Naisen sielunmaisemaa tuumaa, hänen mielenmaisemaa tuunaa, vasta sitten kurveja duunaa.
Kategoria: Runot
Kategoriat
Kakunaines
Ei kuivakakkua ole nähnyt tämä. Sopivasti kostutettu ja maistuu mansikoilta.
Sormen voisin upottaa kermaiseen vaahtoon. Vaniljakreemi täydentää harmoniaa.
Muru.
Yksi iso murupohja, jolle koko himoittu kokonaisuus rakentuu.
Takapuolella purtavaa persikkaa.
Kerroksittainen, liian suuri syötäväksi yhdellä haukulla tai yhdellä kertaa. Ei reseptiä tähän ole, sen voi vain kokea, maistaa ja nähdä jälkeen monia unia somia.
Kirsikka kakun ja kohta kieleni päällä. Suklaiset yksityiskohtasi sulavat suuhuni. Tomusokeria kaikkialla ja kostutuksesta ylijäänyt likööri polttelee suutani.
Nyt tiedän mistä pidän, mutta saanko sitä maistaa uudelleen koskaan?
En ymmärrä miksi,
löytää tiensä käteesi
pimeässäkin viha ensiksi.
Sanat sinkoilevat kipinöiden,
loimottavat tunnelmaa öiden.
Kosta vaan, jos on kostettava,
Ostan lämmön, jos on ostettava,
Kohtaan Sinut, olet kohdattava.
Johdanko minä? Ei kysy johtaja.
Käykö armo oikeudesta?
Kiitos vaan – eipä kestä.
Jos ympäristö vaikuttaa,
tulevaan työntää, vaivuttaa.
Eikö silloin olisi hyvä,
sävyssä ystävystyä?
Taas ottaa pannuun,
Paha mies pannulla,
Sanat sekoittaa, sotkuun,
Näkymä kuin pullasutulla.
Mä mokasin, tiedän.
Kyllä mä yhdet haukut siedän.
Mut toivoisin, että tää Paketti,
muuttais viestin Rakkaudeksi.
Ei oo kysymys asenteesta,
nyt puhutaan perheestä.
Entä ne arvot, joista puhumme?
Entä se Rakkauden tunne?
Kirveltää kirveesi,
Kireään kivekseeni.
Anna tulla,
Kestän kyllä.
En hajoa tähänkään,
kohta ei kiinnosta vähääkään.
Kaipuu hyvään?
Terä viiltää, syvään.
Arpikudokseen puree,
Aina vaan syvenee.
Huumori hupenee,
Kun vaurio etenee.
Hitto mä vielä näytän,
Ihan kaiken käytän,
Katsotaan riittääkö mikään,
Irtiotto? En pelkää sitäkään.
Nyt puhun halusta,
En pelosta,
En ajatusta osta,
Ettei voi aloittaa alusta.
Kaksin aina kaunihimpi,
Yksin järjetöntä, olla impi.
Naiset ovat kuin lempikappaleet.
Paraskaan
ei ole täydellinen joka tilanteessa.
Silti ilman en voisi elää ja kaikille on hetkensä.
Osan kanssa
huuto kuuluu sävelkulkuun ja kertosäkeeseen.
Sanat ulkoa opetellut.
Olenko kuunnellut ja sisäistänyt, vai vain hoilannut mukana?
Ymmärtänyt antaa tilaa vivahteille?
Parhaat
kehittyvät ja kasvavat, muuttuvat kuten minäkin ajan kanssa.
Osa on vanhoilla kiekoilla, urilla, jotka eivät halua taskuuni, kosketusnäytölleni enää.
Silti kaikkia kannan mukanani ja muistan.
Tapailen sointuja ja tavatessa hymyilen.
Haluan Sinulle hyvää.
Koko sydämeni kainosti hymyilee antaessaan kaiken.
Se on Rakkauden määritelmä.
Rakastaa voi monella tapaa.
Rakastat. Hänen, on onnesi.
Hän on lapsesi, sukulaisesi tai ystäväsi.
Ei ole ehtoja. Te vain soljutte eteenpäin.
Rakkauden virta ympäröi teidät ja kellutte.
Rakastat. Olet hänestä ylpeä ja hän tuo onnea.
Et rakasta. Hän ei tee yhteistyötä, eikä ymmärrä.
Rakastat. Hän ilahduttaa sinua ja hengähdät ihailua.
Et rakasta. Olet sanonut jo riittävän monta kertaa.
Rakastat. Hän tulee lähelle ja ottaa sinut syliinsä.
Hän on kumppanisi, puolisosi ja joskus silmäteräsi.
Haluan Sinulle hyvää.
Koko sydämeni kainosti hymyilee antaessaan kaiken.
Haluan jakaa koko elämäni kanssasi kulkien,
maata vierelläsi ja usein sisälläsi.
Ottaa vastuuta ja kasvaa ihmisenä.
Se voisi olla romanttisen Rakkauden määritelmä.
Muistatko vielä miksi pariuduimme?
Miten sinun on helpompi tietää tulevaa? Ison teekupin pohjasakalla ennustaa?
Kirjoitit testamentin, syyt, kariuduimme?
Miksi on vaikeampaa noutaa hyvää? Kuokkia peltoa uudelleen? Eikä pelätä huonoa satoa ensimmäisen hallan jälkeen?
Ristitulessako avioiduimme?
Onko viidentoista minuutin lempeys liikaa? Tai liian vähän? Tyytyväisyytesi on hataralla pohjalla, en ole mukana. Seuraaminen vaatii johtajaa. Ei voi johtaa ilman seuraajaa. Mitä todella haluat?
Laumanvartija läähättää ovella.
Ylikuumentunut keraaminen hella sulaa keittiössä. Miten en nähnyt tätä? Tai miksi en väistänyt, vaikka tunsin mahdolliseksi… Miten uskoni yliajaa epävarmuuteni? Uuteen nousuun lavat heilahtavat.
Olet heilahtava.
Minä jokin. Määrittelen itseni. Lasketaan uusia koordinaatteja. Kalibroin origon kohdalleni. Minä hallitsen elämääni, eikä toisin päin. Höpsis. Minun elämä ei ole tyhjiössä. Se on kanssasi. Siksi en voi koskaan olla keskellä yhtälöä. Haluan siihen muuttujia, enkä vain yhtä hallittua ratkaisua.
Siedän epävarmuutta. Toisin kuin sinä.
Haluat iskeä paalun maahan. Telttakepit lentävät tuulessa ja kangas vetää meidät pilviin. Retkimuonapakkaus poksahtaa painemuutoksessa auki ja leikkisästi ojennan kieleni syntynyttä räjähdystä kohti. Sinua ei naurata. Unelmistasi ei tehdä pilkkaa.
Vakavuus kohtaa meidät.
Kunnioitatko minua koskaan? Onko ylevä itsesi muita arvokkaampi? Enkö voi kohdata sinua peilistä silmästä silmään? Onko olemassa tuleva, jossa olet kuunnellut ja motivoitunut ymmärtämään jotain, jota et ole aiemmin edes kuvitellut?
Tuskin. Mutta uskoni yliajaa faktan.
Se poksahtaa tielle suolet levällään kuin sammakko. Fakta on vain kudos sekin. Ei immuuni liikemäärälle, jota unelma rahoittaa. Se on rikas ja vaarallinen, kuten me kaikki edistäjät toivomme olevamme – muille kuin itsellemme ja perheelle. Millä sitten perherinkiin pääsee? Olenko jo matkalla?
Kategoriat
Uinu, uinu, lempimättömäni
Pimeys syö minut.
Laskeudun sen kitaan minulta kysymättä.
Kovuuteni ratkeaa, mutta liitos ei petä.
Olet minun.
Syleilyni työntyy eteenpäin.
Ottamatta vastaan anteeksipyyntöjä.
Ei ole mitään toista. Ainoa mahdollisuus.
Heitän kankaan harteille. Tartun niskaasi.
Hengitän, kunnes nukahdan.
Unesani suutelen, tuntien sinut kokonaan.
Silmäni avautuvat puolisoksi.
Hieron sinusta naisen, unihiekat lampeen.
Painan rintaani enteen ja tuuli koskettaa.
En ole yksin. Enää koskaan.
Purista itseäsi pallista, kun tyhmyys.
Et lasia turhaan kallista, jos tyhjyys.
Kiitä vanhempiasi mallista, viimeinen synkeys.
Mikään ei niin kallista, kuin ylpeys.
”Pöyhkeys vie perikatoon, ylpeys käy lankeemuksen edellä. Parempi elää hiljaa köyhien parissa kuin jakaa saalista röyhkeiden kanssa.” (San. 16:18–19)
Kerran kaksoistähden siroavassa valossa kuljin ytimestä ytimeen. Ylimmästä ylimpään. Avaruuden koordinaatistossa saat itse päättää lähtöpisteen, loppu on vain päätös sekin.
Voiko tähti tukea matkaani toiselle?
Minä tuin matkaa toiselle. Mutta en olekaan tähti. Toisaalta tähti ei myöskään palannut lähtöpisteeseen. Eiväthän tähdenlennot koskaan pakita mihinkään… vaikka eiväthän ne tähtiä olekaan. Valo syntyy palamisesta, joskus loppuun, joskus uudeksi aluksi, mutta valottunut taivaankappale ei ole koskaan entisensä.
Hervottoman kokoinen alukseni eteni pintaasi kohden. Pam. Pam. Pam. Liitokset pettivät. Alukseni suli ytimeesi, osaksi sinua. Sitä ei enää erottanut omaksi kappaleeksi taivaalla. Aurinko oli niellyt sen sisäänsä. Heräsin.
Olin menettänyt tajuntani suojavyöhykkeen viimeisellä metrillä vetäessäni pelastautumiskapselin laukaisukahvasta. En sulanut aurinkoon. Näin siitä kuitenkin unta. Vai unelman? Taru loppunut ja uusi alkanut.
Auringon vetovoima on fyysinen, mutta myös koskettelematon. Kappaleen massa, merkittävyys, on niin suuri, että se vaikuttaa elämän aallokkoon enemmän kuin kuu – joka vastaa vain vuorovedestä. Aurinko edustaa elämää ja tulevaa, sen tarina ei lopu, vaikka omani päättyisi.
Aurinko puhuu minulle harvakseltaan. Se tuntuu aina unelta. Nousen siivilleni ja tunnen kuinka vaha sulaa liitoksissani. En pelkää. Jännityn. Hymyilen.
Kaipaan paistetta poskilleni, lämpöä rintaani ja valoa verkkokalvoilleni. Päivänsäteelle ehkä menninkäinen. Rakkaudelle ainakin vertainen.
Kategoriat
Kop kop kop
Katsot kauhuelokuvaa, ulko-ovenkahva kääntyy hitaasti, riennät vastustamaan liikettä. Pelkäät.
Kuuntelet eroottista äänikirjaa, makuuhuoneen ovenkahva kääntyy hitaasti, kiihotut odotuksesta, heräät.
Kauhuelokuvan pahuus on jo vienyt hengen. Olet kohdannut sen rikkimennen.
Eroottisen kuunnelman kuviota et tunne, kiihottumisesi on vain hyvä enne.
Kop kop kop. Kuuluu synkkä raapiva ääni oven ulkopuolelta. ”Päästä sisään, se olen minä, puolisosi.”.
Kop kop kop. Kuuluu ihanan itsevarma ääni toiselta puolen: ”Yhdytään, se olen minä, unelmasi.”.