Olen kysynyt usein itseltäni ja muilta, miksi ihmissuhteeni alkavat monesti ihailulla ja sitten lässähtävät jotenkin karmealla tavalla.
Luulen löytäneeni kaksi juttua:
Pettymys, valehtelulta tuntuvaan ilmaisuuni.
Pettymys, avun muuttumisesta sisäänpäin kääntyneeksi vihaksi – ns. omat koirat puree -efekti.
Alkuun juttuni tuntuvat niin erikoisilta, että niitä kuuntelee suuripiirteisemmin ja kiinnostuneesti – joskus jopa haltioituneesti.
Sittemmin sieltä alkaa löytää virheitä, jotka alkavat vituttaa. Tunnun ylimieliseltä mulkulta, joka luulee tietävänsä kaiken.
Ehkä ironisesti useampikin henkilö lukiessaan tätäkin tekstiä ajattelee, että voihan nyt vittu, kun mies luulee tietävänsä tämänkin asian taas.
Kun jutuistani alkaa paljastua, että vedän paljon mietteitäni ihan vaan lonkalta, fiilispohjalta, omiin havaintoihini pohjaten (kuten me kaikki loppuviimein) – se aiheuttaa jonkun megasuuren pettymysketjun.
No, sen sisällä lienee samankaltainen, ellei jopa se tunne itsessään: kun havaitsee, jonkun valehtelevan.
Sehän on ihan kamalaa. Luotto menee ja kyseenalaistaa kaikki aiemmatkin keskustelut. ”Mitä muuta sontaa hän on puhunut?”. Ehkä se huonoin kysymys onkin aina: ”Onko hän koskaan todella pitänyt minusta?”.
Olenko ollut vain hölmö, narri ja hyväksikäytön kohde? Näitähän sitä alkaa kelailemaan, kun valheet ovat riittävän suuria. Tai jos ihminen on riittävän läheinen.
Läheisyys ei vaadi pitkää aikaa. Läheisyys muodostuu kokemuksesta, että toinen on iholla, puolustuslinjan sisäpuolella ja korkealaatuinen riski omalle mielenterveydelle, jos jotain sattuu.
Tämänhän moni tunnistaa minun kanssani keskusteltuaan, että voin hyvinkin nopeasti olla hyvin lähellä.
Se mikä erottaa ilmeisesti minut monista muista: ”Luulin, että olet hyvä ihminen – mutta nyt huomaankin sinun olevan vain ihminen… Ja ehkäpä paljon katalammalla tavalla itsekäs kuin olen aikoihin tavannut ketään… Tai ehkä koskaan.”.
Kanssaihmiset ikään kuin luulevat heräävänsä transsista, jonka minä olen hypnotisoinut. Ja sitten luulevat ymmärtänsä todellisen luonteeni.
Valitettavasti olen havainnut aikojen saatossa sekä itselleni että muille – ihmisten luulevan pettymyksen olevan aina totta. Jos olet luullut jonkun olevan hyvä ja hän ”paljastuukin” pahaksi. Hän on paha.
Olemme jostain syystä painovoiman uhreja kaikki ja kadotukseen tuomitsemisen lieskat vaanivat meistä jokaista. ”Suunta alaspäin” sanoo hissikin ja meidän ihmissuhdetutka tuntuu olevan laiska hissi, joka ei painovoimaa vastaan jaksa taistella. Siis alati kyynistyvä, aina alemmas vajoava hissi. Emme enää usko itsepintaisesti hyvyyteen.
Hyvyyden elinkaari lyhenee. Se rapisee pois rapsuttamalla. ”Äh, ei tämäkään ollut aidosti hyvää. Punainen Ristikin pyörittää omaa organisaatiotaan bisneksenomaisesti, eikä anna apua sitä tarvitseville.”.
Toisena oli apuuni pettyminen. Alkuun olen laupias samarialainen ja elinkaaren lopussa, jonka kanssaihminen päättää meidän molempien puolesta, olen hyväksikäyttäjä.
En ole tähdännyt hyvään, vaan olen toteuttanut itseäni ja omia tarkoitusperiäni, jotka ovat aivan kauheita.
Kukaan ei tosin oikein ole koskaan osannut kuvata mitä ne ovat, mutta jotain kauheaa se on ja se on varmaa. Koska eihän kukaan voisi tehdä sellaisia asioita, jos olisi hyvä. Ja jättää toisia tekemättä.
Alan ilmeisesti nälviä keskustelukumppaniani suoraan ja epäsuoraan. Nostan itseni muka jalustalle ja sieltä olen tuomitseva ystäviäni sekä vihollisiani. Vieläpä niin, että minulla ei ole lopulta tulkittuna kuin vihollisia.
Vastustajia. Niitä te kaikki muka olette. En halua olla muka kenenkään joukkueessa.
Tätä en ymmärrä. Koska olen nähnyt aika pahojakin ihmisiä, jos arvioidaan heidän tekojensa piittaamattomuutta toisia ihmisiä kohtaan ja heidän tunteitaan… Mutta en ole ketään elämäni matkalla tavannut, joka ei haluaisi kuulua johonkin – porukkaan.
Niin miten helvetissä minä sitten olen poikkeus? Miksi minä tulen tulkituksi, että en halua auttaa – vaan haluan vain toiselle pahan olon? Ja se on minun agendani. Enkä yritä löytää yhteyttä tai olla porukassa – kanssasi? Sovussa? Selvitellen?