”Taloudellisen väkivallan osapuolina on kaikenlaisia ihmisiä. Asiantuntijat arvioivat, että naiset ovat useimmin uhreina ja miehet tekijöinä. ’Sellainen kutina on, että naisia on uhreissa enemmän, mutta kyllä miehetkin kokevat taloudellista väkivaltaa. Tätä ei ole juuri tutkittu’, Kaittila huomauttaa.”.
KSML 17.8.2020, sivu 32 (Tuomas Massinen)
Näin pohdiskeli asiaa Turun yliopiston sosiaalitieteiden tutkija, Anniina Kaittila.
Sukupuolten tasa-arvokeskustelu Suomessa on ongelmallinen, koska olemme yhtä mieltä siitä, että naisten asema Suomessa on montaa muuta maata parempi. Tämä hidastaa muutosta, koska emme voi enää puhua ongelmista ja korjata niitä.
Sukupuolten välinen tasa-arvo nähdään joidenkin mielissä nollasummapelinä, aivan kuten vaikkapa talous: jonkun menestys on toiselta pois. Tästä johtuen jonkun sukupuolisen tasa-arvon lisääminen vie joltain sukupuolelta jotain pois. Tarkoittaen klassisesti, että miesten miehittämällä alueella kohdataan vastarintaa – koska vallasta pitäisi luopua ja tasa-arvoistaa pelikenttää.
Vaaleissa äänestäminen on hyvä esimerkki siinä, että teknisesti ottaen uusien äänestäjien hyväksyminen vaalimenettelyyn, vie alkuperäisen porukan päätäntävaltaa pois. Näin ollen voitaisiin todeta, että valta tässä asiassa on ”nollasummapeliä”.
Todellisuudessa kaikkihan eivät äänestä ja toisaalta äänestäjät eivät välttämättä ole mielipidettäsi vastaan, vaan voivat olla jopa samaa mieltä. Toisin sanoen, jos sinun ruokakuntasi on hyvinkin yhdenmielinen äänestettävästä asiasta/henkilöstä, uusien äänestäjäehdokkaiden mukaantulo voi jopa lisätä valtaasi – jos toisen ruokakunnan äänioikeutetut eivät käytä oikeuttaan tai osa heistä käyttää oikeuttaan sinun äänestysmielipiteen tukemiseen.
Vanhemmuuskeskustelu meni metsään, kun siitäkin tuli nollasummapeliä. Jos isä osallistuu enemmän, se on äidiltä pois. Ja se tie johtaa tunnetusti helvettiin: äidinrakkautta ilman jääneet pojat menevät rikoksen tielle… vai oliko se isänrakkaus? Vai oliko se turvallinen koti? Vai oliko se terve itsetunto ja -rakkaus? Olisi ollut ajanhengen mukaista vetää uusi normaali 50/50% jaolle isän ja äidin sosiaalietuuksia katsellessa, mutta joku meni taas kertomaan, että isän osuuden ”pakkolisääminen” asettaa perheet eriarvoiseen asemaan.
Mitä se eriarvoinen asema edes oikeastaan tarkoittaa? Tai siis onko joku rehellisesti sitä mieltä, ettemme olisi eriarvoisissa asemissa olleet aina? Pitäisikö näin olla? Vanhemmuusasia on mielenkiintoinen siitä, että siinä on kaksi sisäkkäistä tasa-arvokeskustelua… tai ehkä jopa useampikin: perheiden välinen tasa-arvo ja vanhempien välinen tasa-arvo.
Olen melko usein avoimesti tasapäistämistä vastaan, koska uskon nykykulttuurin mukaisesti yksilöiden olevan erilaisia keskenään ja toisille toimii paremmin joku kuin toisille. Johtamisessa ja kasvatuksessa koen tämän tärkeänä ymmärtää, että aina ei saisi vetää ”Miten minä haluaisin…”-tyylillä, vaan pitäisi osata miettiä mitä se asianomainen (lapsi, johdettava, tiimitoveri…) saattaisi haluta… tai jopa kysyä häneltä itseltään?
Alkuun heittämäni lehtileike harmittaa, koska tiedettä ei saisi tehdä tällä tyylillä: lauotaan ”kutinoita” ja todetaan samanaikaisesti, ettei asiaa ole juuri kukaan tutkinut.