Kategoriat
Pohdinnat

Entäs jos kyse onkin

Resursseista.

Pohdin taas viikko sitten miksi olen niin ihana ja valloittava persoona alkuun. Ja hieman myöhemmin olenkin aivan hanurista.

Tähän on toki monta suoraviivaisempaa selitystä, mutta paljon villimpi tuli mieleeni.

Entä jos kyse on kanssaihmisen asennoitumisesta resursseihin?

Toisin sanoen minun – harvoin, joskus tai usein, riippuu lähteestä – tapani ottaa tilaa esim. keskustelussa ei harmita aluksi lainkaan, kun juttuni ovat niin kiinnostavan omituisia, että mitä mielellään kuuntelee.

Hieman myöhemmin dialogin näennäinen puuttuminen alkaa harmittamaan ja sama ominaisuus kääntyy itseään vastaan.

Syön tilaa toisen mielestä. Liikaa. Aikaa palaa, hermoja ja kaikkea yleisenergiaa.

Kiinnostavan omituiset juttuni ovat tulkinnallisesti muuttuneet muotoon: rasittavan omituiset jutut.

Sisältö on suurinpiirtein sama, koska sama äijä niitä lässyttää.

Toinen relevantti uusi teoria on, että juttuni alkavat tuntua kiertävän kehää.

Aluksi ne ovat tuoreen erilaisia, kunnes ne alkavat tuntua saman toistamiselta.

Kumpikaan näkemys ei ole oikea tai väärä – nehän ovat uusia osin ja vanhoja jokseenkin.

Kategoriat
Konseptit Pohdinnat

Mitattava

”Jos joskus lähtisin hakemaan puolisoa vielä itselleni, etsisin erityisesti naista, joka oma-aloitteisesti pyrkii korjaamaan riitoja ja erimielisyyksiä.”

Ystäväni: ”Jaa… Mistä semmosia… Löytyis?” ja virnistys.

Hyvä kysymys, mutta miksi?

Miten tämä oli minulta hyvä huomio ja ystävältäni aiheellinen epäuskoinen piikittely?

Onko todella niin, että harmoniaan pyrkivien ns. pehmeiden naisten ulkopuolella tepastelevat tuittu-päät, eivät oman äkkipikaisuutensa jälkeenkään kykene olemaan järkeviä – kunnioittavia tai Rakastamaan?

Ennen kuin yksikään tuittu-pää alkaa kyseenalaistamaan yhtään enempää mitä juuri sanoin: miettikääs miten toimitte lastenne tai lemmikkienne kanssa?

Niitä teillä molempia kuitenkin usein on ja heidän kanssaan käyttäydytte aivan eri tavalla kuin puolisonne kanssa.

Toinen osapuoli on ollut ihan yhteistyökyvytön ja tunteet ovat kuumenneet… Silti voitte mennä pahoitellen toisen luokse ja hieroa sovintoa, kun kyse on lapsesta tai lemmikistä.

Puoliso ei saa tällaista korjaavaa Rakkautta osakseen. Välittämistä ja osoitusta hänen tärkeydestään.

Miehen vain ”kuuluu tietää” ja Rakastaa teitä ”sellaisena kuin te olette”… ”Huonoina ja hyvinä päivinä.”. Kokeilkaa Rakastaa miestänne, kuten osaatte Rakastaa niitä muitakin arvokkaita hahmoja elämässänne.

PS: Marilyn Monroe sanoi legendan mukaan: ”If you can’t handle me at my worst, you sure as hell don’t deserve me at my best.”.

Tämä ei tietenkään ole totta. Marilyn Monroe ei ole sanonut noin. On erittäin ikävää, että joku on alistanut omiin tarkoitusperiinsä yhden tilanttisen naisen voiman.

Käydään asia tiukasti läpi: https://www.quora.com/Did-Marilyn-Monroe-really-say-if-you-cant-handle-me-at-my-worst-then-you-dont-deserve-me-at-my-best

Ja vähän laveammin: https://www.elle.com/culture/celebrities/a15424/marilyn-monroe-misquotations/

Kategoriat
Pohdinnat

Huhuu

Sanoin aikoinaan, etten hyödy puhumisesta, jossa ei tähdätä ratkaisuun.

”Jos kaipaan vain itseäni puhumassa monologia – voin mennä puhumaan, vaikkapa puille. Yhtä vähän minä siitä saisin.”

Sittemmin sanoin useasti, että blogin kirjoittaminen sopii minulle – jokaisella kirjoituksellani voi olla joku lukija, näkijä, ymmärtäjä… Potentiaali riittää minulle ja tuotan ajatukseni muiden havaittavaan muotoon.

Todellisuudessa ajatukset ovat aivan eri asia kuin puhuttu tai kirjoitettu päämme sisältö. Teknisesti ottaen ne aktivoivat eri aivoalueita, vaikka äkkiseltään sisäinen puhe ja puhuttu puhe eivät meidän päässä juuri tunnu erilaisilta.

Olen kuitenkin itse huomannut miten tarina muuttuu, tuntuu uudelta… Ja usein vaatii ”korjaamista” tai ”tarkennuksia”, jotta se voitaisiin ymmärtää kuten se omassa päässä on tai tuntuu.

Juuri tästä on kyse. Itseilmaisusta, joka joutuu tai pääsee tarkasteluun.

Ja humoristista on, että puhuessamme me myös itse monitoroimme tarkemmin ajatustemme virtaa – vaikka juuri äsken emme niin tehneet, kun vain ajattelimme päämme sisällä.

Sinänsä tämä on vieläkin ilmeisempää, kun pohdimme kaikkia niitä hiljaisempia henkilöitä tai vaikkapa änkyttäjiä.

Yleensä ihmisillä pyörii hyvin paljon asioita mielessä, mutta moni jättää kertomatta ja puhumatta ajatuksensa.

Moni pelkää ajatustensa olevan ”vääriä” tai joutuvansa noloon tilanteeseen, kun sanat eivät tule ”oikein” ulos.

Olen usein sanonut, että ilmaisuvoimani laahaa aina ajatusteni virran perässä. Olen jo hyvin ilmaisuvoimainen sille päälle sattuessani, mutta en koskaan riittävän ilmaisuvoimanen verrattuna ajatusteni lennokkuuteen.

Ystäväni sanoi tästä hyvin: ”Nää sun ajatukset rönsyää… Ne sun kirjoituksetkin paisuu kuin pullataikina.”.

Jos minun pitää tehdä selväksi jokin asia, useimmiten pystyn siihen erittäin hyvin, kun selvennettävä asia ei ole minulle tunteiden kautta henkilökohtainen.

Hyvin henkilökohtaiset tai esimerkiksi kipeät asiat ovatkin sitten vaikeampi juttu. Olen luonteeltani usein märehtijä, koska yritän ymmärtää asioita syvällisesti ja ratkaista niitä miltei täydellisesti.

Tästä johtuen tärkeiksi kokemani asiat sitten paisuvat kaikenlaisten yksityiskohtien saattelemana epäselviksi.

Toisaalta kyse on myös ilmiöstä, jonka olen havainnut toisen ystäväni kanssa usein. Hänellä on ongelma ja hän pitää siitä kiinni, eikä halua sitä ratkaistavan.

Se on kuin kisa. Hän kertoo ongelman, minä ratkaisun ja sitten hän yrittää keksiä jonkun uuden ongelman, jonka vuoksi asiaa ei voi siltikään ratkaista.

Pointti on yrittää tehdä minulle selväksi, että hän on fiksu ja ongelma on vaan niin vaikea, ettei sitä voi ratkaista mitenkään yksinkertaisesti.

En ole koskaan kokeillut ilmeistä ratkaisua tähän ratkaisuhaluttomuuteen: sanoisin, että minun pitää pohtia asiaa ja sitten vasta viikon päästä palaisin asiaan ”pitkän pohdinnan jälkeen”.

Minulla on samaa ongelmaa tietysti itseni kanssa. Erityisesti minulla on vaikeuksia kohdata tosiasioita, kun puhutaan ihmissuhteista. Olen ikuinen optimisti ja romantikko. Ajattelen, että ihmiset ovat hyviä ja heille pitää antaa mahdollisuus tehdä hyvää.

En suostu luopumaan, vaikka usein se olisi ollut paras kaikkien kannalta. Hän pääsisi eteenpäin ja minä myös.

Kategoriat
Pohdinnat Tavoite

Love in All

I should feel pride of the fact that I believe ’Love Conquers All’ – not shame nor little of myself.

Kategoriat
Pohdinnat

I- ja L-arvo

Penetraatiolla ei ole omassa elämässäni itseisarvoa, mutta halullapa on.

Tämä hämmentävä ajatus kohtasi minut eilen ennen nukahtamistani.

Totesin, etten nouse ylös ja hae kännykkääni, vaikka koinkin ajatuksen vallankumouksellisena, avaavana ja tärkeänä oivalluksena.

Pidin todennäköisenä, että unohdan sen. Tein kuitenkin voitavani muistaakseni. Halusin pitää pääni ja olla menemättä kännykälle, koska on hyvä kokeilla riippuvuuksiensa rajoja.

Onnistuin molemmissa. Joskin unohdin seuraavat sanat, jotka painoin mieleeni huonommalla muistitekniikalla. En väsyneenä ymmärtänyt, että tekstin ”kuviteltu muoto riveinä” on aivan umpisurkea muistitekniikka.

Nyt muistan vain, että tuon pääajatuksen jälkeen halusin kirjoittaa ehkä yhden sanan ja sitten useamman… Päätyen pyramidimaiseen ulkonäköön, jossa tekstiä pinotaan enemmän aina seuraavalle riville. Noh, oppia-ikä-kaikki.

Himo.

Intohimo.

Intohimoinen.

Joku tällainen ketju se ehkä olisi ollut…

Nooh, joka tapauksessa takaisin asiaan.

Puhutaan siis ihan panemisesta. Se on ihanaa tietenkin, mutta sillä ei ole itseisarvoa minulle. Tämä on ihan selvä homma, nyt siis, kun ajattelin asiaa.

En muista koskaan kieltäytyneeni seksistä kumppanini kanssa – mutta pidetään mahdollisena, että kiellän (siis torjun mielessäni) tällaisen tilanteen tapahtuneen, vaikka sellainen virhe olisi tapahtunut. Seksillä parisuhteessa on itseisarvoa.

Sen sijaan panemisella itsellään, ns. kenen kanssa vaan – ei ole itsessään arvoa minulle, vaikka pidänkin asian pohdiskelusta. Olen kieltänyt lukuisia kertoja erilaisista syistä seksistä jonkun, yleensä jopa ihan tuntemani henkilön, kanssa.

Seksillä on aina hinta. Siis ainakin minun elämässäni. En ole koskaan seksiä harrastanut yhden-illan-juttu – periaatteella, koska tunteeton seksi ei kiinnosta minua. Tätä ei pidä sekoittaa kuvitelmaan, että pitäisin aina herkästä seksistä – päin vastoin.

Tunteiden kautta seksin pyörittäminen mahdollistaa paljon asioita ja syvän kosketuksen itseen – toiseen ja siihen oleellisimpaan: meihin.

Seksi tällöin ikään kuin pinoutuu kaiken muun päälle ja toisaalta kantaa kaikkea uppoamattoman veneen lailla, suojaten sitä yhteyttä, jota parisuhteeksi kutsutaan.

Halu. Se sen sijaan on asia, jolla minulle on itseisarvoa ja ymmärrän nyt myös monelle muulle olevan.

Ehkä ironisinta oivalluksessani on, että tämä ratkaisee ikiaikaisen umpikujan, jossa klassisesti mies haluaa seksiä kumppaninsa kanssa – mutta kumppani syystä tai toisesta ei halua seksiä, ainakaan siten, että se johtaisi penetraatioon.

Noh, tässä esimerkissä se ongelma on vasta tulossa.

Vaikka nainen ei halua penetraatiota, siis sukuelinten kohtaamista ja lomittumista edes-takaisella liikkeellä (joku vitsiniekka tuumaa tässä kohtaa, että voihan sitä penetroida pepunkin, joo…) – nainen silti haluaa jotain.

Toisin sanoen, jos mies lopettaa ”vonkaamisen” nainen menettää jotain, vaikka käytännössä mistään ei luovuta – muuta kuin turhasta viestinnällisestä vaiheesta, jossa mies pyytää ja nainen torjuu.

Huomautan tässä vaiheessa kaikille sukupuolineutralisteille, että roolit, sukupuolet jne. voivat olla aivan miten sattuu ja teen vääryyttä heteronormatiivisuudellani – mutta samaan aikaan toivon kaikkien tunnustavan, että polveileva sanailuni hyötyy jonkun asian ymmärrettävyydestä. Siksi klassisin tapaus: mies ja nainen.

Nainen menettää tiedon ja varmuuden siitä, että mies haluaa naista. Siis nainen nauttii tiedosta, että mies kokee naisen viehättävänä. Tämä on oikein ja ymmärrettävää. Halulla on siis itseisarvoa, vaikka se ei tässä nimenomaisessa tilanteessa johda mihinkään.

Toinen klassinen setti on tietenkin tilanne, jossa nainen haluaa saada ”halua” osakseen. Yökerhossa joku mies osoittaa sitä suuresti ja nainen herää aamulla pohtien, että ehkäpä yöpuuhailu oli turhan kallis hinta maksaa tiedosta, että on vielä viehättävä. Ei siksi, että seksi olisi huono juttu, mutta valitettavan usein me miehet emme ole suuria herrasmiehiä ko. tilanteissa.

Penetraatio on siis kyseenalainen arvoltaan, halu ei ole. Jos halu ja penetraatio menevät ilottomasti sekaisin, esimerkiksi raiskauksen muodossa, se on todella surullista ja häpeällistä. Valitettavasti siitä minusta juuri on kyse, ettei enää ymmärretä miten asiat nivoutuvat yhteen ja mitkä kuuluvat erottamattomina asioina yhteen.

Ehkäpä karuin esimerkki on tästä aiemminkin mainitsemani Suomen hyvin myöhäinen avioliitossa raiskaamisen kriminalisointi. Siinä on ollut puurot ja vellit sekaisin oikein pidemmän aikaa, mitkä asiat ovat ja mitkä eivät ”samassa kaupassa”.

Molemminpuolinen haluntunne ja molemmin puolinen halu penetraatioon… Ilman pohdittavia ongelmia tai välillisiä kuluja… Mikäs sen mukavampaa? Tämähän toteutuu parisuhteessa, kuten jo kerroinkin.

Enkä nyt sano, että parisuhteessa seksi itsessään muodostaisi positiivisen kierteen, jota ei pysäytä mikään. Koska kuten kaikki tiedämme, niinhän se ei mene. Mutta rohkaisen meitä kaikkia tuumimaan omaa suhdettamme haluun ja miksei siinä sivussa myös penetraatioon… Ehkä jopa tuolla parisuhdetwistillä ja ilman sitä – onko väliä?

Kategoriat
Pohdinnat Tavoite Vinkit

Häviäväosapuoli

Nykypäivänä vain tarinaton henkilö on luuseri.

Kaikki paljon kokeneet ovat voittajia lopulta, vaikka juuri nyt – hetkessä, jossa meidän tulisi elää – moni voi näyttää huonolta.

Kategoriat
Pohdinnat

Rewind, please, once more

Teen poikkeuksellisen tempun ja otan sanasta sanaan oman kommenttini keskustelusta, jota kävin tekstinä ja julkaisen sen tähän. Tämä on asia, johon palaan todella usein ja hyvinkin todennäköisesti – jos olet elämässäni läsnä – tulet tämän tarinan jossain muodossa kuulemaan jossain yhteydessä.

Tässä ei ole kyse uhriutumisesta, vaikka sen voi sellaisena nähdä. Kyseessä on muistilappu, jolla yritän pakottaa itseni ymmärtämään useita asioita samanaikaisesti. Keskeisimpiä muistilapun ranskalaisia viivoja ovat tietenkin:

  • En ole isäni
  • Uskallan Rakastaa ja käyttää tietopääomaani Rakkaudesta
  • Prosessiorientoituneisuuteni on hyödyllinen, jos aikaa on

Toisena poikkeuksena en muokkaa tekstiä lainkaan, vaikka se täysin pikakirjoitettuna tajunnanvirtana sisältääkin epäoptimaalisia rakenteita ja sanoja. Perfektionismistani vapautuminen on yksi projektini, jossa olen edennyt ja jossa toivon pääseväni maaliin ennen 40v. syntymäpäivääni.

— Lainattu teksti alkaa (en vaikeuta lukemista esim. kursivoinnilla) —

Irtauduttuani perheyrityksestämme. Soitin 1,5 vuoden päästä isälleni, että tulisin käymään hänen luonaan. Hän tuumasi puhelimessa: ”No joo, oon mäkin miettinyt, että vois ottaa yhteyttä… mut mä aattelin odotella vielä pölynlaskeutumista…”. Siis 18kk ilman järkevää ihmissuhdetta omaan keskimmäiseen poikaan ja pölyä pitäisi odotella vielä?

Tein omat kotiläksyni mennessäni isääni tapaamaan. Totesin, että mahdollisesti viimeiseksi jäävässä tapaamisessamme en haluaisi syyttää häntä, vaan kertoa ne hyvät asiat häneen liittyen – joiden sanomattomuutta jäisin katumaan ja viiltelisin itseäni niillä hänen hautajaisissaan. Kerroin ne kauniit jutut lapsuudestani. Sain sielulleni rauhan ja olisin voinut lopettaa koko ihmissuhteen siihen – ilman minkäänlaista katumusta tai ajatusta, etten tehnyt tarpeeksi tai yrittänyt.

Minä olin isompi ihminen kuin isäni ja Rakastin häntä enemmän kuin hän minua.

Joo joku voi mussuttaa, että mistäs sitä tietää – kun toinen ei puhu – miten paljon se sua Rakastaa?

Mutta kaikki me tiedämme, että sanomaton Rakkaus, joka ei muodosta minkäänlaista toimintaa – on arvotonta ja olematonta. Jos et ikinä saa sanaa suusta, halaukseen muodostettua käsiäsi, hymyä huulille, käden heilautusta tai katsetta toisen suuntaan – on aivan yhdentekevää paljonko Rakastat, koska ei ole kohtuullista vastuuttaa sitä toista rakentamaan itselleen sinun Rakkauttasi. Kyllä sinun pitää tehdä se itse ja näyttää toisen tärkeys hänelle.

— Lainattu teksti päättyy —

Kategoriat
Pohdinnat

Moon imuss

Vietin nuoruuteni suurimmaksi osaksi minua – vuotta tai useampaa – vanhempien naisten imussa. Kirjaimellisesti.

Yöllä pohdiskelin, että tässä oli paljonkin järkeä. Jostain syystä koin, että oma kiinnostukseni naisiin heräsi huomattavasti aiemmin kuin naisilla miehenalkuihin. Toisin sanoen, jostain syystä luokallani tai oikeastaan koko koulussa ei juuri seurusteltu – siis ala-asteella. Minä aloitin jo silloin.

Yläasteellakin oli aika vähän pariskuntia nyt ajateltuna… moni oli kiinnostunut, mutta harva teki mitään liikkeitä. Jotenkin hullunkurisesti muutamat pojat olivatkin sitten kaikkien naisten tähtäimessä. Toki olin itse yksi niistä, mutta mietin olisiko tässä vastaus siihen yläasteella oppilaskunnan biljardihuoneessa kuulemaani juttuun: miksi naiset kiinnostuvat sormuksellisesta miehestä enemmän kuin ilman sitä? Lukiolaiset keskustelivat tästä legendasta.

Yläasteella tiedät aika tarkkaan kaikki kuviot, koska elonpiiri on pieni. Siis ilman sormustakin tiedetään kuka on kenenkin kanssa. Toisin sanoen se ”laatuliha”-leima miehelle tulee ilman sormustakin ja naiset tietävät, että ko. mieshenkilössä on ”sitä jotain”.

Naisten sanotaan kypsyvän nopeammin (siis murrosikä jne.), joten pidin omituisena, ettei mitään pariutumisia sitten tapahtunut – kun minä aloitin jo kiinnostukseni. Noh, tietenkin tähän vaikuttaa moni asia. Molempien tulisi olla kiinnostuneita ja ympärillä pitäisi olla kulttuuri, jossa pariutumista pidetään järkevänä. ”Alaks olee?” ja päivää myöhemmin: ”Ei olla enää” on vähän hölmöä, eikä kukaan ihminen halua tätä mallia koskaan. Siis saada pakkeja. Itse kyllä voidaan dumpata toinen, mutta riski omasta jätetyksi tulemisesta ei houkuta turbulenttisen teini-iän kynnyksellä.

Kuvasin tätä vanhempien naisten kanssa leikkimistä eräälle järjestötoverilleni, joka oli toiminut samoin. Hän oli styylannut jopa opettajiensa kanssa. Minullakin oli yksi tällainen orastava tilanne, jossa ei minua opettava, mutta AMK-opettajakuntaan kuuluva nainen oli minusta erittäin miellyttävä… hän taisi nähdä enemmän riskejä ko. tulevaisuudessa ja todennäköisesti hän oli sen verran fiksu, ettei se olisi pidemmän päälle kantanut kuitenkaan. Emme ottaneet asiaa puheeksi koskaan, vaan eräänlaisena yhteisenä sopimuksena emme enää pitäneet yhteyttä.

Järjestötoverini nuoruuden valottamisen jälkeen hän totesi lopulta päätyneensä sitten kuitenkin useamman vuoden nuorempaan naiseen.

Olin närkästynyt ja leikkimielisen järkyttynyt sanoessani:

”Et sä voi tehdä noin! Käyt ensin harjoittelemassa timanttiliigassa ja sitten meet rennosti kohti eläkettä divarissa!”.

Vanhempien naisten kanssa nuoruus ja sitten perhe nuoremman kanssa

PS: Dyson mainosti itseään ”imuri, joka ei menetä koskaan imutehoaan”. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa, koska säiliön täytyttyä imuteho heikkenee. Tämä ns. ämpäri täynnä -efekti voi hyvinkin tulla maailmaa nähneiden naisten kohdalla yllätyksellisestikin täyteen ja sitä ei välttämättä osaa korjata paatuneempikaan huoltomies.

Kategoriat
Pohdinnat

Vastapallosalama

Kaikki menee pieleen. Olet luvannut olla Rakkaasi illalla tapahtuvassa konsertissa. Kaikki ovat paikalla – paitsi sinä. Saat hommat kuitenkin kasaan uskomattomilla ponnisteluilla ja juokset penkkiriviin kesken esityksen.

Show on mahtava. Et voi uskoa, että elämässäsi on tuollaisia virtuooseja. Olet samaan aikaan ylpeä ja ihmeissäsi. Wau. Ei voi muuta sanoa.

Riennät onnittelemaan ja halaamaan. Ehdit sanoa: ”Se oli…”, kun Rakkaimpasi lataa kehusi kiertoradalle: ”Joo ja sä et tullu paikalle!”.

Tiedät hyvin, että änkytyksesi: ”Niin no myöhässä – mutta olin paikalla!” on kärpästen surinaa kaikkien korvissa – jopa omissasi. Miten helvetissä toisen tärkeys ei näkynyt taaskaan priorisoinnissa? Olivatko ne toiset tulipalot aivan pakko sammuttaa? Olisiko se elämä tempaantunut juuriltaan ylös ja kuollut siihen paikkaan, jos et olisi hoitanut niitä kaikkia kiireellisiä asioita?

Jos luottamus on kunnossa, et normaalisti ole myöhässä – selityksillä on merkitystä. Jos taas olet yleensä myöhässä, mutta et todella aikonut olla myöhässä tästä – on selittelyjesi arvo: pyöreä nolla. Ne voivat olla jopa huonontava asianhaara, kun et osaa pyytää anteeksi ja ottaa vastuuta, ettet ollut ajoissa. Puhelin kiinni seuraavalla kerralla? Entä jos Rakkaimpasi soittaisi ja tarvitsisi jotakin? Sanon kaikkeen jämäkästi ei? Entä jos… ja olemme samassa pisteessä.

Yksittäiset jutut ovat yhdentekeviä. Ketjut, toistuvat jutut, mallit, skeemat, loputtomat kehät ja kroonistuminen ovat merkityksellisiä.

Lapsena pelatessamme jalkapalloa, ihmettelin miksi kirjaimellisesti vastapalloon potkaisu tuotti usein todella komeita kaaria ja pitkälle meneviä palloja. Se on edelleen jotenkin epäintuitiivinen asia. Pallo on menossa kentällä omaan päätyyn ja potkaiset sitä vastustajan suuntaan… törmäykseen pitäisi huveta energiaa, joten pallon pitäisi aina liikkua vähemmän kuin paikaltaan potkaistessa. Ehkä se liittyy iskukohtaan tai asenteeseen palloa kohtaan. En tiedä.

Samalla tavalla potkaistessamme meitä avosylin kohti tulevaa ihmistä – hän lentää kauas. Käsittämättömän kauas. Komea kaari voi tuntua hetken hyvältä, mutta emme potkaisisi sillä voimalla ketään, josta emme välittäisi. Ammumme siis tärkeän ihmisen pois luotamme ja rikomme suhdettamme heihin molemmista päistä.

Valitettavasti monesti ihmisestä tuntuu, ettei voi muuta. On pakko pitää puoliaan, näpäyttää, kostaa ja kertoa, ettei minua kohdella noin – taas.

Anteeksiantaminen sen tuhannennen kerran tuntuu turhauttavalta, väärältä ja kohtuuttomalta – miksi minun pitäisi joustaa ja ”ymmärtää”? Toinen ei tunnu yrittävän – miksi minäkään?

Ehkä pyysit Rakastasi katsomaan esitystä, ehkä hän hihkuen kertoi tulevansa itse. Sama se. Pahalta se myöhässäolo tuntuu aina, kun on niin paljon tunnetta pelissä. Hei, ja sehän tuntuu pahalta molemmin puolin. Siksi se vastapalloon potkun saaminen täräyttää ilmat pihalle ja itkuhan siinä monesti meinaa tulla, kun on riittävän isosta setistä kyse.

Hengähdys. Sen tuhannennen kerran. Halaus. Surullinen piipitys siellä sylissä: ”Mutta minä olisin halunnut nähdä Sinut yleisössä, kun kumarsimme aluksi… Se oli minulle tärkeää…”.

Sitten vastaanottaa se tunteenpurkaus toiselta puolelta: ”Mikään ei ollut minulle tätä tärkeämpää – taistelin tieni tänne, luoksesi – olen mitä syvimmin pahoillani, etten tullut heti alkuun! Ensi kerralla majoitun telttaan salin takaosaan ja lahjon järjestyksenvalvojat mukaan juoneen! Olit upea – tiesin sen jo ennen, mutta nyt – wau! Olen niin onnellinen, että saan tuntea Sinut ja olet osa elämääni. Taituruutesi on huikaisevaa, mutta ihmisenä olet vieläkin arvokkaampi – timantti – täydellinen, minulle niin Rakas, että rutistan Sinut rikki ja et pääse koskaan pakoon sylistäni. Laitan sinun rippeet taskuuni ja hypistelen Sinua kulkiessani kadulla, kun minulla on Sinut – minulla on kaikki.”.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Pakkomiellemagneetti

Lyhyesti: valitse omat pakkomielteesi ja ole ylpeä niistä.

Pidemmin:

Olen tehnyt töitä irtautuakseni pakkomielteiden pauloista.

Nyt minulla on periaatteessa viimeinen vieroitus, irtautumisjakso, jonka olen jo teknisesti voittanut. En osaa sanoa millä mittarein näitä pitäisi arvioida.

Joka tapauksessa huomasin nuorena, että minulla on vahvoja taipumuksia addiktioihin. Alkoholi on maistunut molemmin puolin sukua, mutta minulle se ei ole ollut ystävä. Hyväpäivän tuttu korkeintaan.

Tämä on monimutkainen kuvio, mutta konkreettisin esimerkki, johon aina palaan on rahapeliautomaatit. Niistä irtauduin ja se jäi hyvänä muistona mieleen. Omia huonoja malleja voi tunnistaa ja niistä pääsee irti, kun päättää.

Pakkomiellettömyyteni kääntöpuoli aukesi minulle nyt tässä puhuessani ääneen, että moni käyttää pakkomielteitä ajureina. Minulla ei ole enää pakkomielteitä, joiden orja olisin, joten minä en enää myöskään juokse niiden perässä.

Yksi viimeisimmistä, joka tunnistin oli työnteko. En ollut tajunnut sen olevan niin iso osa minua. Sitten vapauduin siitäkin. Jos en tekisi päivääkään työtä elantoni eteen, en kokisi epäonnistuneeni elämässäni. En kuitenkaan tule jäämään sosiaaliturvan varaan, koska se on väärä ratkaisu ja arvojeni vastaista.

Nyt voisin jäädä vaikkapa kolmeksi vuotta koti-isäksi, enkä pillahtaisi itkuun, kun joku kertoisi minun olevan jotenkin epämiehekäs. Ennen tätä aivojumppaa asian ajattelu otti koville, minulla ei ole mitään vaikeuksia myöntää sitä.

Voitte kysyä asiaa epäsuorasti miehiltä ja varmasti tulee yllätyksiä suuntaan ja toiseen.

Olen kokenut esimerkiksi neuroottisuuden ja pakkomielteet synonyymeinä. Näillä negatiivisilla leimoilla halutaan vähätellä jonkun intohimoa. Vaikkapa urheilu tai kalastus…

Harva kuitenkaan pitää pakkomielteenä hyvää kotiruokaa, vaikka joku siihen pakkomielteenomaisesti suhtautuisikin – jotkin asiat ovat pyhiä. Toinen lienee päivittäinen suihkussakäynti, se jos mikä täyttää pakkomielteen tunnusmerkit, mutta kaikki fiksut ihmiset kavahtavat ajatusta illallispöydässä, ettei peseytyisi joka päivä.

Suihkuttelu on aika vaaraton esimerkki ”hyvästä” pakkomielteestä, jossa kiveen hakattu ajatus päivittäisestä rutiinista edistää henkilön hyvinvointia laajasti. Henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen on mm. monelle naiselle niin iso juttu, että se vaikuttaa merkittävästi miehen pariutumisen mahdollisuuksiin.

Toisin sanoen, jos mies ei suhtaudu peseytymiseen pakkomielteisesti: ”Joka päivä on käytävä suihkussa!”. Vaan rennosti: ”Nooh, nyt on jo myöhä, eikä se ole nyt niin justiinsa…” – hän tekee tietämättään itselleen karhunpalveluksen, koska joskus tämä päätös – joka toistuu ajoittain – kostautuu.

Muita yleisesti ihannoituja pakkomielteitä ovat esim. oma urakehitys ja omaisuuden kartuttaminen, lastenhankinta sekä omien tai muiden yleisesti hyväksyttyjen oikeuksien puolustaminen.

Voisikin sanoa humoristisesti, että henkilö, jolla ei ole yhtään pakkomiellettä on liian joustava, eikä häntä arvosteta tai kunnioiteta, koska hän vaikuttaa olevan persoonaltaan ja arvoiltaan häilyvä.

Vastaavasti pakkomielletön ei osaa arvostaa pakonomaisia valintoja, jotka eivät ole kyseisessä tilanteessa optimaalisia. Pakkomielteet antavat suojaa optimoinnilla. Oletko liian väsynyt lennon ja matkustamisen jälkeen peseytyäksesi? Olet, mutta sinne on pakko mennä ja herätessäsi kiittelet itseäsi hyvästä valinnasta.

Rentoilu tappaa – niin kodissa, parisuhteessa kuin lastenkasvatuksessakin. Jäät jalkoihin ilman pakkomielteitä, jos kaikki ympärilläsi palvovat omaa alttariaan verisin riitein uhraten tarvittaessa kaiken omille pakkomielteilleen.

Viina ja työnarkomania ovat klassikkoita. Omien oikeuksien pakkomielle on mutkikkaampi, koska se itsessään pitää sisällään mielikuvan oikeudenmukaisuudesta. Kaikki me parisuhteilijat kuitenkin tiedämme, että joskus sillä puolisolla lähtee lapasesta omien oikeuksien puolustaminen – joten on hyvä tietää, että niin se laukka lähtee myös itsellämme.

Erottava tekijä on kuitenkin, että voiko käydä asiasta keskustelua ja päästäänkö siitä eteenpäin vai vetääkö periaatemielessä itsensä ketjuilla omaan puuhunsa kiinni niin, että toinen osapuoli joutuu aina ruokkimaan sinut nälkälakkolaisena väkisin ja tekemään itselleen eduttomat ehdot.

Sopivat pakkomielteet, joiden kanssa olet sinut – ovat hyviä, koska niitä palvoessasi pidät itseäsi tolkun ihmisenä ja etenet jyrän lailla – koska sinulla on siihen oikeus: ”Tämä on minulle elintärkeää, enkä voi tästä antaa periksi.”. Siis pakkomielle.