Kategoriat
Pohdinnat

Vastapallosalama

Kaikki menee pieleen. Olet luvannut olla Rakkaasi illalla tapahtuvassa konsertissa. Kaikki ovat paikalla – paitsi sinä. Saat hommat kuitenkin kasaan uskomattomilla ponnisteluilla ja juokset penkkiriviin kesken esityksen.

Show on mahtava. Et voi uskoa, että elämässäsi on tuollaisia virtuooseja. Olet samaan aikaan ylpeä ja ihmeissäsi. Wau. Ei voi muuta sanoa.

Riennät onnittelemaan ja halaamaan. Ehdit sanoa: ”Se oli…”, kun Rakkaimpasi lataa kehusi kiertoradalle: ”Joo ja sä et tullu paikalle!”.

Tiedät hyvin, että änkytyksesi: ”Niin no myöhässä – mutta olin paikalla!” on kärpästen surinaa kaikkien korvissa – jopa omissasi. Miten helvetissä toisen tärkeys ei näkynyt taaskaan priorisoinnissa? Olivatko ne toiset tulipalot aivan pakko sammuttaa? Olisiko se elämä tempaantunut juuriltaan ylös ja kuollut siihen paikkaan, jos et olisi hoitanut niitä kaikkia kiireellisiä asioita?

Jos luottamus on kunnossa, et normaalisti ole myöhässä – selityksillä on merkitystä. Jos taas olet yleensä myöhässä, mutta et todella aikonut olla myöhässä tästä – on selittelyjesi arvo: pyöreä nolla. Ne voivat olla jopa huonontava asianhaara, kun et osaa pyytää anteeksi ja ottaa vastuuta, ettet ollut ajoissa. Puhelin kiinni seuraavalla kerralla? Entä jos Rakkaimpasi soittaisi ja tarvitsisi jotakin? Sanon kaikkeen jämäkästi ei? Entä jos… ja olemme samassa pisteessä.

Yksittäiset jutut ovat yhdentekeviä. Ketjut, toistuvat jutut, mallit, skeemat, loputtomat kehät ja kroonistuminen ovat merkityksellisiä.

Lapsena pelatessamme jalkapalloa, ihmettelin miksi kirjaimellisesti vastapalloon potkaisu tuotti usein todella komeita kaaria ja pitkälle meneviä palloja. Se on edelleen jotenkin epäintuitiivinen asia. Pallo on menossa kentällä omaan päätyyn ja potkaiset sitä vastustajan suuntaan… törmäykseen pitäisi huveta energiaa, joten pallon pitäisi aina liikkua vähemmän kuin paikaltaan potkaistessa. Ehkä se liittyy iskukohtaan tai asenteeseen palloa kohtaan. En tiedä.

Samalla tavalla potkaistessamme meitä avosylin kohti tulevaa ihmistä – hän lentää kauas. Käsittämättömän kauas. Komea kaari voi tuntua hetken hyvältä, mutta emme potkaisisi sillä voimalla ketään, josta emme välittäisi. Ammumme siis tärkeän ihmisen pois luotamme ja rikomme suhdettamme heihin molemmista päistä.

Valitettavasti monesti ihmisestä tuntuu, ettei voi muuta. On pakko pitää puoliaan, näpäyttää, kostaa ja kertoa, ettei minua kohdella noin – taas.

Anteeksiantaminen sen tuhannennen kerran tuntuu turhauttavalta, väärältä ja kohtuuttomalta – miksi minun pitäisi joustaa ja ”ymmärtää”? Toinen ei tunnu yrittävän – miksi minäkään?

Ehkä pyysit Rakastasi katsomaan esitystä, ehkä hän hihkuen kertoi tulevansa itse. Sama se. Pahalta se myöhässäolo tuntuu aina, kun on niin paljon tunnetta pelissä. Hei, ja sehän tuntuu pahalta molemmin puolin. Siksi se vastapalloon potkun saaminen täräyttää ilmat pihalle ja itkuhan siinä monesti meinaa tulla, kun on riittävän isosta setistä kyse.

Hengähdys. Sen tuhannennen kerran. Halaus. Surullinen piipitys siellä sylissä: ”Mutta minä olisin halunnut nähdä Sinut yleisössä, kun kumarsimme aluksi… Se oli minulle tärkeää…”.

Sitten vastaanottaa se tunteenpurkaus toiselta puolelta: ”Mikään ei ollut minulle tätä tärkeämpää – taistelin tieni tänne, luoksesi – olen mitä syvimmin pahoillani, etten tullut heti alkuun! Ensi kerralla majoitun telttaan salin takaosaan ja lahjon järjestyksenvalvojat mukaan juoneen! Olit upea – tiesin sen jo ennen, mutta nyt – wau! Olen niin onnellinen, että saan tuntea Sinut ja olet osa elämääni. Taituruutesi on huikaisevaa, mutta ihmisenä olet vieläkin arvokkaampi – timantti – täydellinen, minulle niin Rakas, että rutistan Sinut rikki ja et pääse koskaan pakoon sylistäni. Laitan sinun rippeet taskuuni ja hypistelen Sinua kulkiessani kadulla, kun minulla on Sinut – minulla on kaikki.”.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Pakkomiellemagneetti

Lyhyesti: valitse omat pakkomielteesi ja ole ylpeä niistä.

Pidemmin:

Olen tehnyt töitä irtautuakseni pakkomielteiden pauloista.

Nyt minulla on periaatteessa viimeinen vieroitus, irtautumisjakso, jonka olen jo teknisesti voittanut. En osaa sanoa millä mittarein näitä pitäisi arvioida.

Joka tapauksessa huomasin nuorena, että minulla on vahvoja taipumuksia addiktioihin. Alkoholi on maistunut molemmin puolin sukua, mutta minulle se ei ole ollut ystävä. Hyväpäivän tuttu korkeintaan.

Tämä on monimutkainen kuvio, mutta konkreettisin esimerkki, johon aina palaan on rahapeliautomaatit. Niistä irtauduin ja se jäi hyvänä muistona mieleen. Omia huonoja malleja voi tunnistaa ja niistä pääsee irti, kun päättää.

Pakkomiellettömyyteni kääntöpuoli aukesi minulle nyt tässä puhuessani ääneen, että moni käyttää pakkomielteitä ajureina. Minulla ei ole enää pakkomielteitä, joiden orja olisin, joten minä en enää myöskään juokse niiden perässä.

Yksi viimeisimmistä, joka tunnistin oli työnteko. En ollut tajunnut sen olevan niin iso osa minua. Sitten vapauduin siitäkin. Jos en tekisi päivääkään työtä elantoni eteen, en kokisi epäonnistuneeni elämässäni. En kuitenkaan tule jäämään sosiaaliturvan varaan, koska se on väärä ratkaisu ja arvojeni vastaista.

Nyt voisin jäädä vaikkapa kolmeksi vuotta koti-isäksi, enkä pillahtaisi itkuun, kun joku kertoisi minun olevan jotenkin epämiehekäs. Ennen tätä aivojumppaa asian ajattelu otti koville, minulla ei ole mitään vaikeuksia myöntää sitä.

Voitte kysyä asiaa epäsuorasti miehiltä ja varmasti tulee yllätyksiä suuntaan ja toiseen.

Olen kokenut esimerkiksi neuroottisuuden ja pakkomielteet synonyymeinä. Näillä negatiivisilla leimoilla halutaan vähätellä jonkun intohimoa. Vaikkapa urheilu tai kalastus…

Harva kuitenkaan pitää pakkomielteenä hyvää kotiruokaa, vaikka joku siihen pakkomielteenomaisesti suhtautuisikin – jotkin asiat ovat pyhiä. Toinen lienee päivittäinen suihkussakäynti, se jos mikä täyttää pakkomielteen tunnusmerkit, mutta kaikki fiksut ihmiset kavahtavat ajatusta illallispöydässä, ettei peseytyisi joka päivä.

Suihkuttelu on aika vaaraton esimerkki ”hyvästä” pakkomielteestä, jossa kiveen hakattu ajatus päivittäisestä rutiinista edistää henkilön hyvinvointia laajasti. Henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen on mm. monelle naiselle niin iso juttu, että se vaikuttaa merkittävästi miehen pariutumisen mahdollisuuksiin.

Toisin sanoen, jos mies ei suhtaudu peseytymiseen pakkomielteisesti: ”Joka päivä on käytävä suihkussa!”. Vaan rennosti: ”Nooh, nyt on jo myöhä, eikä se ole nyt niin justiinsa…” – hän tekee tietämättään itselleen karhunpalveluksen, koska joskus tämä päätös – joka toistuu ajoittain – kostautuu.

Muita yleisesti ihannoituja pakkomielteitä ovat esim. oma urakehitys ja omaisuuden kartuttaminen, lastenhankinta sekä omien tai muiden yleisesti hyväksyttyjen oikeuksien puolustaminen.

Voisikin sanoa humoristisesti, että henkilö, jolla ei ole yhtään pakkomiellettä on liian joustava, eikä häntä arvosteta tai kunnioiteta, koska hän vaikuttaa olevan persoonaltaan ja arvoiltaan häilyvä.

Vastaavasti pakkomielletön ei osaa arvostaa pakonomaisia valintoja, jotka eivät ole kyseisessä tilanteessa optimaalisia. Pakkomielteet antavat suojaa optimoinnilla. Oletko liian väsynyt lennon ja matkustamisen jälkeen peseytyäksesi? Olet, mutta sinne on pakko mennä ja herätessäsi kiittelet itseäsi hyvästä valinnasta.

Rentoilu tappaa – niin kodissa, parisuhteessa kuin lastenkasvatuksessakin. Jäät jalkoihin ilman pakkomielteitä, jos kaikki ympärilläsi palvovat omaa alttariaan verisin riitein uhraten tarvittaessa kaiken omille pakkomielteilleen.

Viina ja työnarkomania ovat klassikkoita. Omien oikeuksien pakkomielle on mutkikkaampi, koska se itsessään pitää sisällään mielikuvan oikeudenmukaisuudesta. Kaikki me parisuhteilijat kuitenkin tiedämme, että joskus sillä puolisolla lähtee lapasesta omien oikeuksien puolustaminen – joten on hyvä tietää, että niin se laukka lähtee myös itsellämme.

Erottava tekijä on kuitenkin, että voiko käydä asiasta keskustelua ja päästäänkö siitä eteenpäin vai vetääkö periaatemielessä itsensä ketjuilla omaan puuhunsa kiinni niin, että toinen osapuoli joutuu aina ruokkimaan sinut nälkälakkolaisena väkisin ja tekemään itselleen eduttomat ehdot.

Sopivat pakkomielteet, joiden kanssa olet sinut – ovat hyviä, koska niitä palvoessasi pidät itseäsi tolkun ihmisenä ja etenet jyrän lailla – koska sinulla on siihen oikeus: ”Tämä on minulle elintärkeää, enkä voi tästä antaa periksi.”. Siis pakkomielle.

Kategoriat
Pohdinnat

Tasotonhyppely

Tajusin, että yksi velka, jota kukaan ei halua maksettavakseen on aiempien suhteiden painolasti. Ja tarkemmin: vaihtokustannus.

Aina kun vaihdetaan toimittajaa, se maksaa. Vaihdoitpa kädessäsi olevaa rannetietokonetta tai pizzeriaa. Aikaa, vaivaa ja yleensä myös rahaa palaa.

Henkilöt, joihin siis itsekin lukeudun, jotka ovat joutuneet vaihtamaan suhteitaan – ovat kartuttaneet kokemuksen lisäksi velkaa.

No, aikoinaan opin ymmärtämään, että henkilöitä, jotka eivät ole sinkkuja suhteidensa välissä pitkiä aikoja ja sitten maagisesti pariudu yhden löytämänsä henkilön kanssa – jonka kanssa ei kuitenkaan salamarakastuta, jos hänen kanssa ei mennä naimisiin ja eletä elämää onnellisesti loppuun asti… No joo, syntilista on pitkä, jolla luetaan tuomioita toisille. Joka tapauksessa näitä ”läheisriippuvaisia, eikä osaa elää yksin” vähätellään.

Periaatteessa vähättely on oikeutettua. Jokin näissä henkilöissä – siis minussa ja muissa – mättää. Suhteet eivät toimi ja peiliin saa katsoa.

Toisin sanoen tähän liittyy joko tietoista tai tiedostamatonta häpeää: ”Mikä minussa on vikana? Ja kun oikein kovasti haluaisin toimivan suhteen – miksen sellaista saa?”.

Jotkut ratkaisevat asian olemalla välinpitämättömiä: ”Painukoot helvettiin elämästäni, jos ei kiinnosta!”. Ollaan ikään kuin aina vähän ulkona suhteesta… Vähän kuin olisi auton avaimet taskussa tai hyvin selkeä kuva suhdekumppanin tavaroista, jotka lentävät parvekkeelta välittömästi, kun hän tekee ”riittävän ison virheen”.

Ne, jotka härkäpäisesti yrittävät saada suhdettaan toimimaan ja epäonnistuessaan joutuvat vaihtamaan – kalvaa epäonnistuneisuuden tunne.

Niitä, jotka eivät koe epäonnistuneensa se tunne ei tietenkään paina. Toisaalta nämä eivät koskaan ”hyppää suhteeseen täysin”. Toki usein lopulta tulee tilanne, jossa sitten hypätään – kunnes loikka loppuu.

No, pitäisikö suhteen olla rimpuilua, vastakarvaan kissan silittämistä ja ainaista yritystä saada homma toimimaan?

Ei missään tapauksessa – tietenkään.

”Siitä tuli liian vaikeeta, emme sopineet yhteen” ja ero koitti 3kk suhteen elinkaaren päätteeksi? Uutta putkeen ja paljon sinkkuaikaa. En sanoisi, että tämä malli olisi yhtään arvostettavampi, vaikka se näennäisesti näyttää itsenäisemmältä ja vähemmän addiktiolta.

Suhteitaan vaihtamaan joutuneen, Rakkautta alituiseen etsineen, tulisi saada silityksiä… Mutta niitähän hän ei saa, koska uusi ei halua maksaa vanhojen velkoja ja vanhat ovat irtisanoneet sopimuksensa. Velat jäävät vaihtajan maksettavaksi.

Vai jäävätkö?

Eivät tietenkään.

Uusi joutuu maksamaan niitä, mutta laskuissa ei lue: ”Peritään aiemman toimittajan erääntyneitä maksuja ja hänen toiminnastaan johtuneita reklamoituja toimitusvirheitä.”.

Laskuissa lukee esim: ”Palvelutasosopimuksen laiminlyönnistä johtuvien kustannusten kattaminen.”.

Siis vaihtaja alkaa aggressiiviseksi perijäksi, koska hänellä on monimutkaisesti paha olo ja hän ei ole saanut riittävästi Rakkautta.

Näin suoraviivaista se ei tietenkään ole, mutta tämä onkin raju yksinkertaistus.

Minä olen pääosin suhteitteni suhteen tehnyt rauhan. Muutamia juttuja siellä vielä raapii minun nykyistä psyykettä edelleen ja niistä varmasti kumppanini joutuu maksamaan, kunnes saan ne haamut kuristettua hengiltä tai ehkä paremminkin vapautettua sisältäni.

Henkilö, joka jatkuvasti yrittää saada toimivan suhteen on jatkuvassa prässissä. Ja mielenterveys on koetuksella.

Kyseessä on kuitenkin suuri unelma: toimiva, kaikenjakava, seksuaalinen ja luottamuksellinen sielunkumppanuus, jolle ei ole asetettu rajoja.

Se on juuri niin suuri, että sen saavuttamattomuus sattuu. Siinä kyseenalaistaa oman arvonsa.

Tai toki asian voi hoitaa myös niin päin, että kyseenalaistaa sen kumppanin arvon ja pelaa peliä. Eli ei sitoudu arvostamaan ensisijaisesti koko ajan – vaan se arvostus pitää ansaita jatkuvasti tekemällä töitä sen eteen. Se ei siis ole pyyteetöntä, jatkuvaa tai perustu Rakkauteen.

Tarkoitus on hyvä: siinä halutaan suojella itseä, mutta lopulta se estää saamasta sitä unelmaa. Siis, koskaan ei itse tee toiselle sitä mitä toivoisi itse saavansa: Rakasta – ilman mitään ehtoja. Sitoutumista ilman panttivankeja. Molemmat pitävät panttivankinsa ja niitä vaihdellaan, mutta aina halutaan pitää ote kiinni, jos tulee tiukka paikka. On ruuvia mistä vääntää.

Ei löydy Rakkaus sillä strategialla, mutta moni unohtuu tälle tielle, kun ei enää uskalla hypätä. Haluaa suhteen, mutta on liian rikki itse saadakseen sitä parasta, jota maailmalla on tarjota.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Tiukanpaikankatse

Katsotko kriisissä suhteeseesi vai pois päin?

Tämä kysymys on askarruttanut minua siitä lähtien, kun sen kuulin ensimmäisen kerran.

Tällä tunnuttiin haettavan käytännössä: pakenetko ongelmia muualle vai keskitätkö voimavarasi suhteeseesi? Parisuhteen pitäisi olla ykkönen tietenkin valituista ihmissuhteista (lapset jne. siis erikseen). Ja vieläpä tässä tunnuttiin viittaavan melko suoraan, että osaatko olla uskollinen? Myös sillä lailla. Vähän kuin klassisessa vihkikaavassa: ”Kaiken se kestää, kaiken se kärsii – niin myötä- kuin vastamäessä.”.

Nyt sain ajatukseni valmiiksi.

Tässä on kaksi erikoistilannetta.

Ensiksikin sävy.

Vaikka koet kääntäväsi keskittymisesi suhteeseen, kun homma sakkaa – se ei tarkoita, että antaisit parhaat puolesi tai kykysi suhteesi (siis suhdekumppanisi) käyttöön. Voi olla näennäisesti uskollinen ja samaan aikaan ei varaa omaa painoa riskeeraavasti suhteeseen päin.

Eli ei siis petä koskaan, mutta ei myöskään ole suhteessa siten, että se tuhoaisi oman elämäsi, jos se päättyisi. Monihan ajattelee, ettei se ole hyvästä alkuunkaan ja sehän onkin ok, jos molemmat osapuolet kokevat samoin. Harvoin näin on.

Toisekseen jos tuijottaa koko ajan normaalisti muualle – ja sitten kriisien koittaessa fokusoi suhteen sisään katseensa sekä voimavaransa – sehän on pahimmillaan hyvin vittumainen temppu puolisoa kohtaan. Se on sitä kuuluisaa löyhässä hirressa roikottamista.

Uskottomuutta on niin montaa sorttia. Yksi vehtaa muiden kanssa ja toinen ei ole kotona läsnä, vaikka joskus paikalla olisikin. Kun toisen osapuolen kamelin selkä katkeaa ja silloin riennetään pelastamaan homma – sehän on helvetin julmaa.

Kaikki me etsimme Rakkautta. Toiset ovat siinä parempia kuin toiset. Esim. asettamaan omat tarpeensa toisen edelle.

Jos kriisin hetkellä, kun koemme homman olevan aivan liian vaikea voidaksemme jatkaa – toinen porhaltaa paikalle uljaalla ratsukolla huudahtaen: ”Pelko pois, ollos huoleton, nyt mahtipuolisos valveil on!”. Ja hän vetää meidät takaisin uskomaan suhteeseen ja leikki sen kuin jatkuu.

Onko toimintasi perushyvää puolisoasi kohtaan arjessa ja erinomaista ongelmatilanteissa? Vai aivan luokatonta normaalisti ja kyseenalaista kriisissä?

Näillä ei ole mitään tekemistä Rakastamisen kanssa. Se tässä onkin mutkikasta. Toisaalta aina voidaan kysyä onko se Rakkautta, jos ei toimi toista kunnioittavasti. Itse koen, että Rakkautta on se halu tarjota toiselle onnellisuutta ja hehkeää elämää. Eniten se vaatii rehellisyyttä: haluanko ja teenkö toiselle hyvää? Vai haluanko itse asioita ja pidän yllä kuvitelmaa, että nämä ovat myös puolisoni toiveita?

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Nainen ei kaipaa selitystä

Lyhyesti

”Toimi siten, ettei tarvitse selitellä” on sekä isäni johtamismalli yrityksessä, että naisten kaipaama viisaus mieheltä. Moni mies noudattaa tätä käänteisesti eli toimii miten lystää, eikä selittele omaa toimintaansa.

Kertauksena pari vinkkiä

Nainen ei tosiaan kaipaa selityksiä – siis hän itse ei halua tulla selitetyksi, koska ihmisten määrittely vaatii aina oikomista, yleistämistä ja luokittelua. Nainen, sen enempää kuin moni muukaan ihminen ei halua olla ”vain yksi monista”. Mies on tälle immuuni, jos viiteryhmä on positiivinen – nainen ei edes silloin. Ainoa tilanne, jossa olen nähnyt naisen ”sallivan” yleistykset, luokittelun tai toiseen henkilöön vertaamisen on ollut, kun verrattavana oleva henkilö on ollut naisen itsensä arvostama taho.

Nainen ei halua koskaan selityksiä – hän haluaisi vain kaikkien asioiden toimivan juuri kuten hän haluaa. Kun homma menee vinoon, ei naista oikeasti kiinnosta mikään selitys. En osaa sanoa mikä leikki se on käydä keskustelua siinä tilanteessa, kun ei sitä kerronalla paranneta – mutta puhumattomuus ei ole ainakaan sen parempi ratkaisu. Kyllä, olen kokeillut myös raadollista totuutta, eikä sekään ole mitenkään merkittävästi parantanut tilannetta. Joskus nopeuttanut tilanteen käsittelyä, toisinaan ei.

Seli-seli

Tietenkin nainen kaipaa selityksen – tuo ihana jumalolento on monelle selittämätön, joten se pitäisi selittää. Toisekseen nainen oikeastaan aina haluaa kuulla miksi jokin tapahtui jotenkin – vaikka hän on jo päättänyt ennen sen kuulemista, ettei se ole riittävä selitys… mutta noin huvin ja urheilun kannalta on kiva antaa toiselle mahdollisuus.

Moni mieshän lankeaa tähän ansaan ja alkaa sitten tosiaan keksimään jonkun tarinan, jonka päätteeksi nainen voi napauttaa: ”Olisit puhunut totta niin …”, johon dramaattisen positiivista jatkeeksi (jota ilman nyt jäät) tai uhkaavaa (jota saat nyt, kun sössit homman, eikä sinussa ollut ”riittävästi miestä ja selkärankaa” kertoa totuus). Tässä vertailussa Temptation Islandin Joonaksen: ”No vähän panin.” -omakohtaisen totuuden kertominen on periaatteessa kelpo suorite.

Seksuaalisuus

Sitten siihen pihviin. Eli konkretiaan.

Isäilin tuossa äsken ja steriloin tuttipulloja sekä tarvikkeita. Mieleeni tuli tilanne viime syksyltä, jossa tein samaa hommaa hotellin aulassa. Siellä tuli tilanne, jossa eräs daami nosti patukan pöydältä yöaikaan (joo steriloin myös yöaikaan maski naamalla niitä pulloja). Patukassa oli suurin kirjaimin: ”KEKSI”.

Tulkitsin tilannetta, jossa kaksi mieshenkilöä oli lähdössä kahden daamin kanssa ”yön selkään” hotellin aulasta ja totesin patukan noston aikana: ”Vai pitäisikö siitä muuttaa ensimmäinen kirjain?”. Viehättävä naishenkilö nyrpisti naamaansa, enkä usko sen johtuneen, etteikö hän olisi ymmärtänyt – joskin ainahan sekin on mahdollista. Sivuutin tilanteen jatkamalla aiempaa asiaamme, mutta jäin pohtimaan huonoa vitsiäni ja reaktiota.

Yhdistin tämän ja aiemman mokani, jossa onnistuin toisella virheellä polttamaan ilmeisesti sillan mukavaan naishenkilöön. Monimutkainen ajatusprosessi synnytti kuitenkin teorian.

Nämä molemmat naiset, joiden kanssa vihjailevat sanani aiheuttivat vastareaktion olivat varsin viehättyneitä (ja varmaan ovat edelleen) eräästä miespuoliesta ystävästäni. En tiedä, mutta arvelen, ettei tämä mies ole vihjaillut näille naisille sanoilla. Hän on vain toiminut ja toiminta on nostanut jännitettä heidän välillä. Nämä daamit ovat erittäin fiksuja ja viehättäviä siis… joka aiheuttaa luonnollisesti myös ylitarjontaa miehistä. Tämä osaltaan luo kitkaa kaksimielisyyksien vastaanottoon, koska ne eivät ole aina positiivisia.

Tämä on olennaisesti linkissä siihen valitettavaan tosiasiaan, jota yllättävän moni vähemmän viehättävä mieshenkilö suorastaan itkee: ”Naiset kokevat saman toiminnan kahdelta eri mieheltä aivan eri tavoin esimerkiksi baarissa!”. Tällä viitataan hävyttömiin lähestymisiin jne., joita viehättävät miehet tehdessään saavat kuulla naisilta: ”Ah! Hän on niin ihanan itsevarma!” ja vähemmän viehättävät miehet: ”Hyi helvetti! Mene pois senkin pervo!”.

Tätä mekaniikkaa on turha kääntää: ”No eikös se oo sama jos nainen…?” – hei, ei se ole, ihan turha jumppa. Mies ottaa imartelevana hyvin laajasti kaikki lähestymiskulmat naisilta. Mies itse kokee, että kyllä hän itse osaa sanoa milloin haluaa lähteä leikkiin mukaan ja milloin todeta: ”Juuri tänään ei nyt innosta…”. Tarkoittaen esimerkiksi, etten ole vielä niin epätoivoinen, että söisin oman moraalini ja käyttäisin hyväkseni sinun auttamatonta känniä. Moni mies ei koe moraaliaan rajoittavana ja tarttuu näissäkin tilanteissa myötämielisesti tarjoukseen, joka kuuluvalla äänellä tai suoranaisella tarttumisella esitetään.

Sanojen paikka

Tommy Tabermann ja muut sanoilla naisia hurmaavat miehet…

Kyllä, sanoilla voidaan edistää asioita – mutta ne eivät saa tulla kuten muutkaan lähestymiset: naista loukkaavasti tai tunkeutumalla tämän tilaan. Jos ne ovat ”saatavilla” tai niitä kailotetaan kuuluvasti (esim. esiintymislava), mutta ei tungeta väkisin juuri tälle kyseiselle naiselle – niitä saa viljellä vapaasti.

Yllätyksellinen ”sanoilla käpälöinti”, jos näin voi sanoa – on ihan yhtä huono liike kuin oikeakin käpälöinti – jos naisen mieli ei ole tunnistanut lähestymistä tekevää miestä viehtättäväksi.

Tästä syystä erilaisten artistien taiteen keinoin ilmaistut hyväilyt ovat toimivia ja koska he ovat jo naisen ”tuntemia” – he voivat lähestyä laveammin naista, ilman oloa tunkeutumisesta: ”Mehän oikeastaan jo tunnetaankin…”.

Se tuttuuden tunne ei kuitenkaan auta tavallista miestä, jonka kanssa naisella ei ole mitään kulmaa kokea intohimoa. Harvan miehen naama on riittävän seksikäs. Vartalot kylläkin. Tämä on keskeinen asia. Treenattu mies voi olla sanallisesti suorempi ja tylpempi – se ikään kuin kuuluu pakettiin.

Katsoin kuinka Teuvo Hakkarainen entisenä sahurina käveli moottorisahan luokse vanhan äijän näköisenä hieman harmaantuneena ukkona Hjalliksen ja Jethron ohjelmassa. Pari terävää vetoa narusta ja kone käyntiin. Se hetki hyvin kiteytti lausunnon, jonka Kiinteistökuningatar Kaisa sanoi myöhemmin, että Teuvossa on sellaista ”piilotettua voimaa”. Teuvo jos kuka on tylppien ilmaisuiden mies ja pärjää erittäin hyvin tyylillään.

Kategoriat
Pohdinnat Runot

Kirves

En ymmärrä miksi,
löytää tiensä käteesi
pimeässäkin viha ensiksi.

Sanat sinkoilevat kipinöiden,
loimottavat tunnelmaa öiden.

Kosta vaan, jos on kostettava,
Ostan lämmön,  jos on ostettava,
Kohtaan Sinut, olet kohdattava.
Johdanko minä? Ei kysy johtaja.

Käykö armo oikeudesta?
Kiitos vaan – eipä kestä.

Jos ympäristö vaikuttaa,
tulevaan työntää, vaivuttaa.
Eikö silloin olisi hyvä,
sävyssä ystävystyä?

Taas ottaa pannuun,
Paha mies pannulla,
Sanat sekoittaa, sotkuun,
Näkymä kuin pullasutulla.

Mä mokasin, tiedän.
Kyllä mä yhdet haukut siedän.
Mut toivoisin, että tää Paketti,
muuttais viestin Rakkaudeksi.

Ei oo kysymys asenteesta,
nyt puhutaan perheestä.
Entä ne arvot, joista puhumme?
Entä se Rakkauden tunne?

Kirveltää kirveesi,
Kireään kivekseeni.
Anna tulla,
Kestän kyllä.
En hajoa tähänkään,
kohta ei kiinnosta vähääkään.

Kaipuu hyvään?
Terä viiltää, syvään.
Arpikudokseen puree,
Aina vaan syvenee.
Huumori hupenee,
Kun vaurio etenee.

Hitto mä vielä näytän,
Ihan kaiken käytän,
Katsotaan riittääkö mikään,
Irtiotto? En pelkää sitäkään.

Nyt puhun halusta,
En pelosta,
En ajatusta osta,
Ettei voi aloittaa alusta.
Kaksin aina kaunihimpi,
Yksin järjetöntä, olla impi.

Kategoriat
Pohdinnat Runot

Tilanne ku tilanne

Naiset ovat kuin lempikappaleet.

Paraskaan

ei ole täydellinen joka tilanteessa.

Silti ilman en voisi elää ja kaikille on hetkensä.

Osan kanssa

huuto kuuluu sävelkulkuun ja kertosäkeeseen.

Sanat ulkoa opetellut.

Olenko kuunnellut ja sisäistänyt, vai vain hoilannut mukana?

Ymmärtänyt antaa tilaa vivahteille?

Parhaat

kehittyvät ja kasvavat, muuttuvat kuten minäkin ajan kanssa.

Osa on vanhoilla kiekoilla, urilla, jotka eivät halua taskuuni, kosketusnäytölleni enää.

Silti kaikkia kannan mukanani ja muistan.

Tapailen sointuja ja tavatessa hymyilen.

Kategoriat
Pohdinnat

Hyökyaalto

Jokainen
joka on pidellyt
aaltojen silittämää
kiveä kädessään
tietää
että jatkuvilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima

Tommy Tabermann

Pitelin lasia, jossa oli tämä teksti kädessäni tänään. Olin jotenkin vähän närkästynyt, koska komea konseptihan se on – kivenkin saa pyöristettyä riittävän monta kertaa silittelemällä.

Ärsytykseni ei perustunut kiven pyöristymiseen, josta olen tietenkin ilahtunut itsekin. Olin vain eri mieltä, ettei hyväily kuitenkaan pysty ihmeisiin, kuten Tommy väittää.

Tarkemmin asiaa tarkasteltuani tajusin Tommyn vain toteavasti tuumaavan, että jos yksittäistä kiveä silittelee virtaavan veden lailla, se pyöristyy ja muuttuu sileäpintaiseksi.

Tästä olen samaa mieltä.

Se miten olen aina kuvitellut tuon runonpätkän liittyi kahden ihmisen väliseen yhteyteen, kosketukseen ja tuntoihin. Näitä jatkuva hyväily ei ihmeenkaupalla tee täydeksi kahden ihmisen välille. Hyväilyllä, olipa se fyysistä tai henkistä, voi pyöristää ja silottaa rujon kivenkin – mutta veden ja kiven suhdetta se ei muuta. Aallot nuolevat edelleen kiveä ja kivi pyöristyy. Kivi ei Rakastu veteen sen enempää, eikä vesi muutu kiinnostavammaksi.

Vesi voi siis tehdä työnsä yksin ja kivi voi ottaa sen mukaansa, kun se kulkeutuu uuden hyväilijän – ohikulkijan – käsiin siveltäväksi. Vesi jää virtaamaan ja kivi jatkaa matkaansa, jonka vesi tasoitti.

Kategoriat
Pohdinnat Tavoite

P-rengas

Haluan, ettei poikani joudu ikinä pelastamaan minua.

Joskus isä itse velvoittaa ja joskus poika ottaa pelastajan roolin, usein näennäisesti molempia – kun oikeasti se on vain ensimmäistä: isä velvoittaa – koska isällä on melkein aina mahdollisuus halutessaan suojella poikaansa ja estää tämän pelastusoperaatio.

Ajatukseni kirkastui, kun sattumalta katsoin TV:stä dokumenttia, jossa (erittäin kuuluisan) tanskalaisen miesmallin poikaa seurattiin. Poika kertoi omalle kuvausryhmälleen menevänsä toimittajan haastatteluun ja ”minun pitää olla valmistautunut ja varuillaan”.

Toimittaja kysyi kaikenlaista pojan isäänsä/-suhteeseen liittyvää: ”Kun isäsi myönsi julkisesti väärinkäyttäneensä päihteitä… miltä se tuntui?”.
Poika: ”En koe, että isäni olisi väärinkäyttänyt päihteitä. Hän käytti niitä kohtuudella, eikä koskaan vääristä syistä, vaan —
ja muita suojelevia vastauksia, tätä korosti omalle kuvausryhmälle haastattelun jälkeen avautuminen: ”Se meni hyvin… minun pitää olla tarkka sanoistani, koska haastattelijat ovat joskus armottomia ja voivat repiä otsikoita vääristä sanoista…”.
Siis poika koki velvollisuudekseen selitellä isänsä toilailuja ja käänsi niitä positiivisiksi, vaikka isä itse oli jo myöntänyt sekoilleensa.

Minun kuvio oman isäni kanssa on toki surullisempi. Pojan velvoittaminen pelastusoperaatioon on vielä ihan normaalia, mutta oman pojan tulevaisuuden lainaaminen ja sen pyörittely normaaliksi liiketoiminnaksi on jo häiriintynyttä. Eikä hommaa tietenkään parantanut rakenne, jossa minun tilanteeni piti olla tarvittaessa lyhytaikainen kokeilu ja minun itseni piti olla turvassa isäni lupaamalla takauksella. Aikaa kului ja katsoin omaa isääni silmiin hänen työhuoneessaan ja aavistelin pahaa, mutta halusin tarkistaa, ettei asia olisi niin huonosti kuin pelkäsin. Kysyin: ”Niin onhan lupauksesi vielä takauksesta voimassa?” ja puolet geeneistäsi antanut aikuinen vastaa: ”Häh? Ei se niin mene! Kyllä sullakin pitää yrittäjäriskiä olla tässä!”.

Uskallan nyt sanoa tämän olevan traumaattinen kokemus. Enkä ole tästä kokonaisuudesta päässyt yli, vaikka teinkin omalta puoleltani jo rauhan asian suhteen isäni kanssa. Olen pohtinut onko asian pyörittely hyväksi vai huonoksi minulle – tulevaisuudelleni – tai omalle suhteelleni poikaani. Sanotaan, että historia toistaa itseään.

”Who controls the past controls the future. Who controls the present controls the past.”

-Johtajasika Winston @ 1984 (kirja) / George Orwell (kirjailija)

Minun pitää ottaa vahvempi ote nykyisyydestä, jotta voin hallita mennyttä ja sitä kautta tulevaa.

Kategoriat
Konseptit Pohdinnat

Kaksi, jota pelätään

Opin ’Vain Elämää’ -sarjasta, että Jannika B itse myi ajatuksen Temptation Island Suomi-tuotannolle käyttämään hänen tekemäänsä ”Kaksi, jotka pelkää”-kappaletta TV-sarjan tunnusmusiikkina. Tämän jälkeen kuvattiin vasta musiikkivideo TV-sarjan kuvauspaikalla. Enkä muuten tiennyt, että sama henkilö oli tehnyt lopputyönsä musiikkiartistien verotusmenettelyistä ja vaikuttanut vähintäänkin merkittävästi tai jopa ratkaisevasti artistien oikeudenmukaiseen veromuutokseen.

Prosessi.

Ensimmäisen tekstikappaleeni käsittelee toimintakulkua, jolla hukutan toisaalta aasin sillalta – sitoakseni otsikon sanaleikin taustoituksen varsinaiseen asiaan.

Kun kaksi mörköä Rakastuu – mitä siitä seuraa?

Teknisesti ottaen, jos kaksi – mitä tahansa otusta – Rakastuu, siitä tulisi seurata latteasti ilmaisten Rakkaustarina. On minusta kohtuullista olettaa, että ainakin Muumeissa esiintyvä Mörkö voisi hyvinkin sopivan puolisoehdokkaan löydettyään Rakastua. Tämä käy minusta ilmi jaksosta, jossa Mörkö saa sydämenmuotoisen näkinkengän ja tuntee epämääräisen positiivisia tunteita.

Noh. Täällä tosielämän puolella mörköjä – siis ihmisiä – on yllätyksellisen paljon, kun haastatellaan ennakkoluulottomasti. Esimerkiksi minä olen, joidenkin yllätykseksi, ollut ja ehkä olen edelleenkin mörkö monelle kanssatallaajalle. Siis pelottava hahmo, jonka läsnä tuntee jotain epämääräisiä negatiivisia tunteita, esim. pelkoa tai ahdistusta.

Tiedän myös useammankin kumppanini olleen samalla tavalla mörköjä. Ehkä useimmiten eri syistä, kuin minä itse, mutta melko samalla tavalla loppujen lopuksi. Isäni on kuvannut asiaa minun kohdalta hyvin ymmärrettävästi, joten lainaan häntä: ”Ei sun kanssa pärjää!”. Tämä sietämätön tunne omasta voimattomuudesta, joutuessaan ”mörön hampaisiin”, kuvaa sekä minua että useampaakin kumppaniani.

Tästä päästään takaisin otsikkoon ja välikysymykseeni: Mitä siitä seuraa, kun kaksi mörköä, joita pelätään, Rakastuu?

Teknisesti ottaen se on yhdentekevää mitä siitä noin yleismaailmallisesti seuraa. Eniten ja ensimmäiseksihän kiinnostavaa on pohtia mitä heille – siis kahdelle mörölle ja heidän suhteelle – tapahtuu?

Ihmiset, joita pelätään syystä tai toisesta – pelätään ihan syystä. Toisin sanoen, kun möröt Rakastuvat, ovatko he immuuneja toistensa pelottaville piirteille?

Voisin kuvitella, että esimerkiksi seksuaalisessa sektorissa pelkoa aiheuttaneet kaksi mörköä voisivat olla jollain tasolla immuuneja toistensa pelottavuudelle. Toinen immuniteetti on esimerkiksi kunnianhimo (ks. House of Cards -TV-sarja), kun molempien kunnianhimo on samassa sektorissa, mutta ne ovat suojassa toisiltaan. House of Cards -sarjassa homma rullaa ihan mukavasti siihen asti päähenkilöpariskunnan suhteessa, kun molemmilla on toisiaan uhkaamaton rooli. Kun suhteen naisen mieli muuttuu miestään kohtaan ja kunnianhimo kohdistuu samaan jakamattomaan positioon – homma hajoaa, kuin korttitalo… noh, sarjan nimikin on vähän hutera.

Klassisia synergisiä ”kunnianhimoliittoja” ovat esimerkiksi kehoon/urheiluun liittyvät parisuhteet, joissa esimerkiksi pariskunta voi käydä yhdessä kuntosalilla, eikä kummankaan menestys uhmaa toista lainkaan. He kilpailevat täysin eristettyinä eri sukupuolikategorioissa. Näin ollen toisen treeniä voi rajoituksettomasti tukea ja se ikään kuin sataa myös omaan laariin, koska ko. segmentissä kuumavartaloisen puolison kanssa hengailu nostaa myös omia pisteitä. Homma on hyvin suojassa, aivan samalla tavalla, kuin hyväkuntoisen urheilijan mieli-keho-yhteys yksilönäkin – kunnes toiselle tulee esimerkiksi fyysinen vamma tai asennevamma estämään aiemmin yhteiseksi koettua harrastusta. Tai toinen saa omasta mielestään paremman kumppanuuspakettitarjouksen.

Voisin lässyttää tästä asiasta ikuisuuden, mutta siirrytään omaan sektoriini. Minun pelottavuuteni perustuu mm. prosessiteknisille intohimoilleni. Pystyn pyörittämään hyvinkin abstrakteja ja pitkiä ketjuja päässäni. Näiden ketjujen kautta mm. perustelut ja argumentointi ovat ääripisteessään psyykkisesti niin kuormittavia kuunnella, että vastaanottajan pää räjähtää huutaen samaan aikaan molempiin suuntiin:

  • ”Tuon on pakko olla totta – ei kukaan voi keksiä noin pitkää selitystä päästään ja vaikken ymmärtänyt siitä kuin puolet aivoillani, jokin minussa sanoo sen olevan juuri noin.”
  • ”Tuo ei voi missään tapauksessa pitää paikkaansa, koska silloin tulisin myöntäneeksi olleeni väärässä tai muuten vaan typerä.”

Ihmisen halu hallita asioita, tilanteita, ihmisiä ja itseään on kummallinen. Liian kovakourainen, äkillinen ja vaikeaselkoinen perusteleminen vastakkaiselle puolelle loukkaa mm. tätä hallinnan tunnetta.

Oikaistaan taas ja siirrytään hypoteesiin, jossa kaksi tällaista ”pelottavaa perustelijaa” kohtaisivat ja Rakastuisivat. Kaikki lienevät samaa mieltä, että tällaisessa liitossa kaksi mörköä eivät olisi immuuneja toistensa hampaisiin joutumiselle. Teknisesti ottaen voisivat olla, jos molemmat olisivat kiinnostuneita samoista asioista, jolloin molemmat voisivat oppia toisiltaan paremmiksi niissä yhteisesti tärkeiksi katsomissaan asioissaan. Mutta kaikki tiedämme, että näin vain harvoin on, että kaksi ihmistä olisivat kiinnostuksiltaan hyvin lähellä toisiaan – kun otetaan huomioon heidän henkiseltä aggressiivisuudeltaan haiseva perustelutekniikka, puhenopeus ja ratkaisuhalu käytännössä mihin vaan maailmanasiaan liittyen.

Käytin ”ratkaisuhalu”-sanaa ollakseni hetken armollinen itselleni, mutta olen kuullut kyllä myös saman kolikon toisenpuolen: ”Ongelmakeskeinen”. Tänään ystäväni kanssa – taas yksi perustelumörkö – puhelinkeskustelun jälkeen ymmärsin, että meidän kaltaiset ihmiset: näkevät ongelmia paikoissa, joissa niitä ei vielä ole.

Oikaisen taas. Nyt jos molemmat haluaisivat ratkaista samat ongelmat, homma pyörisi helvetin hyvin. Molempien prosessitekninen osaaminen tulisi tukemaan toisiaan. Käytännössä ongelmana on perustelumörköjen kiinnostuneisuus maailmasta ja sen asioista. Toisin sanoen, perustelumöröt ovat käytännössä aina ainakin omasta mielestään maailmaa nähneitä konkareita, joille on kertynyt kokemusta, näkemystä ja tietoa. Noh, edellä mainitut ovat tietysti melko subjektiivisia arvioita, mutta ne ovat siinä mielessä totta, että niitä on kertynyt joistakin sektoreista.

Todennäköisyys, että erillään kasvaneet kaksi perustelumörköä olisivat päätyneet samoihin kiinnostuksen kohteisiin on häviävän pieni. Ja vaikka heillä olisikin samat kohteet, heidän katsantakanta on mitä ilmeisimmin erilainen. Ja juuri tämä näkökulmaero on se mikä uhkaa kahden perustelumörön ihmissuhdetta, riippumatta sen laadusta, joskin ystäväpuolella turvana on, ettei perustelumörköjen kaikki keskustelut ole potentiaalisia uhkia. Parisuhteessahan jaetaan näennäisesti samaa piirakkakaaviota, jos toinen sanoo puolisonsa olevan aasi – no – sehän olen minä itse, eikä mikään ystävän hupsu kumppani.

Esimerkin omaisesti voitaisiin sanoa, että toinen parisuhteen osapuoli voisi miettiä arkitoimintojen prosessitekniikkaa ja nähdä täysin kiistattomana tosiasiana, ettei toisen suunnittelematon malli esimerkiksi ruoka- ja pyykkihuollon suhteen ole kenenkään järkevän ihmisen malli hoitaa asioita. Tämä on totta. Ja samanaikaisesti huonommin arkiprosessia hoitava voisi nähdä täysin kiistattomana tosiasiana, että mikäli parisuhteeseen – siis kahden ihmisen väliseen liittoon – ei panosteta, ei ole sitä yhteistä arkea pyöritettävänä. Tämä on samanaikaisesti totta.

Kaksi perustelumörköä voivat siis ottaa molemmat oman junaradan ja repiä toista omalle raiteille, koska ei ole muuta vaihtoehtoa menestyksekkääseen tulevaisuuteen ja laadukkaaseen nykyisyyteen.

Jos osapuolet osaavat kasvaa kunnioittamaan toisen osaamista ja arvoa, suhde voi kukoistaa poikkeuksellisella tavalla sekä sisäisesti että ulkoisesti. Molempien osaamista hyödyntäen, suhteen osapuolet ovat enemmän kuin osiensa summa. Jos molemmat repivät toista omille raiteilleen, matkaamatta mukisematta toisen vaunussa pätkiä – osapuolet ovat vähemmän kuin osiensa summa, koska matka ei etene jatkuvien riitojen vuoksi. Yksin etenisi nopeammin, pidemmälle ja mukavammin.

On helvetin vaikea hypätä toisen vaunuun, jos kokee sen menevän väärään suuntaan, väärällä tavalla, väärään hintaan ja soittavan taustalla väärää musiikkia. Minulta on usein kysytty: miksi sitten matkaan välillä tällaisissa vaunuissa? Tai ehkä paremminkin moni on ihmetellyt, eikä ole kehdannut edes suoraan kysyä, koska on ajatellut minun peesaavan toista junayhtiötä pelon vuoksi – enkä kunnioittaisi riittävästi omaa firmaani sanoakseni ”ei” tuolle väärälle vaunulle. Minä olen kuitenkin sitoutunut kasvamaan ihmisenä ja oma strategiani on ollut matkata välillä toiseenkin suuntaan, kuin siihen itsestäni oikealta tuntuvaan. Koska tällöin voi todella arvioida onko se oma luultu-oikea-suunta todella se oikea.

Ongelmaksi muodostuu toki tilanne, jos toinen on jo väärät vaununsa ja väärät matkat matkannut omasta mielestään. Juurikin nähtyään kirkkaasti, että se oma oikea suunta on todella se oikea. Tällöin matkustus menee kutakuinkin näin: aloitetaan näennäisesti matkaamalla molempien yhtiöillä, kunnes toisen omaa yhtiötä aletaan suosia koko ajan enemmän ja enemmän. Tällöin vähemmän yhteisiä matkoja omaan suuntaansa saava osapuoli voi joko fuusioida yhtiönsä enemmän matkoja järjestävään yhtiöön tai alkaa käyttää oman yhtiönsä palveluita yksin enemmän. Tai ehkä se kaihoisin, ostaa vuosittain molemmille sarjaliput oman yhtiönsä vaunuun ja pinota ne vuosittain odottamaan sitä hetkeä, kun toisen matka on käyty loppuun – ja oma yhtiö saa taas asiakasvirtaa.

Sanotaan, että juna-asemalla on lähdöntunnelmaa ja omituisena sattumuksena tuon viimeisen tekstikappaleen kirjoittaessa soi:

ja moni matka juna-asemalta suuntaa kohti kotia… ja kotisi on siellä missä sydämesi on.