Tarjoammeko kumppanillemme saman palvelutason, jota jaamme muille kumppanimme kategoriaa edustaville tahoille?
Naisten miehenä, minun kohdalla kysymys tietenkin kohdistuu naisiin. Eli annanko samaa hyvää kotiani asuttavalle naiselle ja maailmalla kohtaamilleni?
Aloitin pohtimaan tätä asiaa, kun mietin syitä parisuhteen kariutumiselle. Miksi parisuhteen eläväisenä pitäminen on niin paljon hankalampaa, kuin esimerkiksi ihastuminen ja siinä ”onnistuminen”. Eli rakastunut hörhöily ja romanttisten asioiden tekeminen.
Syynä on valitettavasti juurikin tämä palvelutasoeroavaisuus. Siis omalle puolisolle ei lähetellä viestejä, ei rivoja, eikä kivoja. Laitellaan ehkä jotain lyhyttä työmatkalla ollessa, mutta arjessa operatiivisesti hoidetaan juoksevia asioita. Ei turhia hempeillä.
Sitten tavataan jotain ”kiinnostavaa seuraa” maailmaa kulkiessa ja heidän kanssa käydään eläväisiä keskusteluja. Viehättäviä, intohimon sävyttämiä kiivaita debatteja, joissa hengästyksissään miettii toisen olevan aika seksikäs – vaikka onkin hiton ärsyttävä. Oma puoliso on vain ärsyttävä, kun debatoidaan – eikä niissä väittelyissä käytetä rikasta kieltä tai tutustuta toiseen. Arvomaailmojen kiinnostuneesta tutkimisesta puhumattakaan. Luulemme valitettavasti tuntevamme puolisomme paremmin, kuin itse asiassa yleensä tunnemmekaan.
Luulomme puolisomme tuntemisesta perustuu aivojemme heuristiseen kykyyn ennustaa riittävällä tavalla toisen toimintaa, josta päättelemme hänen motiivejaan. Puolisomme kohdalla hänen unohduksensa vääristyvät päässämme, että se johtuu tasan siitä, ettei hän oikeastaan Rakasta minua. Ihastusten kanssa unohdukset laitetaan: ”Emme tunne riittävän hyvin ja hän ei tiedä tämän asian olevan minulle tärkeä, kerron siitä hänelle.”.
Esimerkiksi teenjuontiin liittyviä yksityiskohtaisia selostuksia olen kuullut aiemmin kohtaamieni naisten suusta. Siis kuuma vesi + kasvipohjaista kamaa kuppiin = voi olla todella monimutkainen ja hienojakoinen prosessi. Itselläni tämä asia voisi olla vaikkapa viinit. Olen onneksi kuitenkin nähnyt kuinka vituralleen tällaisiin harrastuksellisiin asioihin suhtautuminen voi mennä, kun luullaan niiden olevan elämää suurempia. En siis ikimaailmassa haastaisi käsirysyä, vaikka joku sössöttäisi mitä tahansa viineihin liittyen.
Puoliso ei jaksa enää kiinnostua harrastuksistasi, koska ei koe niitä yhtä tärkeäksi. Uusi tuttavuus kuuntelee kiehtovaa puhettasi intohimosi kohteesta ja pitää sinua uskomattoman kiinnostavana tyyppinä, joka tietää valtavan paljon hänelle tuntemattomasta maailmasta. Olet se löytöretkeilijä, joka tulee kertomaan uusista löydetyistä mantereista, joissa oli aivan uudenlaisia eläimiä, kasveja ja ihmisiä.
Oletko sinä kiinnostunut oman puolisosi jutuista? Tuskin. Ompeluseuran ristipistohaaste tuntuu lähinnä haukotukselta ja ehkä laiskana silmien pyöräytyksenä. Onko ongelmana siis ”sisäinen myynti” suhteessa, jonka puuttumisen vuoksi emme enää kiinnostu toisesta ja pyri yllättämään häntä?
Luulemme monen vuoden jälkeen jo nähneemme ”riittävästi kumppanistamme”. Emme kuitenkaan koe, että kumppanimme ymmärtäisi tai kuulisi meitä riittävällä tavalla. Mikä hitto siinä on sitten niin vaikeaa ymmärtää, että jos meillä on puutteellinen tunnekokemus – olemme jättäneet joitain kiviä kääntämättä ja alueita tutkimatta kumppanimme maailmassa. Onko hänen näkökulma sittenkään se, jonka luulemme sen olevan?
Loppuviimein homma kilpistyy kommunikointiin. Jaksammeko tai haluammeko viestiä toistemme kanssa innostuneesti ja kiinnostuneesti? Tämähän se yökerhossa kaverin-kaverin kanssa ja kotonamme käydyn keskustelun ero on: tunnelataus ja asenteemme.
Konkreettisena esimerkkinä minulla asiassa on musiikki. Musiikki tarjoaa minulle yhden romantiikan väylän. Olen alkanut laulaa whatsapp-ääniviestien kautta. Halusin laulaa kumppanilleni, mutta ne eivät ole herättäneet suurta suosiota. Väittäisin, että se lentokoneen vierustoveri olisi erittäin otettu hänelle valitusta kertosäkeen pätkästä, joka tulisi vielä ”ihan ok” lauluäänellä luuriin.
Asia on siis kimurantti ja monimutkainen. Helposti menemme siitä missä aita on matalin, eli haemme arvostusta itsellemme sieltä mistä sitä saamme helposti. Parisuhteessa tämä on hankalaa, koska jos meillä itsellämme on kokemus, ettei toinen arvosta tai Rakasta meitä – emme ole kiinnostuneita antamaan hänen asioilleen arvoa. Uusien tuttavuuksien kanssa tämä ei ole ongelma, koska ei ole mitään ”aiempia töppäyksiä”.
Voisimmeko aloittaa parisuhteessa puhtaalta pöydältä ja mennä siihen ihastuksen kuplivaan tunteeseen? Laittaa ruusunpunaiset lasit ja sanoa alituiseen: ”Olet mahtava ihminen! Onneksi tapasin sinut juuri nyt ja tässä! Olen jo pitkään halunnut viettää aikaa sinunlaisen ihmisen kanssa, joka todella ymmärtää minua!”. Miten helvetissä noista alkusanoista päädymme tilanteeseen, jossa koemme, ettei toinen ymmärrä meitä? Mihin hittoon se yhdessä vietetty aika menee, jos kuvittelemme tuntevamme puolisomme ”tosi hyvin” ja hän ei ”tunne meitä yhtään”.
Pitäisi tehdä enemmän kokeiluja, kuten ihastuksiensa kanssa. Ehkä hän pitää kukista? Ehkä musiikista? Ehkä niskahieronnasta ja Barry Whitesta?Montako ”hän tykkää…”-asiaa tiedät kumppanistasi ja montaako niistä toteutat säännöllisesti? Tai edes satunnaisesti? Montako ”hän tykkää…” asiaa lisää selvität vuoden aikana?