Kategoriat
Pohdinnat

Iinattijärvi P

Jos tiedät kummasta pystysuuntaisesta pääilmansuunnasta olet etenemässä toista kohti, voit heti tienviitan ”P”-loppupäätteen nähdessäsi sanoa oletko viimeisessä järkevässä paikassa kääntyä kohti paikkaa. Etelästä pohjoiseen matkalla olet.

Tienviitat ovat standardoituja, vakioituja kappaleita, joissa halutaan esittää asiat mahdollisimman selkeästi.

Elämämme tienviitat ovat epämääräisiä kappaleita, jotka toivoisimme olevan selkeämpiä kuin ne oikeastaan koskaan ovat ne nähdessämme ensikertaa.

Ajellessamme ympäriinsä, kohtaamme kuitenkin tienviittoja useasti ja niiden merkitys alkaa korostua sekä hahmottua.

Pohjoisessa käydessä sieluni osaltaan aina lepää ja toisaalta muuttuu levottomaksi. Jokin ympäristön armottomuudessa saa minut heräämään ja valpastumaan. Toisaalta se koruton kauneus puhuttelee ja saa aiheuttaa kiireettömyyden tuntua.

Olisi hullua väittää, että tiedän suurimmaksikaan osaksi mihin pyrin tai mitä varten muotoilen sanoja. Toisaalta omien tunteitten sanoittamisella on itseisarvoa ja alan sen vasta nyt hahmottaa.

Toisin sanoen, tilanteessa, jossa merkitykset, tavoitteet ja sisältö ovat epäselviä – silti koen hyödylliseksi puhua omista tunteistaan. Toki, tämä, että kirjoitan – ei ole varsinaisesti puhetta, koska sillä ei ole peiliä.

Leikittelen usein ajatuksella, että joku tätä blogia lukee säännöllisesti tietäen tai tietämättä kuka olen. Makustellen kirjoituksiani ja yrittäen päästä kärryille ajatuksistani, tunteista sekä persoonastani. Tämä kaikki, vaikka en markkinoi tätä palstaa edelleenkään.

Olin aikoinaan kirjaamassa hyvin henkilökohtaisia asioita auki itsestäni tälle sivustolle. Onneksi aivan ihastuttava ja vaarallisen älykäs nainen neuvoi minua pohtimaan asiaa vielä hetken. Pohdin ja hylkäsin silloin hankkeeni.

Se on poikkeuksellisesti hetki, jossa en toiminut mielijohteeni mukaisesti ja olen ylpeä itsestäni, että pystyin kuuntelemaan ensinnäkin neuvoa ja toisekseen itseäni.

Jos itsensäpaljastaminen on kohtaloni, sen voin tehdä koska vain. Ja jos aikani loppuu ennen paljastustani, ei paljastuksillani ole enää merkitystä. Ei niillä henkilökohtaisilla minun psyykettäni koskevilla asioilla ole juurikaan arvoa.

Sitä vastoin, niillä asioilla, joita kannan sisälläni, sielussani muista kauniista ihmisistä – on väliä ja merkitystä. Eikä niitä pidä hillota sisällään.

Olen kuitenkin yrittänyt kasvaa ihmisenä ymmärtämään muiden ihmisten hämmennyksen välttämistä. En siis enää nuoruusvuosieni lailla aggressiivisesti tuuttaa omaa asiaani muille, vaikka se olisi kuinka kaunis omasta mielestäni.

Tästä sain vuosi sitten opetuksen, kun kerroin eräälle ihanalle naiselle hänestä – omasta mielestäni – kauniisti.

Olen nyt noin vuoden meditoinnin jälkeen ymmärtänyt, että kunnioittava käytös on todella hankala tieteenlaji – kun se yhdistetään haluun olla avoin ja käsitellä ihmisten intiimeiksi kokemia asioita. Tunteita ja seksuaalisuutta minun kohdallani etupäässä. Pelkoja, unelmia, fyysistä läheisyyttä ja intohimoa.

Pohdin tätä asiaa ollessani ulkoporealtaassa.

Simuloin päähäni tilanteen, jossa istuskelen yksin ulkoporealtaassa juoden olutta. Ledit liukuen verkkaiseen tahtiin vaihtavat väriään. Havahdun, kun silmäkulmaani ilmestyy naapurimökin nainen, joka astelee altaaseen seurakseni.

Hän hymyilee ja laskee juomansa altaan reunalle. Avaa keskustelun festarialueen ja mökkikylän sekoittavalla tyylilllä: ”Ajattelin, että mukavampi olla seurassa kuin molemmat yksin omissa altaissa.”. Luon vinon hymyn häneen ja nyökkään olevani samaa mieltä. Mitä haaskausta, että kaksi sielua liplattelee varpaitaan viiden metrin päässä toisistaan – kun he voisivat jakaa hetken kahdestaan?

Äänettömyys ja tilantuntu ovat eri juttu kuin yksinäisyys – tai läheisyyden tunne. Yksin voi olla yksinäinen tai rentoutunut. Sama toisen kanssa. Yhdessä oleminen ei tarkoita itsensä kokonaiseksi tuntemista, yhteisön lämmöstä nauttimista tai muutakaan mukavaa.

Nainen ei sano mitään. Tulkitsen sen kohteliaisuutena, että voisin vielä pyytää häntä siirtymään oman mökin palveluiden lämpöön. Nuoruudessani olisin saattanut tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä tilanteesta oman heikon egoni suojaksi.

Pohdin seuraavaa siirtoa päässäni – täysin itse kuvittelemaani tilanteeseen, vailla minkäänlaista kosketusta todellisuuteen.

Olen jo jonkun aikaa sitten linjannut, että minun pitäisi edetä kysymysten kautta enemmän epäselvissä tilanteissa – ja ehkä kaikissa tilanteissa aina.

Järkeilin, että minun pitäisi keksiä joku naseva kysymys, joka tyydyttäisi mutkikasta mieltäni ko. tilanteessa. Ottamatta kantaa kenenkään sen hetkiseen elämään, kuten vaikka parisuhdestatukseen – mikä olisi nokkela kysymys, jolla osapuolia kunnioittavasti saisi tilanteen selväksi nopeasti ja kaikki voisivat rentoutua etenemään yhteisesti toivotulla tavalla.

Pitkän prosessoinnin jälkeen keksin aihion:

Jos ajattelisin minulla olevan jotain kaunista sanottavaa Sinusta… olisiko Sinusta hyvä ajatus minun kokeilla sanoa se nyt? Emme tunne, joten riski meidän tutustumisen menettämiseen on suuri, jos ajattelemani asia ei olisikaan mieleesi tässä hetkessä.

Positiivisen ensivaikutelman ääneen sanomisen sietämätön keveys

Emme kerro toisillemme hyviä asioita, koska ne luovat riskejä. Sanomalla kauniita henkilökohtaisia asioita riskeeraamme arvovaltaamme, omaa brändiämme – mutta ennen kaikkea asetamme itsemme alttiiksi tulla torjutuiksi.

Tätä ongelmaa hoidetaan monesti sanomalla kauniita asioita erittäin päihtyneenä. Tällöin mahdollinen torjuntariski on vähäisempi ja vaikka tulisimme torjutuiksi, se ei tunnu meistä itsestämme niin pahalta.

Miksi siis sanoisimme toisillemme niitä kauniita asioita, joita kannamme sisällämme?

Koska se on oikein.

Koska otamme jäätäviä riskejä jo muutenkin ja tämä sentään on luonteeltaan hyvää riskiä.

Toisaalta, omalla kohdallani on tuntunut, että ne hyvätkin sanat ja tunteet ovat niin isoja… että kuulija voi murskautua sanojen alle.

Sanat tulevat liian lähelle, liian nopeasti, eikä niitä pääse tarkastelemaan etäältä – pohtien niiden vastaanottoa. Vähän kuin joku vain päättäisi itse tulla firmaasi töihin. Hän voi olla hyvä työntekijä tai yhtiökumppani, mutta pyytämättä ja yllättäen tullessaan hän rikkoisi luottamuksen. Eikä hän saisi reilua arviointia, vaan hänelle osoitettaisiin ulko-ovea.

Jokaisen ihmisen henkilökohtainen yritys – siis persoona ja oma elämä – ansaitsee aina tulla kuulluksi ja nähdyksi. Eikä väkisin parannetuksi tai suosittelukirjeen saajaksi.

Rakastan Ihmisiä – älkää käsittäkö väärin. Rakkauteni on päätös, eikä se näytä olevan enää riippuvainen vastarakkaudesta – saanko sitä koskaan vai en. Minä saan päättää omista tunteistani ja ne ovat minun omaisuuttani.

Yritän sovittaa omat tunteeni muiden tunteiden kunnioittamiseen – siinä kuitenkaan vielä täysin onnistumatta. Hyvällä polulla olen ja se riittäköön nyt.

Ehkä toisessa hetkessä ymmärrän tienviitan sisällön paremmin.

Ehkä olisi pitänyt kääntyä aiemmin – tai ehkä minun oli hyvä ajaa alkuperäisen suunnitelman mukaan perille, juoda kahvit ja jatkaa sitten matkaa.

Kiireettömyyttä ei tulisi pyytää anteeksi. Se on myös päätös ja kunnioitettava sellainen. Jos halusin kiireettömästi istua paikallani, kunnes ymmärrän miksi minun piti tulla tähän istumaan – miksen ole muualla – ei minun tule soimata itseäni. Halu kohdata ihmiset ja itsensä, kiireettä, on hyvästä. Se luo kestävän polun ja kestää tarkastelua vuosienkin päästä.

Sen polun tienviittaa voi aina katsoa hymyillen – en ollut eksyksissä, vaan tiellä, joka johdatti minut perille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *