Kategoriat
Runot Yleinen

Icarus

Kerran kaksoistähden siroavassa valossa kuljin ytimestä ytimeen. Ylimmästä ylimpään. Avaruuden koordinaatistossa saat itse päättää lähtöpisteen, loppu on vain päätös sekin.

Voiko tähti tukea matkaani toiselle?

Minä tuin matkaa toiselle. Mutta en olekaan tähti. Toisaalta tähti ei myöskään palannut lähtöpisteeseen. Eiväthän tähdenlennot koskaan pakita mihinkään… vaikka eiväthän ne tähtiä olekaan. Valo syntyy palamisesta, joskus loppuun, joskus uudeksi aluksi, mutta valottunut taivaankappale ei ole koskaan entisensä.

Hervottoman kokoinen alukseni eteni pintaasi kohden. Pam. Pam. Pam. Liitokset pettivät. Alukseni suli ytimeesi, osaksi sinua. Sitä ei enää erottanut omaksi kappaleeksi taivaalla. Aurinko oli niellyt sen sisäänsä. Heräsin.

Olin menettänyt tajuntani suojavyöhykkeen viimeisellä metrillä vetäessäni pelastautumiskapselin laukaisukahvasta. En sulanut aurinkoon. Näin siitä kuitenkin unta. Vai unelman? Taru loppunut ja uusi alkanut.

Auringon vetovoima on fyysinen, mutta myös koskettelematon. Kappaleen massa, merkittävyys, on niin suuri, että se vaikuttaa elämän aallokkoon enemmän kuin kuu – joka vastaa vain vuorovedestä. Aurinko edustaa elämää ja tulevaa, sen tarina ei lopu, vaikka omani päättyisi.

Aurinko puhuu minulle harvakseltaan. Se tuntuu aina unelta. Nousen siivilleni ja tunnen kuinka vaha sulaa liitoksissani. En pelkää. Jännityn. Hymyilen.

Kaipaan paistetta poskilleni, lämpöä rintaani ja valoa verkkokalvoilleni. Päivänsäteelle ehkä menninkäinen. Rakkaudelle ainakin vertainen.

Kategoriat
Yleinen

Kaksi plus yksi

Valittavissa vain nolla tai ykkönen,

Mikä onkaan luku seuraava, kakkonen?

Ne aiemmat, tarvitaan molemmat,

Ykkönen vasen, kakkonen sitten,

Ihan tutulta kympiltä näyttää,

Mutta kun binääriä käyttää,

Se onkin vasta toinen,

Siis lukuna, tuttu, kakkonen.

Käännän sotkuisen sivun,

Aukeaman, lehtiönipun,

Kuin päälle, pois, vivun,

Tunnen, kauemmas tipun,

Päätöksieni, hiljaisten, kivun,

Halkaisen samettisen esiripun.

Hetken ehkä elossani riudun,

Mäkeä kuiluun, kuin jäällä liu’un,

Valahdan menneeseen, sinne lukkiudun,

Jään alla, avaan suuni ammolleen, kirun,

Vaikerran, kodin, kadun, kidun,

Tunteeni vietäväksi antaudun?

Vain ääriajalla vapaudun?

Toimiiko mekanismi pakkolaukaisun?

Kuin korkki, pinnalle, ampaudun?

Pitääkö koneesta hypätä, kysyn,

Kuulemma tarvittavaan, kyllä, pystyn,

Edessä näen vain seinän, pystyn,

Uusi alku, päätöksessäni pysyn.

Kumman tuomion saan tylyn?

Omani, vai pienen mytyn?

Kategoriat
Yleinen

Lost-and-found-part-2

Samat sävelet kuin edellisessä Lost-and-found -artikkelissa. Muistin toisen sijainnin epämääräisille pohdinnoilleni kahdesta syystä:

  • Tilinumeroni oli kätevästi saatavilla ko. sijainnista
  • Sain valmiiksi yhden vuosikausia minua askarruttaneen prosessin: minä sukelsin, maagisuuteni pakeni rikkinäiseen kehooni. Nousin hetkellisesti pinnalle, jäädytin järven ja luistelin sen päällä. Tiesin putoavani jäihin, silti luistelu on parempi, kuin syvyyksiin valuminen. Luuserit asuvat pimeässä… ja kukaan ei pidä luusereista. Heihin voi ihastua, mutta pimeys haluaa heidät takaisin heti, kun kuvaan tulee uusi taikuri ja menestyjä.

2.1

”Tällaista ylivertaisuutta”… on eri asia olla tyytyväinen, että saa kerran naista ja pitää itseään suurena naisten miehenä. Koulusurmissa henkilöt olivat jääneet valtaväestön hampaisiin tai jätetty kokonaan sen ulkopuolelle. Ei silloin voi tuntea ylivertaisuutta jos puhuu siitä katkeraan sävyyn.

(Tämän kirjoitin ollessani armeijassa ja lukiessani artikkelia, jossa suomittiin tapahtunutta koulusurmaa. Olin tuohtunut, että miten joku saattoi kääntää surmatyön ylimielisyydeksi. Toisen elämän päättäminen on osoitus omasta voimattomuuden kokemuksesta: hänellä ei ollut muuta ratkaisua. Tämän muistion tehdessäni en tietenkään tiennyt tulevista surmatöistä, joiden johdosta koulusurman roolit monimutkaistuivat.)

2.2

Parisuhteissa loru alkaa aina alusta. Ei ole velkoja – eikä ansaittuja meriittejä.

2.3

Silloin tällöin periksi antamisella saa ystäviä ja onnellisen liiton. Mitäs se toinen antaa?

2.4

Jos et ole yhtä kehosi kanssa – kaupungilla kävellessä ihmiset näkevät kehosi, eivät sinua tai mieltäsi.

Mieli on energiaa. Jos aivosi laitetaan pöydälle, ei kukaan tule osoittamaan: ”Tuo on ystäväni!”. Jos kehosi makaa elottomana pöydällä, ystäväsi tulevat paikalle hätääntyneenä: ”Mitä on tapahtunut?”.

Jos kirjoitat kirjan, ihmiset voivat sanoa tutustuneensa ajatuksiisi, mutta eivät silti tervehtisi sinua kadulla. Jos halaat tuntematonta ihmistä, hän todennäköisesti muistaa sinut huomennakin.

Ole yhtä kehosi kanssa ole kokonaisuus ja nauti toimivista nivelistä, lihaksista… Ihosta, hymystä… Sylistä… ja muista jakaa niitä. Kosketa.

Elämän rikospähkinä: Arvioin, että ainakin 90% tapaamistani ihmisistä ovat saaneet liian vähän läheisyyttä elämänsä aikana. Miten tämä on mahdollista?

2.5

Päivät päästään leikit, Pablo Neruda (Tuuli perhosia surmaa / Sinä et muistuta ketään)

2.6

Tunnelmaa

2.7

Kenraali/Kapteeni Nyglund hoiti poikkeuslain, jolla hän sai Venäjän ministerin/lääkärin (erikoistumista 3v. takana) tutkimaan omaa kuolemaansa. (hänellä oli työryhmä, johon kuului kääpio) He hiihtävät sota-tyylisesti jotakin arkkua, yhdeltä tai useammalta jalka poikki. Lääkäri arvioi kääpiön terveyttä (kuoleeko?) ja he hakkeroivat potilastietokantoja syrjäisestä hotellista, saadakseen pulssitiedot ryhmänjäsenistä. Näin he voivat arvioida paremmin terveystilanteita.

(ei mitään käsitystä missä olen ollut tätä kirjoittaessa… 😀 )

2.8

http://hafas.bene.system.com/ = euroopan junat

(ei muuten ole julkisena enää… harmi. Oli hyvä systeemi…)

2.9

DeathEverest, Aaniwall, turbotec.com, Chrisna murt -kirja via Ville @ Boblingen

2.10

Evalle laulun sanoiksi: Rakkaudesta vereni kirkastuu, mustasta punertuu.

Kategoriat
Yleinen

Korkeampi

Osaan todennäköisesti tiivistää tämän kirjoitukseni hyvinkin tiiviiksi ennen vuoden vaihdetta, mutta kirjoitan tämän muistiin, jotta voin sitä sitten arvioida myöhemmin. Unohdamme ja siksi on hyvä välillä kirjata pohdintojaan ylös.

Meissä ihmisissä on käsittämättömästi voimaa, mutta itse olemme suurin esteemme positiivisille muutoksille. Minulta on paljon kysytty typerältä vaikuttavista toimintamalleistani.

Vasta tätä kirjoittaessani ymmärsin, että olen voinut useastikin muuttaa ihmisiä – suuntaan, johon he ovat itse halunneet. Olen myös pystynyt tuomaan ihmisiä risteyskohtiin, jossa he ovat saaneet valita etenemissuuntansa kysymyksessä, joka on heitä vaivannut.

Olen etsinyt esikuvia ja mentoreita. Tajusin, että se vaikuttaa erittäin onnea-onkivalta toisen ihmisen silmissä. Mentoriehdokas ajattelee todennäköisesti nopeasti: ”Mitä hän haluaa minusta?”. Tunnelma tuntunee uhkaavalta ja hyväksikäyttöhakuiselta. Todellisuudessa se on täysin käsittämätön tarve arvostaa hahmoja itseä älykkäämpänä.

Mielenkiintoisesti mentoreiksi etsin omaa sukupuoltani olevista henkilöistä, mutta syvälliset keskustelukumppanini ovat tuntuneet olevan pitkälti naisia. Naisilla tuntuu olevan kiinnostusta puheilleni, miehet usein katsovat hölmistyneenä: ”Mitähän se nyt oikein taas on miettinyt?”.

Tosi-TV-ohjelmissa mentoreitten vastuu loppuu heidän osaamiskenttään, se ei ulotu oppijan aivoihin, esim. motivaatioon. Ihmisen pitää itse valita ja haluta asioita heidän mukaansa. Juuri valintojen kaoottisuus on kuitenkin useimmiten se este edessämme. Emme osaa haluta itsellemme aidosti muutosta parempaan, koska emme tiedä mitä se on.

Personal trainer -mies oli pettynyt suojattiinsa, koska tämä ei ollut soittanut hänelle kertaakaan. Tiesikö treenaaja, että hän voi soittaa nyyhkypuhelun kouluttajalle? Saiko hän edes soittaa sellaisia? Olisiko treenaajan pitänyt soittaa jostakin asiasta tai näkökulmasta, jotakin ratkaisua rajattuun ongelmaan kysellen.

Ei treenaajalla ollut oikeastaan mitään käryä siitä mitä hänen pitäisi tehdä. Hän treenaili kuukauden, eikä enää ahminut tai syönyt roskaruokaa. Silti hän lihoi kilon verran neljässä viikossa. Hän oli soutulaitteessa, kun kouluttaja tuli punnitsemaan hänet.

Tämä sössötys saattaa vaikuttaa uskomattomalta, vastuuttomalta ja samalla ylimieliseltä. Mitä sitten? On eri asia sanoa rakastavansa ja rakastaa. Tunteiden ja niiden puuttumisen ymmärtäminen on aivan helvetin vaikeaa. Arvostus helposti sotkeutuu vihaan, koska olemme luonnostamme kateellisia.

Ymmärryksen suhteen tilanne on ehkä monimutkaisin, koska emme todellisuudessa koskaan tiedä ymmärsikö toinen meitä. Hyvien ystävien kanssa ummistamme silmämme tältä tosiasialta useinkin, koska luotamme heidän olevan puolellamme.

Minä puhun nyt juuri siitä, että haluan arvostaa orgaanisesti. En kuitenkaan vailla negatiivisia tunteita, koska jos niitä ei ole – useimmiten kyseessä on vain kaukainen idoli, josta tietää vain hyvät puolet. Ihan kuin kaikenikäisten naisten ihastukset näyttelijöihin, jotka lässähtävät, kun näyttelijä tekee jonkun ällöttävän roolin.