Sanoin aikoinaan, etten hyödy puhumisesta, jossa ei tähdätä ratkaisuun.
”Jos kaipaan vain itseäni puhumassa monologia – voin mennä puhumaan, vaikkapa puille. Yhtä vähän minä siitä saisin.”
Sittemmin sanoin useasti, että blogin kirjoittaminen sopii minulle – jokaisella kirjoituksellani voi olla joku lukija, näkijä, ymmärtäjä… Potentiaali riittää minulle ja tuotan ajatukseni muiden havaittavaan muotoon.
Todellisuudessa ajatukset ovat aivan eri asia kuin puhuttu tai kirjoitettu päämme sisältö. Teknisesti ottaen ne aktivoivat eri aivoalueita, vaikka äkkiseltään sisäinen puhe ja puhuttu puhe eivät meidän päässä juuri tunnu erilaisilta.
Olen kuitenkin itse huomannut miten tarina muuttuu, tuntuu uudelta… Ja usein vaatii ”korjaamista” tai ”tarkennuksia”, jotta se voitaisiin ymmärtää kuten se omassa päässä on tai tuntuu.
Juuri tästä on kyse. Itseilmaisusta, joka joutuu tai pääsee tarkasteluun.
Ja humoristista on, että puhuessamme me myös itse monitoroimme tarkemmin ajatustemme virtaa – vaikka juuri äsken emme niin tehneet, kun vain ajattelimme päämme sisällä.
Sinänsä tämä on vieläkin ilmeisempää, kun pohdimme kaikkia niitä hiljaisempia henkilöitä tai vaikkapa änkyttäjiä.
Yleensä ihmisillä pyörii hyvin paljon asioita mielessä, mutta moni jättää kertomatta ja puhumatta ajatuksensa.
Moni pelkää ajatustensa olevan ”vääriä” tai joutuvansa noloon tilanteeseen, kun sanat eivät tule ”oikein” ulos.
Olen usein sanonut, että ilmaisuvoimani laahaa aina ajatusteni virran perässä. Olen jo hyvin ilmaisuvoimainen sille päälle sattuessani, mutta en koskaan riittävän ilmaisuvoimanen verrattuna ajatusteni lennokkuuteen.
Ystäväni sanoi tästä hyvin: ”Nää sun ajatukset rönsyää… Ne sun kirjoituksetkin paisuu kuin pullataikina.”.
Jos minun pitää tehdä selväksi jokin asia, useimmiten pystyn siihen erittäin hyvin, kun selvennettävä asia ei ole minulle tunteiden kautta henkilökohtainen.
Hyvin henkilökohtaiset tai esimerkiksi kipeät asiat ovatkin sitten vaikeampi juttu. Olen luonteeltani usein märehtijä, koska yritän ymmärtää asioita syvällisesti ja ratkaista niitä miltei täydellisesti.
Tästä johtuen tärkeiksi kokemani asiat sitten paisuvat kaikenlaisten yksityiskohtien saattelemana epäselviksi.
Toisaalta kyse on myös ilmiöstä, jonka olen havainnut toisen ystäväni kanssa usein. Hänellä on ongelma ja hän pitää siitä kiinni, eikä halua sitä ratkaistavan.
Se on kuin kisa. Hän kertoo ongelman, minä ratkaisun ja sitten hän yrittää keksiä jonkun uuden ongelman, jonka vuoksi asiaa ei voi siltikään ratkaista.
Pointti on yrittää tehdä minulle selväksi, että hän on fiksu ja ongelma on vaan niin vaikea, ettei sitä voi ratkaista mitenkään yksinkertaisesti.
En ole koskaan kokeillut ilmeistä ratkaisua tähän ratkaisuhaluttomuuteen: sanoisin, että minun pitää pohtia asiaa ja sitten vasta viikon päästä palaisin asiaan ”pitkän pohdinnan jälkeen”.
Minulla on samaa ongelmaa tietysti itseni kanssa. Erityisesti minulla on vaikeuksia kohdata tosiasioita, kun puhutaan ihmissuhteista. Olen ikuinen optimisti ja romantikko. Ajattelen, että ihmiset ovat hyviä ja heille pitää antaa mahdollisuus tehdä hyvää.
En suostu luopumaan, vaikka usein se olisi ollut paras kaikkien kannalta. Hän pääsisi eteenpäin ja minä myös.