Kategoria: Vinkit

Lyhyesti: valitse omat pakkomielteesi ja ole ylpeä niistä.

Pidemmin:

Olen tehnyt töitä irtautuakseni pakkomielteiden pauloista.

Nyt minulla on periaatteessa viimeinen vieroitus, irtautumisjakso, jonka olen jo teknisesti voittanut. En osaa sanoa millä mittarein näitä pitäisi arvioida.

Joka tapauksessa huomasin nuorena, että minulla on vahvoja taipumuksia addiktioihin. Alkoholi on maistunut molemmin puolin sukua, mutta minulle se ei ole ollut ystävä. Hyväpäivän tuttu korkeintaan.

Tämä on monimutkainen kuvio, mutta konkreettisin esimerkki, johon aina palaan on rahapeliautomaatit. Niistä irtauduin ja se jäi hyvänä muistona mieleen. Omia huonoja malleja voi tunnistaa ja niistä pääsee irti, kun päättää.

Pakkomiellettömyyteni kääntöpuoli aukesi minulle nyt tässä puhuessani ääneen, että moni käyttää pakkomielteitä ajureina. Minulla ei ole enää pakkomielteitä, joiden orja olisin, joten minä en enää myöskään juokse niiden perässä.

Yksi viimeisimmistä, joka tunnistin oli työnteko. En ollut tajunnut sen olevan niin iso osa minua. Sitten vapauduin siitäkin. Jos en tekisi päivääkään työtä elantoni eteen, en kokisi epäonnistuneeni elämässäni. En kuitenkaan tule jäämään sosiaaliturvan varaan, koska se on väärä ratkaisu ja arvojeni vastaista.

Nyt voisin jäädä vaikkapa kolmeksi vuotta koti-isäksi, enkä pillahtaisi itkuun, kun joku kertoisi minun olevan jotenkin epämiehekäs. Ennen tätä aivojumppaa asian ajattelu otti koville, minulla ei ole mitään vaikeuksia myöntää sitä.

Voitte kysyä asiaa epäsuorasti miehiltä ja varmasti tulee yllätyksiä suuntaan ja toiseen.

Olen kokenut esimerkiksi neuroottisuuden ja pakkomielteet synonyymeinä. Näillä negatiivisilla leimoilla halutaan vähätellä jonkun intohimoa. Vaikkapa urheilu tai kalastus…

Harva kuitenkaan pitää pakkomielteenä hyvää kotiruokaa, vaikka joku siihen pakkomielteenomaisesti suhtautuisikin – jotkin asiat ovat pyhiä. Toinen lienee päivittäinen suihkussakäynti, se jos mikä täyttää pakkomielteen tunnusmerkit, mutta kaikki fiksut ihmiset kavahtavat ajatusta illallispöydässä, ettei peseytyisi joka päivä.

Suihkuttelu on aika vaaraton esimerkki ”hyvästä” pakkomielteestä, jossa kiveen hakattu ajatus päivittäisestä rutiinista edistää henkilön hyvinvointia laajasti. Henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen on mm. monelle naiselle niin iso juttu, että se vaikuttaa merkittävästi miehen pariutumisen mahdollisuuksiin.

Toisin sanoen, jos mies ei suhtaudu peseytymiseen pakkomielteisesti: ”Joka päivä on käytävä suihkussa!”. Vaan rennosti: ”Nooh, nyt on jo myöhä, eikä se ole nyt niin justiinsa…” – hän tekee tietämättään itselleen karhunpalveluksen, koska joskus tämä päätös – joka toistuu ajoittain – kostautuu.

Muita yleisesti ihannoituja pakkomielteitä ovat esim. oma urakehitys ja omaisuuden kartuttaminen, lastenhankinta sekä omien tai muiden yleisesti hyväksyttyjen oikeuksien puolustaminen.

Voisikin sanoa humoristisesti, että henkilö, jolla ei ole yhtään pakkomiellettä on liian joustava, eikä häntä arvosteta tai kunnioiteta, koska hän vaikuttaa olevan persoonaltaan ja arvoiltaan häilyvä.

Vastaavasti pakkomielletön ei osaa arvostaa pakonomaisia valintoja, jotka eivät ole kyseisessä tilanteessa optimaalisia. Pakkomielteet antavat suojaa optimoinnilla. Oletko liian väsynyt lennon ja matkustamisen jälkeen peseytyäksesi? Olet, mutta sinne on pakko mennä ja herätessäsi kiittelet itseäsi hyvästä valinnasta.

Rentoilu tappaa – niin kodissa, parisuhteessa kuin lastenkasvatuksessakin. Jäät jalkoihin ilman pakkomielteitä, jos kaikki ympärilläsi palvovat omaa alttariaan verisin riitein uhraten tarvittaessa kaiken omille pakkomielteilleen.

Viina ja työnarkomania ovat klassikkoita. Omien oikeuksien pakkomielle on mutkikkaampi, koska se itsessään pitää sisällään mielikuvan oikeudenmukaisuudesta. Kaikki me parisuhteilijat kuitenkin tiedämme, että joskus sillä puolisolla lähtee lapasesta omien oikeuksien puolustaminen – joten on hyvä tietää, että niin se laukka lähtee myös itsellämme.

Erottava tekijä on kuitenkin, että voiko käydä asiasta keskustelua ja päästäänkö siitä eteenpäin vai vetääkö periaatemielessä itsensä ketjuilla omaan puuhunsa kiinni niin, että toinen osapuoli joutuu aina ruokkimaan sinut nälkälakkolaisena väkisin ja tekemään itselleen eduttomat ehdot.

Sopivat pakkomielteet, joiden kanssa olet sinut – ovat hyviä, koska niitä palvoessasi pidät itseäsi tolkun ihmisenä ja etenet jyrän lailla – koska sinulla on siihen oikeus: ”Tämä on minulle elintärkeää, enkä voi tästä antaa periksi.”. Siis pakkomielle.

Katsotko kriisissä suhteeseesi vai pois päin?

Tämä kysymys on askarruttanut minua siitä lähtien, kun sen kuulin ensimmäisen kerran.

Tällä tunnuttiin haettavan käytännössä: pakenetko ongelmia muualle vai keskitätkö voimavarasi suhteeseesi? Parisuhteen pitäisi olla ykkönen tietenkin valituista ihmissuhteista (lapset jne. siis erikseen). Ja vieläpä tässä tunnuttiin viittaavan melko suoraan, että osaatko olla uskollinen? Myös sillä lailla. Vähän kuin klassisessa vihkikaavassa: ”Kaiken se kestää, kaiken se kärsii – niin myötä- kuin vastamäessä.”.

Nyt sain ajatukseni valmiiksi.

Tässä on kaksi erikoistilannetta.

Ensiksikin sävy.

Vaikka koet kääntäväsi keskittymisesi suhteeseen, kun homma sakkaa – se ei tarkoita, että antaisit parhaat puolesi tai kykysi suhteesi (siis suhdekumppanisi) käyttöön. Voi olla näennäisesti uskollinen ja samaan aikaan ei varaa omaa painoa riskeeraavasti suhteeseen päin.

Eli ei siis petä koskaan, mutta ei myöskään ole suhteessa siten, että se tuhoaisi oman elämäsi, jos se päättyisi. Monihan ajattelee, ettei se ole hyvästä alkuunkaan ja sehän onkin ok, jos molemmat osapuolet kokevat samoin. Harvoin näin on.

Toisekseen jos tuijottaa koko ajan normaalisti muualle – ja sitten kriisien koittaessa fokusoi suhteen sisään katseensa sekä voimavaransa – sehän on pahimmillaan hyvin vittumainen temppu puolisoa kohtaan. Se on sitä kuuluisaa löyhässä hirressa roikottamista.

Uskottomuutta on niin montaa sorttia. Yksi vehtaa muiden kanssa ja toinen ei ole kotona läsnä, vaikka joskus paikalla olisikin. Kun toisen osapuolen kamelin selkä katkeaa ja silloin riennetään pelastamaan homma – sehän on helvetin julmaa.

Kaikki me etsimme Rakkautta. Toiset ovat siinä parempia kuin toiset. Esim. asettamaan omat tarpeensa toisen edelle.

Jos kriisin hetkellä, kun koemme homman olevan aivan liian vaikea voidaksemme jatkaa – toinen porhaltaa paikalle uljaalla ratsukolla huudahtaen: ”Pelko pois, ollos huoleton, nyt mahtipuolisos valveil on!”. Ja hän vetää meidät takaisin uskomaan suhteeseen ja leikki sen kuin jatkuu.

Onko toimintasi perushyvää puolisoasi kohtaan arjessa ja erinomaista ongelmatilanteissa? Vai aivan luokatonta normaalisti ja kyseenalaista kriisissä?

Näillä ei ole mitään tekemistä Rakastamisen kanssa. Se tässä onkin mutkikasta. Toisaalta aina voidaan kysyä onko se Rakkautta, jos ei toimi toista kunnioittavasti. Itse koen, että Rakkautta on se halu tarjota toiselle onnellisuutta ja hehkeää elämää. Eniten se vaatii rehellisyyttä: haluanko ja teenkö toiselle hyvää? Vai haluanko itse asioita ja pidän yllä kuvitelmaa, että nämä ovat myös puolisoni toiveita?

Lyhyesti

”Toimi siten, ettei tarvitse selitellä” on sekä isäni johtamismalli yrityksessä, että naisten kaipaama viisaus mieheltä. Moni mies noudattaa tätä käänteisesti eli toimii miten lystää, eikä selittele omaa toimintaansa.

Kertauksena pari vinkkiä

Nainen ei tosiaan kaipaa selityksiä – siis hän itse ei halua tulla selitetyksi, koska ihmisten määrittely vaatii aina oikomista, yleistämistä ja luokittelua. Nainen, sen enempää kuin moni muukaan ihminen ei halua olla ”vain yksi monista”. Mies on tälle immuuni, jos viiteryhmä on positiivinen – nainen ei edes silloin. Ainoa tilanne, jossa olen nähnyt naisen ”sallivan” yleistykset, luokittelun tai toiseen henkilöön vertaamisen on ollut, kun verrattavana oleva henkilö on ollut naisen itsensä arvostama taho.

Nainen ei halua koskaan selityksiä – hän haluaisi vain kaikkien asioiden toimivan juuri kuten hän haluaa. Kun homma menee vinoon, ei naista oikeasti kiinnosta mikään selitys. En osaa sanoa mikä leikki se on käydä keskustelua siinä tilanteessa, kun ei sitä kerronalla paranneta – mutta puhumattomuus ei ole ainakaan sen parempi ratkaisu. Kyllä, olen kokeillut myös raadollista totuutta, eikä sekään ole mitenkään merkittävästi parantanut tilannetta. Joskus nopeuttanut tilanteen käsittelyä, toisinaan ei.

Seli-seli

Tietenkin nainen kaipaa selityksen – tuo ihana jumalolento on monelle selittämätön, joten se pitäisi selittää. Toisekseen nainen oikeastaan aina haluaa kuulla miksi jokin tapahtui jotenkin – vaikka hän on jo päättänyt ennen sen kuulemista, ettei se ole riittävä selitys… mutta noin huvin ja urheilun kannalta on kiva antaa toiselle mahdollisuus.

Moni mieshän lankeaa tähän ansaan ja alkaa sitten tosiaan keksimään jonkun tarinan, jonka päätteeksi nainen voi napauttaa: ”Olisit puhunut totta niin …”, johon dramaattisen positiivista jatkeeksi (jota ilman nyt jäät) tai uhkaavaa (jota saat nyt, kun sössit homman, eikä sinussa ollut ”riittävästi miestä ja selkärankaa” kertoa totuus). Tässä vertailussa Temptation Islandin Joonaksen: ”No vähän panin.” -omakohtaisen totuuden kertominen on periaatteessa kelpo suorite.

Seksuaalisuus

Sitten siihen pihviin. Eli konkretiaan.

Isäilin tuossa äsken ja steriloin tuttipulloja sekä tarvikkeita. Mieleeni tuli tilanne viime syksyltä, jossa tein samaa hommaa hotellin aulassa. Siellä tuli tilanne, jossa eräs daami nosti patukan pöydältä yöaikaan (joo steriloin myös yöaikaan maski naamalla niitä pulloja). Patukassa oli suurin kirjaimin: ”KEKSI”.

Tulkitsin tilannetta, jossa kaksi mieshenkilöä oli lähdössä kahden daamin kanssa ”yön selkään” hotellin aulasta ja totesin patukan noston aikana: ”Vai pitäisikö siitä muuttaa ensimmäinen kirjain?”. Viehättävä naishenkilö nyrpisti naamaansa, enkä usko sen johtuneen, etteikö hän olisi ymmärtänyt – joskin ainahan sekin on mahdollista. Sivuutin tilanteen jatkamalla aiempaa asiaamme, mutta jäin pohtimaan huonoa vitsiäni ja reaktiota.

Yhdistin tämän ja aiemman mokani, jossa onnistuin toisella virheellä polttamaan ilmeisesti sillan mukavaan naishenkilöön. Monimutkainen ajatusprosessi synnytti kuitenkin teorian.

Nämä molemmat naiset, joiden kanssa vihjailevat sanani aiheuttivat vastareaktion olivat varsin viehättyneitä (ja varmaan ovat edelleen) eräästä miespuoliesta ystävästäni. En tiedä, mutta arvelen, ettei tämä mies ole vihjaillut näille naisille sanoilla. Hän on vain toiminut ja toiminta on nostanut jännitettä heidän välillä. Nämä daamit ovat erittäin fiksuja ja viehättäviä siis… joka aiheuttaa luonnollisesti myös ylitarjontaa miehistä. Tämä osaltaan luo kitkaa kaksimielisyyksien vastaanottoon, koska ne eivät ole aina positiivisia.

Tämä on olennaisesti linkissä siihen valitettavaan tosiasiaan, jota yllättävän moni vähemmän viehättävä mieshenkilö suorastaan itkee: ”Naiset kokevat saman toiminnan kahdelta eri mieheltä aivan eri tavoin esimerkiksi baarissa!”. Tällä viitataan hävyttömiin lähestymisiin jne., joita viehättävät miehet tehdessään saavat kuulla naisilta: ”Ah! Hän on niin ihanan itsevarma!” ja vähemmän viehättävät miehet: ”Hyi helvetti! Mene pois senkin pervo!”.

Tätä mekaniikkaa on turha kääntää: ”No eikös se oo sama jos nainen…?” – hei, ei se ole, ihan turha jumppa. Mies ottaa imartelevana hyvin laajasti kaikki lähestymiskulmat naisilta. Mies itse kokee, että kyllä hän itse osaa sanoa milloin haluaa lähteä leikkiin mukaan ja milloin todeta: ”Juuri tänään ei nyt innosta…”. Tarkoittaen esimerkiksi, etten ole vielä niin epätoivoinen, että söisin oman moraalini ja käyttäisin hyväkseni sinun auttamatonta känniä. Moni mies ei koe moraaliaan rajoittavana ja tarttuu näissäkin tilanteissa myötämielisesti tarjoukseen, joka kuuluvalla äänellä tai suoranaisella tarttumisella esitetään.

Sanojen paikka

Tommy Tabermann ja muut sanoilla naisia hurmaavat miehet…

Kyllä, sanoilla voidaan edistää asioita – mutta ne eivät saa tulla kuten muutkaan lähestymiset: naista loukkaavasti tai tunkeutumalla tämän tilaan. Jos ne ovat ”saatavilla” tai niitä kailotetaan kuuluvasti (esim. esiintymislava), mutta ei tungeta väkisin juuri tälle kyseiselle naiselle – niitä saa viljellä vapaasti.

Yllätyksellinen ”sanoilla käpälöinti”, jos näin voi sanoa – on ihan yhtä huono liike kuin oikeakin käpälöinti – jos naisen mieli ei ole tunnistanut lähestymistä tekevää miestä viehtättäväksi.

Tästä syystä erilaisten artistien taiteen keinoin ilmaistut hyväilyt ovat toimivia ja koska he ovat jo naisen ”tuntemia” – he voivat lähestyä laveammin naista, ilman oloa tunkeutumisesta: ”Mehän oikeastaan jo tunnetaankin…”.

Se tuttuuden tunne ei kuitenkaan auta tavallista miestä, jonka kanssa naisella ei ole mitään kulmaa kokea intohimoa. Harvan miehen naama on riittävän seksikäs. Vartalot kylläkin. Tämä on keskeinen asia. Treenattu mies voi olla sanallisesti suorempi ja tylpempi – se ikään kuin kuuluu pakettiin.

Katsoin kuinka Teuvo Hakkarainen entisenä sahurina käveli moottorisahan luokse vanhan äijän näköisenä hieman harmaantuneena ukkona Hjalliksen ja Jethron ohjelmassa. Pari terävää vetoa narusta ja kone käyntiin. Se hetki hyvin kiteytti lausunnon, jonka Kiinteistökuningatar Kaisa sanoi myöhemmin, että Teuvossa on sellaista ”piilotettua voimaa”. Teuvo jos kuka on tylppien ilmaisuiden mies ja pärjää erittäin hyvin tyylillään.

Ladattu kuin syyllinen… Yhtä syyllinen kuin syytöksissä kerrottiin… En ole koskaan miettinyt lausahdusta sen kummemmin, koska se on niin tuttu jo lapsuudesta erilaisista tv-sarjoista.

Tulin kuitenkin puhumaan aiheesta – kuinka ollakaan – parisuhteen näkökulmasta. Tuumailin tuossa, että jos lähdemme veljieni kanssa mökille ja joku unohtaa kylmälaukun, jossa ruuat ovat – ryhdymme melko nopeasti toimimaan saadaksemme ruokaa. Voimme ratkaisua tehdessä pohtia, vaikka samalla (jos se jotakuta kiinnostaa) kenen vika asia on – mutta silloinkin se kiinnostaa lähinnä prosessimielessä – koska maitoa ei ole maahan kaadettavaksi, ruuat puuttuvat.

En muista, että kukaan olisi kirjaimellisesti unohtanut kylmälaukkua, mutta kyllä muistan monet kerrat jotakin jonkun sössineen – eikä se syyllisyys kiinnostanut oikein ketään. Vedimme yhtä köyttä näissä asioissa. Emmekä me oikeastaan, ehkä yllätyksellisesti, puuttuneet edes isämme töppäyksiin, jos vaikkapa hänen oman visionsa työleiriltä puuttui joskus kriittisiäkin työkaluja. Asioiden ratkaisu puutteellisilla välineillä oli oikeastaan onnellisia lapsuusmuistoja ja olen iloinnut omasta kekseliäisyydestäni useinkin välineiden käytössä.

En tiedä onko tämä töppäilyihin tottuminen sinällään hyvä juttu. Tästähän voisi luulla, että tietynlainen suunnittelemattomuus olisi meidän tapamme toimia. Todellisuudessa kaikki tietävät, että me mokaamme joskus ja unohdamme asioita, vaikka ne olisivat jopa itsellemme tärkeitä. Häät lienevät aika klassikko, että siellä tulee mokia – vaikka ne ovat kaikille osapuolille todella tärkeät.

Tästä päästään takaisin asiaan. Miksi parisuhteessa syyllisten etsintä tuntuu olevan joillekin sitten niin tärkeää? Parisuhteessa harvoin tyydytään tilanteeseen, jossa todetaan jonkun unohtaneen kylmälaukun ja sitten lähdetään ruokakauppaan.

Voidaan törmätä jopa tilanteeseen, jossa se osapuoli, joka hyppää autoon kohti ruokakauppaa tulee ikään kuin myöntäneeksi oman syyllisyytensä. Toisin sanoen ruuattomassa tilanteessa voidaan piehtaroida pitkäkin tovi riidellen kenen vika asia oikeastaan oli. Toinen osapuoli unohti laukun, mutta toinen ei tarkistanut ja oikeastaan laukku jäi, koska toinen pisti toisen hakemaan jonkun toisen asian juuri sillä hetkellä, kun hän oli pakkaamassa kylmälaukun autoon.

Noh, lienee sanomattakin selvää, että en itse ymmärrä tätä kuviota alkuunkaan ja vaikka en ole unohtanut kylmälaukkua (vielä?) olen joutunut useasti tähän sotkuun. Omituista sinällään, koska parisuhteessahan kaikki jeesustellen sanovat haluavansa ”tiimityötä ja yhdessä olla samalla puolella”. Minkä helvetin takia ensimmäisen ongelman havaittuaan alkaa syylliseksi julistaminen? Mitä hyötyä?

Omalla kohdallani luonnollisesti tämä tuomiokapituli on ollut naisen johtamaa, koska olen vielä toistaiseksi pysytellyt heteronormatiivisissa suhteissa. Jonkun toisen kertomana osapuolijako voi olla aivan toinen. Joka tapauksessa olen nähnyt uppiniskaisia riitoja, joissa alkaa oikeustaistelu erittäin nokkelin argumentein ja yksityisetsivien mittelö, kuka keksii parhaan nalkituksen.

Olen itse kokeillut pari kertaa: ”Hei, entäs jos sovitaan, ettei tässä olisikaan yhtä syyllistä?”. Arvaattekin varmaan mitä tästä on seurannut? Aivan. Olen oikeastaan osoittanut omaa syyllisyyttäni, koska vain jo hävinnyt osapuoli ehdottaa tappelun lopputuloksen kutsumista ”tasapeliksi”. Tämä on puppua, koska itse liputan vahvasti kasvojen säilyttämisen puolesta ja siihen kuuluu joskus jopa voittajana toisen osapuolen kunnioittaminen sekä lopputuloksen hämärtäminen.

Olen pohtinut, että itsekriittinen perfektionismi on se vihollinen – eivätkä naiset sukupuolena itsessään. Siis tämä syylliseksi leimaamisen pakkomielle ei liity sinällään naisen haluun osoittaa kaikkia ympärillään mieluummin syyllisiksi (kuin itse) – vaan omaan kipuun omasta syyllisyyden tunteesta. Syyllisyyttä oman päivän, elämän, vartalon, perhe-elämän tms. pilaamisesta naiset tuntuvat kantavan mukanaan lähes päivittäin.

Toisin sanoen, oma kuvitelma omasta syyllisyydestä omiin ongelmiin, ajaa naista ”tasapainottamaan” tätä paskaa oloa nostamalla sormea myös itsestä ulospäin, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja ollaan taas hetki rehellisiä: nainen kertoo vain jäävuoren huipun niistä syyllisyyden tunteista ulos, mitä hän kantaa sisällään.

Kaikkiaan oma teoriani on, että naisen ”suunnitelmallisuus”, jolla yritetään estää pettymyksiä – on se paradoksi, joka polttaa kortit pakkaansa, ennen minkäänlaista yritystä edes muodostaa niistä taloa.

Pettymykset ovat niitä hetkiä, kun jokin ei mennyt kuten oli itse toivonut, ajatellut, suunnitellut tai kaikkia näitä. Yllätyksellisen harvoin näitä pettymyksiin johtaneita asioita kuitenkaan sanotaan ääneen. Ne ovat asioita, ”jotka kaikkien järjellisten ihmisten tulisi tietää”. Pettymyksen tunteita on kuitenkin liikaa, joka ammentaa enemmän ja tarkempaa suunnittelua, joka sitten lisää pettymysten määrää ja/tai syventää pahaa oloa. Kierre on valmis.

Syyllisiä on saatava ahnaalle alttarille – tai palan siinä itse.

Tai siis, jotten polttaisi itse itseäni uhrialttarilla, minun on saatava joku asettumaan sinne puolestani. Joku saattaisi kysyä – miksi jonkun lihan pitää käristä alunperinkään? Ja tätä en tosiaan ymmärrä.

Emme todellakaan käy oikeutta, jossa syylliset maksavat virheistään ja syntinsä sovitettuaan palaisivat normaalina riviin. Höpsis. Kannamme kaunaa ja yleensä vaikka vastapuoli saakin tuomion – siis ihan oikeassa oikeudessa – emme ole sen ankaruuteen tyytyväisiä. Miksi siis lähdemme käräjille? Pettymys on varmaa – senkö suuruutta selvittelemme?

Tämä sulkee ympyrän. Sillä aivan siellä ytimessä oman teoriani mukaan on, että nainen kokee kykenemättömyyttä puolustaa itseään rakentavasti ja rakastavasti kohtaamiltaan vääryyksiltä. Nämä vääryydet ovat joskus hänen itse itselleen asettamia, joskus muiden tekosia ja joskus niiden sisältö jää epäselväksi – mutta sävy puree lihaan saastuneilla hampaillaan.

Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. Ja tätä mantraa uskon syyllisiä hakevien ihmisten noudattavan. Keneltä siis puolustaudun, kun syytän muita? Tietenkin itseltäni. Ymmärrän tämän myös itse nyt.

Eräs kuvio, jota pyörittelen päässäni edelleen, on vuosia sitten ostaessani Playstation-tarviketta Huuto.netistä. Ostin edullisesti PS1:sen tarvikkeen, vaikka minulla oli PS2:nen. Kysyin myyjältä toimiiko tuote kuitenkin uudemmassa versiossani ja hän vastasi myöntävästi. Sain tuotteen ja se ei toiminut versioni peleillä lainkaan.

Annoin negatiivisen palautteen myyjän tilille ja hän vastasi heittämällä kirveen takaisin. En muista sanatarkkaan ilmaisua, mutta asiasisältö oli: ”Syyttää muita omista virheistään.”. Teknisesti olimme molemmat oikeassa. Tuote toimi kuulemma laitteellani, jos pelaisin sillä PS1:sen pelejä – se ei ollut siis täysi valhe, vaikka minun mielestä myyjän tietäessä tämän – hän olisi voinut kertoa asian rehdisti. Tuumasin, että maito oli jo maassa, joten pohdin asiaa – pehmensin ilmaisuani ja vaihdoin negatiivisen palautteen neutraaliksi. Hän teki samoin.

Hävisin muutaman euron ja usean päivän hermoja raastavat hetket kinastellessa asiasta, mutta sain arvokkaan opetuksen. On aivan yhdentekevää kuka on lopulta syyllinen, koska tuossakin asiassa olisin saattanut jopa hävitä oikeusjutun – vaikka kaikki ”järjelliset ihmiset” olisivatkin olleet puolellani moraalisesta näkökulmasta. Argumenttimyllyä paljon oleellisempaa on ymmärtää, että toisen näkökulma voi olla häiritsevän erilainen ja silti se voi teknisesti olla totta. Tämän vuoksi syyllisyyskuvio on keskimäärin vain kuluttava ja siinä ei kenenkään oikeudenkäyntikuluja makseta, jos olet parisuhteessa. Lopeta se.

Ensimmäiseksi riideltävä asia, ei ole koskaan se oikea asia.

Sanotaan, ettei Rakkautta voi pakottaa.

Uskon itsekin tähän ja samaan aikaan siihen, että on myös tämä valintakomponentti. Tunteissa ei ole siis kyse pelkästä satunnaisuudesta, onnesta ja hallitsemattomuudesta.

Voimme valita tekoja asian vierestä, muttemme sitä viimeistä taikaa.

Emme voi pakottaa puuta kasvamaan, mutta voimme hyvällä työllä ja valinnoilla taata kasvun melko varmasti. Viljelemme, emme pakota kukkaan.

Rakkaus on parhaimmillaan kaksisuuntaista, jossa kukin osapuoli saa ja antaa sitä. Näin ollen viljelymmekin pitää kohdistua sekä oman Rakkautemme kasvuun että toisen Rakkauden kasvuun.

Meidän tulee siis huolehtia, että emme esimerkiksi itse katkeroidu, vaan teemme asioita, jotka koemme hyviksi ja merkityksellisiksi. Emme saa vastuuttaa kumppaniamme onnellisuudestamme. Olemme itse omasta onnellisuudesta vastuussa, vaikka annammekin toiselle hyvässä suhteessa valtaa omaan onnellisuuteen.

Sivumennen sanoen, olen ihmetellyt miten moni nainen ei luota kumppaniinsa. Toisaalta ymmärrän sen, koska me miehet olemme monesti keskenkasvuisilta tuntuvia. Mutta juuri tämä oman onnellisuuden merkittävän osan antaminen toisen käsiin onnistuu paremmin monelta lempeäsieluiselta mieheltä, kuin määrätietoiselta nykynaiselta. Kyse on kontrollista, jota jostain syystä ei haluta antaa kumppanin käsiin.

Toisaalta moni nainen kertoo, että hänen on pakko ”ohjata ja johtaa, koska ei miehelle voi antaa esimerkiksi lapsen pukeutumista hoidettavaksi – mutta se on niin raskasta, kun toinen ei pysty hoitaman asioita itsenäisesti ja oma-aloitteisesti.”. Niin. Eikä voi jatkossakaan, kun asiaa ei käydä riittävän tarkkaan läpi: mihin ne päätökset ja valinnat perustuvat. Merkkivaatteiden kalleudelle? Trendikkäille tai ajattomille väriyhdistelmille? Ketä tosiasiassa vaatetaan, äitiä vai lasta?

Mikä tahansa asia. Kuten äsken kuvattu kuvio, voi olla jonkun mielestä Rakkaudenosoitus. Siis esimerkiksi yhteisen jälkeläisen asioiden hoito. Toinen osapuoli ei välttämättä näe asiaa samoin, joka aiheuttaa haasteita. Esimerkissä naisen pitäisi saada puolisonsa ymmärtämään nämä vaatetusprosessin valinnat, jotta tämä voisi tehdä niitä itsenäisesti ja näin antaa Rakkautta naiselle.

On haastavaa saada haluamaansa, kun siihen sisältyy unelma toisen halusta. Nainen haluaisi, että puoliso haluaa hoitaa asioita samalla intensiteetillä kuin hän itse. Vastaavasti puoliso voisi haluta, että nainen haluaa omaa miestään. Näitä ei voi pakottaa suoraan, vaan niille pitää luoda otolliset olosuhteet ja odottaa kärsivällisesti, antaen tilaa kasvuun. Ehkä kastella ja tarjota ravinteita. Suojata tuholaisilta ja hallalta.

Voit tehdä arvovaltatestin ja laittaa pöydälle mitä tahansa siemeniä, tuijotella ja huutaa niille päivittäin. Katsoa tapahtuuko kasvua. Tämä tuntuu naurettavan alentavalta esimerkiltä, mutta eihän se monen riitatilanteen kuvio tuon fiksumpi ole.

Mutta kun tunteet, kiukuttaa ja toisen toiminta pistää kupin nurin? Se on kuulkaa niin laiskaa selittelyä omasta huonosta käytöksestä, että hävettää ihan sivusta. Jos sinulla on taipumuksia nälkäkiukkuun, eihän se voi olla puolisosi vika, ettet ole ravinnut itseäsi ennen kiukustumistasi. Kyllä meillä pitäisi sentään olla omista ruumiintoiminnoista käsitys.

Parhaita Rakkauden tekoja ovat ne, jotka tekevät sinusta paremman puolison ja/tai ne, joista itse nautit tehdessä ja samalla tuet puolisosi hyvinvointia. Jos sinulla on mukavaa tehdessä tai palkinto on riittävän lähellä nähtävissä, silloin sitoudut ja innostut.

Vahvajuurisen, ison ja komean tammen – parisuhteen – kasvattaminen vie vuosikymmeniä. On ihanaa sanoa sitä taputellessa: paljon se vaati, mutta kyllä on komea parisuhde meillä nyt. Pelkästään omia puolia pitämällä tammi ei kasva, eikä juurru. Sille ei muodostu sielua. Se ei kasva, kuolee pystyyn tai repeää tuulessa.

Pitää oikeasti uskoa ylisukupolviseen Rakkauteen, jossa kirjoitetaan historiaa samalla, kun eletään nykyisyyttä. Sitä on viljely parhaimmillaan. Leipää pöytään, mutta kotitilan kylttiä käydään kunnostamassa ja ollaan ylpeitä, mistä on tultu ja omista tulevaisuuden suunnitelmista – puolison kanssa.