mieltäni ko. tilanteessa. Ottamatta kantaa kenenkään sen hetkiseen elämään, kuten vaikka parisuhdestatukseen – mikä olisi nokkela kysymys, jolla osapuolia kunnioittavasti saisi tilanteen selväksi nopeasti ja kaikki voisivat rentoutua etenemään yhteisesti toivotulla tavalla.

Pitkän prosessoinnin jälkeen keksin aihion:

Jos ajattelisin minulla olevan jotain kaunista sanottavaa Sinusta… olisiko Sinusta hyvä ajatus minun kokeilla sanoa se nyt? Emme tunne, joten riski meidän tutustumisen menettämiseen on suuri, jos ajattelemani asia ei olisikaan mieleesi tässä hetkessä.

Positiivisen ensivaikutelman ääneen sanomisen sietämätön keveys

Emme kerro toisillemme hyviä asioita, koska ne luovat riskejä. Sanomalla kauniita henkilökohtaisia asioita riskeeraamme arvovaltaamme, omaa brändiämme – mutta ennen kaikkea asetamme itsemme alttiiksi tulla torjutuiksi.

Tätä ongelmaa hoidetaan monesti sanomalla kauniita asioita erittäin päihtyneenä. Tällöin mahdollinen torjuntariski on vähäisempi ja vaikka tulisimme torjutuiksi, se ei tunnu meistä itsestämme niin pahalta.

Miksi siis sanoisimme toisillemme niitä kauniita asioita, joita kannamme sisällämme?

Koska se on oikein.

Koska otamme jäätäviä riskejä jo muutenkin ja tämä sentään on luonteeltaan hyvää riskiä.

Toisaalta, omalla kohdallani on tuntunut, että ne hyvätkin sanat ja tunteet ovat niin isoja… että kuulija voi murskautua sanojen alle.

Sanat tulevat liian lähelle, liian nopeasti, eikä niitä pääse tarkastelemaan etäältä – pohtien niiden vastaanottoa. Vähän kuin joku vain päättäisi itse tulla firmaasi töihin. Hän voi olla hyvä työntekijä tai yhtiökumppani, mutta pyytämättä ja yllättäen tullessaan hän rikkoisi luottamuksen. Eikä hän saisi reilua arviointia, vaan hänelle osoitettaisiin ulko-ovea.

Jokaisen ihmisen henkilökohtainen yritys – siis persoona ja oma elämä – ansaitsee aina tulla kuulluksi ja nähdyksi. Eikä väkisin parannetuksi tai suosittelukirjeen saajaksi.

Rakastan Ihmisiä – älkää käsittäkö väärin. Rakkauteni on päätös, eikä se näytä olevan enää riippuvainen vastarakkaudesta – saanko sitä koskaan vai en. Minä saan päättää omista tunteistani ja ne ovat minun omaisuuttani.

Yritän sovittaa omat tunteeni muiden tunteiden kunnioittamiseen – siinä kuitenkaan vielä täysin onnistumatta. Hyvällä polulla olen ja se riittäköön nyt.

Ehkä toisessa hetkessä ymmärrän tienviitan sisällön paremmin.

Ehkä olisi pitänyt kääntyä aiemmin – tai ehkä minun oli hyvä ajaa alkuperäisen suunnitelman mukaan perille, juoda kahvit ja jatkaa sitten matkaa.

Kiireettömyyttä ei tulisi pyytää anteeksi. Se on myös päätös ja kunnioitettava sellainen. Jos halusin kiireettömästi istua paikallani, kunnes ymmärrän miksi minun piti tulla tähän istumaan – miksen ole muualla – ei minun tule soimata itseäni. Halu kohdata ihmiset ja itsensä, kiireettä, on hyvästä. Se luo kestävän polun ja kestää tarkastelua vuosienkin päästä.

Sen polun tienviittaa voi aina katsoa hymyillen – en ollut eksyksissä, vaan tiellä, joka johdatti minut perille.

Sanoin aikoinaan mimmille, joka yritti suojella itseään olemalla pintatasolla ja syventymättä suhteeseemme:

"Tässä käy nyt niin, että sä kadut tätä aikaa joko siksi, että tuhlasit sitä kanssani - vaikka sun olis pitänyt olla toisaalla. Tai sit kadut tätä aikaa siksi, että tuhlasit oman mahdollisuutesi kanssani... joka tapauksessa sun kannattaa nyt joko hypätä pois tai hypätä sisään."

Hän jäi edelleen ovensuuhun – siis kuvainnollisesti – ja minä autoin häntä, hetken vielä odotettuani, sulkemalla oven. Molempiin sattui – häneen tietenkin enemmän, koska hän ei ollut valmis valitsemaan.

Kysymys on luottamuksesta.

Joko sitä haluaa kasvattaa tai ei.

”Uskonko minä nykypositiossani upeaan tulevaisuuteen?” – olipa kyse töistä, parisuhteesta, ystävyydestä, roolista, oppimispaikasta…

Luottamuksen korkein muoto vaatii syvää anteeksiantoa ja äärimmäistä kykyä hypätä. Onneksi näitä tarvitaan harvakseltaan. En usko kenenkään psyykeen kestävän kokoaikaista heiluriliikettä – ei töissä, eikä kotona.

”Hän, joka keinussa jumalten keinuu
Välillä taivaan ja helvetin heiluu
Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu
Kun keinuu”

Cheek

PS: Naiset kestävät heiluriliikettä paremmin, koska heidän kuvansa koristaa sanakirjassa tuota yhdyssanaa.

Resursseista.

Pohdin taas viikko sitten miksi olen niin ihana ja valloittava persoona alkuun. Ja hieman myöhemmin olenkin aivan hanurista.

Tähän on toki monta suoraviivaisempaa selitystä, mutta paljon villimpi tuli mieleeni.

Entä jos kyse on kanssaihmisen asennoitumisesta resursseihin?

Toisin sanoen minun – harvoin, joskus tai usein, riippuu lähteestä – tapani ottaa tilaa esim. keskustelussa ei harmita aluksi lainkaan, kun juttuni ovat niin kiinnostavan omituisia, että mitä mielellään kuuntelee.

Hieman myöhemmin dialogin näennäinen puuttuminen alkaa harmittamaan ja sama ominaisuus kääntyy itseään vastaan.

Syön tilaa toisen mielestä. Liikaa. Aikaa palaa, hermoja ja kaikkea yleisenergiaa.

Kiinnostavan omituiset juttuni ovat tulkinnallisesti muuttuneet muotoon: rasittavan omituiset jutut.

Sisältö on suurinpiirtein sama, koska sama äijä niitä lässyttää.

Toinen relevantti uusi teoria on, että juttuni alkavat tuntua kiertävän kehää.

Aluksi ne ovat tuoreen erilaisia, kunnes ne alkavat tuntua saman toistamiselta.

Kumpikaan näkemys ei ole oikea tai väärä – nehän ovat uusia osin ja vanhoja jokseenkin.

Sanoin aikoinaan, etten hyödy puhumisesta, jossa ei tähdätä ratkaisuun.

”Jos kaipaan vain itseäni puhumassa monologia – voin mennä puhumaan, vaikkapa puille. Yhtä vähän minä siitä saisin.”

Sittemmin sanoin useasti, että blogin kirjoittaminen sopii minulle – jokaisella kirjoituksellani voi olla joku lukija, näkijä, ymmärtäjä… Potentiaali riittää minulle ja tuotan ajatukseni muiden havaittavaan muotoon.

Todellisuudessa ajatukset ovat aivan eri asia kuin puhuttu tai kirjoitettu päämme sisältö. Teknisesti ottaen ne aktivoivat eri aivoalueita, vaikka äkkiseltään sisäinen puhe ja puhuttu puhe eivät meidän päässä juuri tunnu erilaisilta.

Olen kuitenkin itse huomannut miten tarina muuttuu, tuntuu uudelta… Ja usein vaatii ”korjaamista” tai ”tarkennuksia”, jotta se voitaisiin ymmärtää kuten se omassa päässä on tai tuntuu.

Juuri tästä on kyse. Itseilmaisusta, joka joutuu tai pääsee tarkasteluun.

Ja humoristista on, että puhuessamme me myös itse monitoroimme tarkemmin ajatustemme virtaa – vaikka juuri äsken emme niin tehneet, kun vain ajattelimme päämme sisällä.

Sinänsä tämä on vieläkin ilmeisempää, kun pohdimme kaikkia niitä hiljaisempia henkilöitä tai vaikkapa änkyttäjiä.

Yleensä ihmisillä pyörii hyvin paljon asioita mielessä, mutta moni jättää kertomatta ja puhumatta ajatuksensa.

Moni pelkää ajatustensa olevan ”vääriä” tai joutuvansa noloon tilanteeseen, kun sanat eivät tule ”oikein” ulos.

Olen usein sanonut, että ilmaisuvoimani laahaa aina ajatusteni virran perässä. Olen jo hyvin ilmaisuvoimainen sille päälle sattuessani, mutta en koskaan riittävän ilmaisuvoimanen verrattuna ajatusteni lennokkuuteen.

Ystäväni sanoi tästä hyvin: ”Nää sun ajatukset rönsyää… Ne sun kirjoituksetkin paisuu kuin pullataikina.”.

Jos minun pitää tehdä selväksi jokin asia, useimmiten pystyn siihen erittäin hyvin, kun selvennettävä asia ei ole minulle tunteiden kautta henkilökohtainen.

Hyvin henkilökohtaiset tai esimerkiksi kipeät asiat ovatkin sitten vaikeampi juttu. Olen luonteeltani usein märehtijä, koska yritän ymmärtää asioita syvällisesti ja ratkaista niitä miltei täydellisesti.

Tästä johtuen tärkeiksi kokemani asiat sitten paisuvat kaikenlaisten yksityiskohtien saattelemana epäselviksi.

Toisaalta kyse on myös ilmiöstä, jonka olen havainnut toisen ystäväni kanssa usein. Hänellä on ongelma ja hän pitää siitä kiinni, eikä halua sitä ratkaistavan.

Se on kuin kisa. Hän kertoo ongelman, minä ratkaisun ja sitten hän yrittää keksiä jonkun uuden ongelman, jonka vuoksi asiaa ei voi siltikään ratkaista.

Pointti on yrittää tehdä minulle selväksi, että hän on fiksu ja ongelma on vaan niin vaikea, ettei sitä voi ratkaista mitenkään yksinkertaisesti.

En ole koskaan kokeillut ilmeistä ratkaisua tähän ratkaisuhaluttomuuteen: sanoisin, että minun pitää pohtia asiaa ja sitten vasta viikon päästä palaisin asiaan ”pitkän pohdinnan jälkeen”.

Minulla on samaa ongelmaa tietysti itseni kanssa. Erityisesti minulla on vaikeuksia kohdata tosiasioita, kun puhutaan ihmissuhteista. Olen ikuinen optimisti ja romantikko. Ajattelen, että ihmiset ovat hyviä ja heille pitää antaa mahdollisuus tehdä hyvää.

En suostu luopumaan, vaikka usein se olisi ollut paras kaikkien kannalta. Hän pääsisi eteenpäin ja minä myös.