Nykyään annetaan ymmärtää, että ihminen tunnistaa milloin hän on onnellinen ja se on jotakin mitä meidän kaikkien tulisi tavoitella. Kukaan ei kuitenkaan halua tyhmän leimaa avoimesti sanomalla, että haluaisi olla aina onnellinen. Sellainen käsitys monesta henkilöstä, lehtikirjoituksesta ja tarinasta kuitenkin tulee.
Vastaavasti moni taasen sanoo, että voidaksemme tuntea niitä komeimpia korkeuksia, meidän pitää kokea kamalimpia syvänteitä ja karikoita. Eli emme voisi tunnistaa onnellisuutta ja etenkään tuntea sitä täysin sisimmässämme, jollemme ajoittain kaatuisi naamallemme ja saisi salamaa päällemme.
Palaan usein pohtimaan alkukantaista selviytymiskeinoamme, jolla pyrimme pitämään maailman mielekkäänä ja järkevänä: lohkominen (splitting). Tällä psykologisella termillä kuvataan lapsuutemme vaihetta, jossa pyrimme jakamaan maailman – ilmiöt ja ihmiset – hyviin ja pahoihin. Näiden mielekäs sekoittaminen on vaikeaa ja kuuluu olennaisena osana eheään mieleen sekä aikuisuuteen.
Kohtuullisuus ja kompromissit ovat lohkomisen perusajatuksellista puhtautta ja 100%:suutta vastaan, koska niissä nimenomaan yhdistellään ja käytetään jotakin vähemmän kuin olisi mahdollista. Nämä molemmat edustavat valintoja, jotka irrotetaan lohkomisen ideologiassa. Siis myös ”valinta” poistetaan yhtälöstä, samoin kuin sattuma ja muut monimutkaiset muuttujat.
Ihmiset kuitenkin tekevät huonoja valintoja ajoittain ja etenkin läheisen yksilön näkökulmasta suorastaan kamalia, pahimmillaan vieläpä usein. Sitten eri ilmiöiden sisällä on huomattavan erilaisia alkioita. Yksi tunnustetuimmista esimerkeistä lienee uskonnot, joiden sisällä sattuu ja tapahtuu.
Yksi mielenkiintoinen näkökulma samasta aiheesta lienee pettäminen. Ensinnäkin hyvin erilaiset ihmiset sitä tekevät ja eri syistä. Toisekseen sen pohjana, kun ihmisiä kuuntelee, on hyvin usein joku lohkomiseen liittyvä toimintamalli.
Esimerkiksi halutaan erottaa perhearki, oma kumppani ja hauskanpito sekä seksi. Ikään kuin korvamerkitsemällä eri toiminnot eri henkilöihin ja näin eristämällä huonot sekä hyvät kokemukset. Tämä helpottaa ihmisen elämää, kun ei tarvitse kohdata toista kaikkinensa ja motivoitua selvittämään asiat, voidakseen pitää hauskaa.
Pelot hallitsevat tällöin ihmissuhdetta. Ei uskalleta luottaa, ottaa asioita pöydälle, kuunnella ja ilmaista omia hauraita tunteita. On esimerkiksi riidelty ”liian monta” kertaa, joko ”samasta asiasta” tai ”kaikesta”.
Useimmiten itse ihmissuhde, kemia ja keskinäiset mielipiteet eivät ole ongelma, vaan hieman oikaisten ilmaistuna: väärinkäsitysten liiallinen kasautuminen suhteen alkupäähän (muutama vuosi), joista ei päästä enää yli.
Minusta onnellisuuden tavoittelusta ja sen tarinoissa aina vain hurjemmat mittasuhteet saavista onnistumisista – on tullut hyväksytyn pakkomielteen kautta yksi yleisimmistä onnettomuuden muodoista meille. Meillä on liian herkässä liipasinsormi, joka ennen aloitti jotakin ja laukaisi ”Tehdään yhdessä”-talkoopistoolin. Nyt se laukaus lopettaa jotakin.
Nyt starttaamme jatkuvasti jotakin uutta – virittämättä vanhaa. Emme halua jymähtää, mutta juuri sen teemme, kun emme kehitä. Vastaamme muutosvastarinnalla, kun jokin olisi luomassa nahkansa. Emme anna perhosen avata siipiään, vaan haavissa yritämme hukuttaa sen lampeen.
Haaste onkin tunnistaa: milloin on aika päästää poikanen lentoon, kun sen kohtalo ja onnellisuus tätä vaatii? Ja vastaavasti: milloin on aika jatkaa harjoittelua sen ratkaisevan tason saavuttamiseksi?
Yksi on varmaa: välittämällä ja tulevaisuutta tarkastelemalla, tai sieltä kuvitteellisesti katsomalla, voi parantaa onnistumismahdollisuuksiaan.
Vastuusta on turha puhua, koska usein sitä käytetään osoittamaan toisille tehtäviä, jotka itse haluaisi hoidettavan. Vain omalla esimerkillä, tekemällä niitä oikeiksi katsomiansa asioita, voi ilmaista tahtotilansa ja arvonsa. Harmillisesti se vasta oikeuttaa niistä puhumisen, joten usein tarvitaan vielä uuvuttava määrä energiaa ja taitoa ilmaista itseään. Vasta sitten tulet ymmärretyksi ja nähdyksi oikein.
Tätäkö tavoittelemme? Minuutta, joka haluaa olla yksilö ihmisten meressä, sovussa ja keskinäisestä kunnioituksesta nauttien.
Sitäkö onni on?