Lapsuuden kotini – se paikka, johon vertaan oikeastaan kaikkia asumuksiani varmaan aina ja ikuisesti – oli kolmikerroksinen ja portaissa oli ihan oikeat tasanteet. Aina, kun puhun tasanteista – pohdin joko heti tai hetken päästä yläkertaan johtaneen portaikon tasannetta, josta pystyi kurkistamaan matalalta ”aidan” ylitse olohuoneeseen. Ah, voi niitä aikoja.
Tasanne on hyvä konsepti monessakin, mutta nyt tuli mieleen kirjoittaa hieman juurille paluustani. Olen siis sentimentaalinen… tämän opin jostain sarjakuvista aikoinaan ja typerä sivistyssana, koska sillähän tarkoitetaan vain tunteikasta, herkkätunteista tai tunteisiin liittyvää, joista jokainen toimii kyllä suomeksikin… mutta sentimentaalisella luultiin usein tarkoitettavan ”jostakin menneestä johtuen herkistyvää” – eli esim. onnelliset lapsuusmuistot tekivät jostakusta sentimentaalisen… no niin! Sanaleikit sikseen.
Minua on kohdeltu melko kovakouraisesti mm. parisuhteissani, enkä tarkoita siis perheväkivaltaa, vaan ihan old-school-jälkiäjättämätöntä henkistä aggressiivisuutta ja sodankäyntiä sanoilla. Näiden puitteissa olen sitten aina välillä miettinyt, että milloin ja miksi olen ollut pidempi aikaisesti onnellinen. Tai edes tuntenut jonkinsortin onnistuneisuutta tai vaikkapa elämänhallintaa. Yksi tällainen aikakausi, johon eräs lyhyempi aikainen naiseni totesi melko halvauttavasti: ”Et oo kovin pitkälle päässyt (elämässäsi), kun palaat aina (ajatuksissasi) yläasteelle.”.
Mutta sinnepä mennään taas!
Yläaste ei niinkään ole se juttu, vaan mitä tietenkin itse olin. Ja silloin alkoi rajoittamisen aikakausi, aloin nimenomaan kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi. Tai siis se toisiksi viimeinen vaihe sitä. Viimeinen vaihe on tietenkin oma vanhemmuus, josta moni aiemmin vanhemmaksi tullut henkilö – kuin sinä – sitten muistaakin vittuilla, miten sulla on vielä niiiiiiiiiiiiiin paljon opittavaa, mutta kyllä sä sitten kato – kun tulee vähän ikää – niin tajuut. Viime viikonloppuna olikin muuten hauska kuunnella, kun moni vanhempi vittuili toisilleen ja nokitteli mm. lasten lukumäärällä, että kuka on oikeesti se väsynein. C’mon mitä helvettiä!? Onks tää joku kisa, kuka on eniten paskana? Ei me olla kuitenkaan mitään +60v. ihmisiä, joiden jutut alkaa aina valuu niihin kehon vaivoihin… ja kisaan kellä menee eniten munilleen oman hautaan pyrkivän vartalonsa kanssa.
Nuoruusvuosinani aloin rajoittamaan itseäni tavalla, jonka koin vastuulliseksi. Toisaalta koin, että oma outouteni esti minua elämästä elämääni täysillä ja mahdollisesti estäisi minua vaikkapa perheen hankkimisesta. Tai edes ystävien pitämisestä lähellä. Vihamiehiä kyllä sain ja nyt onkin tietyllä tavalla haikeaa muistella – opin tämän ystäväni kautta Cheekiltä, että ei ole mies eikä mikään jos ei ole omaa viha-koplaa huutamassa. Minulla oli yläasteella ja lukiossakin. Olin silloin selvästi isompi starba, kuin myöhemmin. Ja olinkin.
Lähdin irtautumaan täysin totuuksina ajatuksiani laukovasta ilmaisutyylistäni. Palasin siihen sitten myöhemmin osittain, mutta en riittävästi. Jäin sellaiseksi torsoksi, pää puuttuu ja niin puuttui paras osuutenikin – eli perse. Torsohan on sellainen puolivartalo – jalaton kapine, jossa ei ole persoonaa. Toki jos peilaa vatsa- tai rintalihaksista ihmisen sielua, niin silloin kyllä.
En osaa sanoa onko se kovin fiksu malli, siis palata sellaiseen ”Hei kyllä mä tiedän!” -meininkiin, mutta jotenkin minulla on nostalginen olo asiasta. Siinä oli jotain hyvää, vaikka paljon pahaakin oli. Ehkä voisin luoda uuden toimivamman mallin.
Olen yrittänyt varmaan 10 vuotta edetä seuraavalle tasolle ihmisyyteni kanssa ja ”kysyä enemmän” kuin laukoa asioita. Tähän en ole pystynyt orgaanisesti, siis ilman yritystä ns. luomuna, joten nyt on hyvä hetki taas kokeilla jotain uutta.
Yksi uusi mahdollisuus on, että lauon juttuja tekstinä. Eli kirjoitan ylikärjistettyjä juttujani tänne. Siinä on sellainen riski, jota olen nyt pyöritellyt paljonkin… Jos minusta joskus tulisi jotakin – siis julkisuuden henkilö tms. – joku ottaisi täältä mahdollisesti tavaraa ulos ja syyttäisi minua niiden kautta.
Tässä on sellainen hassu puoli, että meillä kaikilla on typeriä ajatuksia. Eroiksi muodostuvat:
- lauonko typeryyksiäni sellaiselle medialle, josta ne löytyvät myöhemminkin ymmärrettävässä muodossa ja tunnistettavasti? ”Kyllä se on se sama dorka, joka johtaa xxx ja istuu yyy hallituksessa”
- otanko opikseni typeryyksistäni? Jos haukuin nuoruudessani jotakuta riistokapitalisti-siaksi tai kommunistiksi, saan kai vastata uudelleen kysymykseen mitä mieltä olen varttuneena?
Ja niin edelleen. Ehkä surullisimpia ovat ne, joille tarjotaan mahdollisuus korjata nuoruuden (tai siis aiempia) hölmöilyjä esim. haastatteluissa suoralla kysymyksellä ja sitten hieman katuvalta vaikuttavan aloituksen jälkeen piiskataan omat aivot muotoon: ”No joo, mutta täytyy muistaa, että se ihmisryhmä oikeastaan ansaitseekin kohtelunsa omalla käytöksellään.”.
Tuumasin tänään, että pitäisi ehkä opettaa omalle jälkikasvulle melko tärkeältä vaikuttava oppi: ”älä tee asioita, jotka harmittavat myöhemmin”. Tämä ei ole toki mikään ”järjenjättiläisen” ajatelma, mutta se jatkuu. Pidemmin kuvattuna olen havainnut, että pitäisi jättää tekemättä – ja ehkä paremmin sanottuna: pitäisi muuttaa omaa suuntaa – aina sellaisissa tilanteissa, kun havaitsee tulevansa tyytyväisemmäksi toisaalla. Eilen olin painelemassa golfaamaan, kun oma rakkaani totesi, etten voi todellakaan mennä golfaamaan, koska taloyhtiön talkoot ovat juuri nyt (ja olin saanut tiedon samana päivänä, joten joo – olin karkaamassa teknisesti). En sanonut mitään. Menin talkoisiin ja pidin tunnelmaa yllä höpöttelemällä ja vitsiä vääntämällä.
Tässä oli kolme asiaa.
- Koska päätin mennä talkoisiin, minun oli fiksua tehdä kokemuksesta ympäröiville ihmisille hieman parempi. Eli ulottamalla oman toimintani muiden piristämiseen voin olla tyytyväinen omaan toimintaani, koska minun mukana olo oli yhdentekevää (aivan kuten muidenkin yksittäisinä). 2021 vuonna jos en ole talkoissa, kukaan ei tule muistelemaan: ”Voi olipa se viime vuosi lystikäs, kun se yksi hassuttelija oli mukana.”. Höpöhöpö. Siellä duunataan uusilla tuulilla samoja juttuja.
- Olin arvioinut, että omalle fiilikselleni olisi hyödyllisempää mennä hyvän ystävän kanssa golfaamaan pitkän tauon jälkeen – kuin taloyhtiön talkoisiin, jossa ei juuri puhuta – vaan isoin merkitys on: oletko paikalla vai et. Tai vielä itse asiassa niin, että onko jokaisesta asunnosta edustus. Jos yksi on paikalla – kaikki ok – ette ole vapaamatkustajia ja luopioita. Minua tämä ei olisi haitannut. Olisin kestänyt tämän häpeäpaaluun asettamisen, so what?
- Tätä kolmatta en tullut ajatelleeksi ennen, kuin kirjoitin tuon edellisen. Minä omalla osallistumisellani talkoisiin annoin synninpäästön puolisolleni, joka ei osallistunut oman päällekkäisen kokouksensa vuoksi. Teknisesti ottaen valinta mennä talkoisiin oli siis hyvä, tuin oman perheyksikköni mielenrauhaa, koska hän ei olisi kestänyt tätä lähinnä hänen omassa päässään olevaa häpeäpaalua. Enkö siis haluaisi opettaa jälkeläiselleni tätä: Perhe on kaikki kaikessa? Toisaalta juuri tämä on se pihvi. Mikäli koko perheyksikkö on samalla sivulla asioista, ei tule tällaisia tilanteita, joissa jokin kuvitteellinen häpeäpaalu sotkee yhden semi-vittuuntuneen perheenjäsenen yrityksen palautua henkisesti.
Kysymys on jaksamisesta – kenellä riittää kantti sivuuttaa oma suunnitelma ja mielenrauha toisen puolesta? Ja miksi sellaista yleensäkään pitäisi tehdä? Toisaalta itselläni on kaksi veljeä, pienellä ikäerolla. He ovat ihmisiä, jotka eivät poistu elämästäni, vaikka miten heitä kohtelisin. Höpsis. Isäni ja setäni riitautuivat lopullisesti, joten mihin tässä voi luottaa tai mihin kannattaa lyödä paukkuja? Omaan jälkikasvuun on hyvä lyödä paukkuja, vaikka heillä ei enää tässä nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa olekaan samanlaista merkitystä omaan elämään sen ehtoopuolella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että hyvä niin. Jos kaipaan seuraa yksinäisyyteeni vanhainkodissa avaan jonkun sosiaalisen median kanavan… tai vaikkapa tämän blogin ja alan paiskoa tekstiä eetteriin. Hetken aikaa harjoiteltua lähden pelaamaan liigaan, eli sen aikaiseen johonkin vihamieliseen foorumiin ja jonkun aikaa turpaan otettuani alan harjaantumaan ilmaisussani jälleen.
Niin. Edellä kuvattu tilanne tapahtui vast’ikään LinkedIn:ssä, jossa möksähdin pahemman kerran, kun sain ensimmäisen avoimen lyttäävän ja vihamielisen kommentin – joka oli suoraan yläasteelta… no okei, henkilö käytti ”aapista” aseenaan, joten ala-asteellehan siinä mentiin, mutta ymmärrätte pointin. Ensimmäinen vastineversioni oli samalla tavalla lyttäävä, tyly ja koruton. Ajattelin, että painetaan nyt sitten sitä nenää kiveykseen. Sitten funtsin, että pitää tehdä asioita uudella tavalla, jos mielii uusia tuloksia (ja vanhana keittiöpsykologina minusta Einsteinin persoonaan ei sovi tuon ajatelman lausuminen, joten piti tarkistaa ja näyttäisi olleen sekin virheellisesti lainattu heitto).
Siispä otin omassa julkaisemassani kommentti-vastineessani uuden kulman, hieman humoristisemman – mutta toisaalta myös pirullisemman. Olen aina miettinyt, että miksi äärimmäisen vittumaiset kommentit saavat paljon kehua osakseen. Esim. Halla-Aho vanhana kommentaattorina, jolta harvoin lipsahtaa mitään omia ajatuksia, saa todella paljon kehuja osakseen.
Siis ilman puhtaasti omia ennenkuulumattomia ajatuksia voi pärjätä, kun nokkii riittävän tarkasti toisen settiä ja laittaa hieman värikynää päälle. Siinä tietyssä mielessä jotenkin tulee osoittaneeksi: ”Hei, jos sä alat hulluttelemaan, niin mäpäs näytän miten se tehdään!”. Vittumaisuus myy, kun se herättää sivusta seuraajassa värikkäitä tunteita.
Fiksut ihmiset arvostavat nokkelaa debatointia, vaikka olisivat varsinaisesta tulokulmasta eri mieltä. Tämä on yksi pohdinnan arvoinen juttu tässä omassakin tilanteessa. Minulla on terävä kieli, mutta onko se nyt sitten parasta käyttöä omalle ilmaisuvoimalleni?
Ja yhden kirjoituksen aikana olen valitettavasti taas yläasteen risteyksessä. ”Mutta onko moraalisesti oikein..?”. Silloin käänsin purteni kohti vastatuulta ja lähdin kärsivällisesti… tai vain kärsien… luovimaan tietäni aallokkoa vasten. Nyt voisin kokeilla toista suuntaa, jossa mylvin myötätuuleen kutsuen epäpyhyyttä tuekseni ja voin kuulla myöhemmin korviini, Johnny Deppin roolihahmolle tarkoitetut sanat:
”You have a debt to pay. You owe Davy Jones your soul. That was the agreement. Time’s up. You’re a marked man, Jack Sparrow.”
-Davy Jones / Pirates of the Caribbean: Dead Man’s Chest
Tästä on hyvä jatkaa kohti kiirastulta! Liekki pelastakoon sitten sieluni tai polttakoon poroksi. Onneksi poro on edelleenkin lempiproteiinini <3
PS: Okei! Piti tarkistaa vielä tuo kiirastulikin – kun sitähän ei mainita Raamatussa – että mistä on kyse. Ja kiirastuleen eivät ”pääse” helvettiin joutuvat, eli olen itsekin viitannut tähän väärin. Liikennevaloilla helpompi:
- punainen: mene suoraan helvettiin – kulkematta kiirastulen kautta
- keltainen: olet raaka taivaaseen, sinut paistetaan puhtaaksi kiirastulessa
- vihreä: onnittelut, olet valmis nousemaan taivaaseen ilman paistamista!