Kategoriat
Pohdinnat

Herkimmät sielut

Pääsin yli eräästä menneisyyteni haamusta tässä hetki sitten ja ajattelin kirjoittaa sen muistiin.

Pitkään olin potenut huonoa omaatuntoa siitä, kun minulla on ollut joitakin lyhytaikaisia ihmissuhteita (joo naisia, oikein arvattu, yhdenillanjuttuja, väärin arvattu). Tajusin kuitenkin nyt jo miltei kalkkeutuneena vanhuksena sen olevan hyvä asia. En tuhlannut heidän aikaansa, vaan homma loppui lyhyeen, kun sillä ei ollut tulevaisuutta.

Mietin syitä ja keksin, että herkimpien… Ikään kuin puhtoisimpien naisten kanssa olen vaistomaisesti tintannut heti tiskiin jotain vaikeasti sulateltavampaa historiaani ja/tai aina tavatessa pitänyt jotakin häiriintyneen pervessiä hymyä naamallani.

Ennen syvällistä kiinnostus-/ihastusvaihetta pienetkin eleet riittävät kääntämään lähestyvän veneen. Myöhemmin purkki on jo laiva ja se ei pysähdy, joko avustat sen telakoitumisessa tai katsot kuinka se halkaisee satamasi kahtia. Vaikka veneen käännyttäminen onkin imagotappio, ihmistragedia ja petos keskimäärin puutteessa elävää miessukupuolta kohtaan – ei se poista sen järkevyyttä ja paremmuutta useisiin muihin vaihtoehtoihin nähden.

Kategoriat
Pohdinnat

Aikani

”Elämä on ihmisen parasta aikaa” -Matti Nykänen

Matti on oikeassa. Elämämme aika, on suorastaan ainoa mahdollisuutemme päättää viettää hyvää aikaa elämämme kanssa. Muut ajat ovat muitten käsissä. Eivät meidän päätettävissä.

Tohtorismies Aki Hintsa on tuuminut useitakin tutkimuksia ja yksi mielenkiintoinen knoppi oli, että auttaminen vähentää negatiivista stressiä ja pidentää elinikää.

Voimme päättää mitä ajallamme teemme, emme sen seurauksia. Päämäärän ja tavoitteen voimme päättää myös ja ne myös saavutamme jos haluamme niitä enemmän kuin mitään muuta.

Elämä tulee ja paikkaa epämääräiset minäkuvamme sekä halumme. On vain nykyisyys, jota muovaamme motivaatiollamme. Se on kuin pörssikurssit: aina kehittyvät, mutta vain todella innostuneet saavat siitä hyödyn – ja usein eivät edes he, jos he hukkaavat strategiansa/itsensä.

Kykymme moninkertaisesti ylittävät projektit sisältävät toki huikean tarinapotentiaalin, mutta niissä on isot riskit. Jos taas mietimme onnellisuuttamme ja intohimojemme toteuttamista – ei ole riskitöntä, eikä varmasti hyvää valintaa.

Jos emme ryhdy toteuttamaan intohimoamme, tai emme tohdi edes etsiä sitä, valitsemme onnettomuuden päällemme. Se tulee. Jos lähdemme tavoittelemaan tarkoitustamme, saatamme epäonnistua. Sekin voi murskata meidät, mutta läheisemme osaavat paremmin tukea meitä tässä.

Sinua ympäröiville ihmisille on täysin musertavaa yrittää tukea sinua tilanteessa, jossa kerrot tuhlanneesi elämäsi vääriin asioihin. Kaikki me pelkäämme sitä ja sen katsominen silmästä silmään lamauttaa meidät. Olemme vaiti. Kätemme voi epämääräisesti yrittää silittää ja suumme aukeaa kuin kultakalalla, mutta sydän on jo pysähtynyt hetkeksi. Onko liian myöhäistä?

Muista, elämäsi aika kulkee eteenpäin, vaikka makaat tai istut ja koet olevasi liikkumatta. Anna elämällesi mahdollisuus ja nosta peukalosi, tykkää asioista ja liftaa eteenpäin jos kukkarosi on tyhjä, eivätkä kaverit omista autoa.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

iii

ihmiset ihastuvat intohimoon. Jos joku hoitaa jotakin hyvin, mutta ei vaikuta asiasta innostuneelta – on vaikea kunnioittaa hänen taitojaan. Hän tuntuu haaskaavan niitä ja ihmiset eivät tykkää katsoa sellaista. Siitä ei voi inspiroitua, se masentaa. Joku hukkaa elämänsä, itsensä ja potentiaalinsa. Suurin osa ihmisistä painii näiden asioiden kanssa itse ja pelkää tekevänsä samoin. On täysin järkevää yrittää välttää henkilöitä, jotka eivät edusta omia arvoja. Näinhän ei harhautuisi omalta polulta, pelkäämäänsä metsään. Niinhän?

Meillä on arvoja, kiinnostuksen kohteita, itsekunnioitusta tai sen puutetta – ja kaikilla on molempia. Olen nähnyt (kiitos amerikkalaisen tv-viihteen), kun kaksimetrinen kirjahyllyn kokoinen mies katsoo itseään peilistä ja toteaa näkevänsä pienen, heikon rääpäleen siellä tuijottavan vastaan. Tätä ei pystynyt näkemään päälle päin, koska hänelläkin vaikutti olevan intohimoa. Ei kukaan pumppaa itseään sellaiseen kuntoon ilman motivaatiota.

Kun puhutaan halusta olla jotakin, ei erotella taustalla olevia vaikutteita. Niitä ei ikään kuin kysytä jos tavoite on jotenkin yleismaailmallinen. Omasta kehosta huolehtiminen on loistava intohimon ja inspiraation kohde, koska se kirjaimellisesti on itsensä kunnioittamista. Tätä on helppo katsoa ylöspäin ja kiihottua toisen draivista – ja miksei myös esim. hänen pakaralihaksista. ”Wau, hän ei suostu ottamaan mitään paskaa!”. Ehdollinen itselleen rakkauden osoittaminen on kuitenkin riski, mutta se tuntuu itsestäänselvyydeltä kaikista ja toisaalta, on parempi saada hyviä tuloksia siinä sivussa – kun epävarmuuden tunteistahan ei pääse irti.

Olen nähnyt kuinka päättäväinen mieshenkilö saa naisensa vihdoin, vaikka sen ei pitänyt koskaan tapahtua. Intohimoinen suhtautuminen saa meissä ihmeitä aikaan. Jos kaipaamme jotakin ja meille tarjotaan jotakin, osaamme sulauttaa omat tarpeemme toisen tarjoukseen. Jos kaipaamme rakkautta, illalliskutsu kuulostaa välittämiseltä, lämpimiltä tunteilta ja ihailulta… Melkein rakkaudelta jo itsessään ja kyllähän sitä jotain pitää olla ennen rakkautta. Eihän kukaan tällä vuosituhannella elävä voi rehellisesti sanoa suoraan rakastavansa jotakuta. Rakkautta pitäisi suojata inflaatiolta, sillä jos se menettää merkityksensä – mitä meille jää?

Onneksi kuten trendit yleensäkin, myös henkiset mielenkiintomme kohteet elävät syklittäistä ja pyörivää elämäänsä. Milloin on muodikasta olla aistillisesti vain toisen kanssa, harrastaa kaikkea mahdollista yhdessä, elää omia elämiä, mutta kohdata intohimoisesti… Ei ole yhtä oikeaa, kultainen keskitie, pitää löytää se itselle ja kumppanille toimiva juttu – tasapaino.

Mutta intohimo: sitä ei saa menettää, sillä se löytää meidät ennen pitkää ja jos emme ratsasta sillä – se ratsastaa meillä. Eikä ulosjääminen omasta elämästä ole kenenkään joululahjalistalla. Emme voi määrätä tunteita, mutta voimme hallita niitä. Emme voi pakottaa superlatiivitunnetta – sen pitää löytää ja valita meidät. Meidän tehtäväksi jää olla avoimia ja viitata, kun kysytään vapaaehtoisia. Voimme suhtautua intohimoisesti elämäämme, maailmaan ympärillämme, itseemme ja kumppaniimme. Vaikka joka päivä.

Jos se on pieni, voimme kailottaa siitä isosti. Sehän määrittää monen mielestä asian lopullisen koon ja merkityksellisyyden meille. Mehän kaikki suhtaudumme intohimoisesti johonkin. Varo ettei otsasi ole mielestäsi tyhjä – ilman intohimokylttiä – koska silloin jätät sen muiden päätettäväksi. Negatiivinen asenne tai asia voivat tällöin olla valomainoksesi, eikä sillä saa ystäviä, menestystä eikä vaikutusvaltaa (vrt. Dale Carnegien kirja).

Saadaksesi rakkautta, sinun pitää opetella tunnistamaan se – koska vahingossa harvoin saa lottovoittoa. Itsensä rakastaminen on parhaimmillaan itsensä kunnoittamista ja selkeyttä, jonka kautta sitä osaa antaa myös toiselle.

Kategoriat
Pohdinnat

MVM

Maailman-vahvin-mies -kilpailussa mitellään fyysisillä ominaisuuksilla, mutta on selvää, että kisa vaatii voiman lisäksi tunteiden hallintaa. Armeijassa fyysiselle suorituskyvylle annetaan erittäin suuri painoarvo johtamiskyvykkyyttä arvioitaessa. Tämä on hyvä menettely, kun puhutaan sodanajanjohtamisesta. En katsonut itsekään hirveästi suurina johtajina sellaisia, jotka murentuivat marsseilla – mutta yleensä näiden samojen henkilöiden suut kävivät vinhaan ennen väsähtämistä. Vittuilu harvoin antaa lisävoimia.

Suurin osa naisista haluaa itseään suuremman miehen (perustuu ihan yhtä luotettavaan aineistoon, kuin suurin osa mainosten ”tutkitusti”). Isokokoinen mies on siitä kätevä, että se antaa vertailukohteen naiselle omaan kokoonsa. Ihmiset ovat tunnetusti melkoisen taitavia vertaamaan, joten nainen saa tuntea itsensä pieneksi tällaisessa seurassa. Kolossaalinen mies on siinäkin hyvä, että se voi sitten raivata tietä festareilla ja esim. kääntää suomea kansainvälisille kielille (esimerkiksi turvottaa siis eri kansalaisuuksien kielilihasta, jos he eivät ymmärrä yökerhossa vaimoketta koskeavaa lausahdusta ”Katsoa saa, muttei koskea.”). Ideaalitilanne on jos järkäle on niin iso, ettei hänen edes tarvitse turvautua kokoonsa aktiivisesti – vaan hänen passiivinen luidenmurskaamiselta tuoksahtava auransa siirtää ihmisiä.

Samalla tavalla nainen haluaa itseään vahvemman miehen henkisesti. Ei siis kuten edellisessäkään esimerkissä, että mies laittaa naisen väkivalloin nippuun tai vääntää henkisesti siltaan, vaan antaa tarvittaessa lisäarvoa, voimaa ja työkaluja. Nainen siis arvostaa miehen kykyä purkaa tilanteita, mutta välilliset kustannukset, joita miehen muutoskyvyistä tulee – eivät innosta. Liiallisesta testosteronista kärsivä epävakaa mies, jonka suojelusvaisto toimii vähän liian kovilla kierroksilla on melko epämiellyttävä. On paljon naisia, jotka ovat valmiita sietämään ajoittaisia ylilyöntejä, koska siinä omassa nallukassa on kuitenkin kaikenlaista hyvää ja toisaalta hyväähän se tarkoittaa vaan niissä ylilyönneissäkin.

Minulle usein kommentoidaan, etten valota miesten puolta asioista riittävästi tai lainkaan. Tässäkin asiassa minusta se aivan ilmeinen. Samalla tavalla useat miehet sietävät x-vartaloiden oikutteluja, koska vierellä kulkeva tiimalasi nostaa miesten omaa statusta. Ympäröivien ihmisten mahdollista piikittelyä on helppo hallinnoida esimerkiksi toteamalla: ”Naiset ovat kuin täytekakku. Melkoinen sotku sisältä, mutta minun kakussani sattuu olemaan kermavaahto- ja kinuski kuorrutus.”. Kaikki ihmiset ovat muka vaikeita ja parisuhteessa on aina vaikeaa. Toisaalta nykymediassa ja ihmisten puheissa on alkanut kaikua paljon: ”Mutta jos löydän sen oman vastakappaleeni – oikean – meillä ei ole sellaista, kuten noilla ja niillä.”. Itse uskon ennemmin oikeaan työhön ja haasteiden voittamiseen, kuin oikean löytämisen haasteeseen.

Henkisesti suurempi mies parhaimmillaan ei siis vain ratkaise eteentulevia ongelmia, vaan poistaa ne kokonaan; vain olemalla. Mies ei käytä kapasiteettiaan suhdekumppaniaan vastaan, jonkin yksityiskohdan rujoon alleviivaukseen tai itsensä oikeassa olemisen perustaksi. Ei. Mies on. Mies vain on ja hymyilee. Tarvittaessa keskittyy, mutta suojaa aina suhdetta ja kumppaniaan näkymättömällä kilvellä myös häneltä itseltään.

Rakkauden ilmapiirin ja kehän luominen vaatii vahvan ritarin, jonka haarniskan nainen läpäisee aina. Syliin, joka on lämmin ja pehmeä.

Kategoriat
Pohdinnat Sitaatit

Sitaatti: Tuija Wuori-Tabermann

Minulla on ollut aina hankala suhde Tommy Tabermanniin. Olen aina ihaillut ja kunnioittanut häntä. Mikä mielenkiintoista, en niinkään hänen runojensa takia, vaan ’Uutisvuoto’ -ohjelmassa esiintymisen tähden. Jari Tervo oli ohjelmassa piikikäs ja sarkastinen, parhaina hetkinään ”lapsi, jonka suusta tuli totuus”. Tommy taasen ei ollut ilkikurinen ja sarkasmissaankin jotenkin lempeä.

En ole tohtinut perehtyä Tommyn runoihin kovinkaan syvällisesti, koska aina salaisesti pelkäsin, että minusta tulee hänen halpa kopionsa – jos ei omissa, niin ainakin muiden silmissä. Nyt ymmärrän, että se olisi minulle hyväksi. Kumpainenkin. Vakavasti otettava taiteilijahan on heti, kun ottaa kritiikin vakavasti. Opin veljeltäni, että hyväksi piirtäjäksi oppii kopioimalla – käsi tottuu liikkeisiin ja oppii järkevät tavat tehdä muodot. Näin asia lienee kirjoittamisessakin.

Tuija Wuori-Tabermann kirjoitti ”Meitä oli kaksi” -kirjansa menetettyään puolisonsa  ’glioblastoma gradus IV’ -aivosyövälle.

Rakkauden sisältöä, s.15-16:

”Rakkaus, sanot, on halu kantaa vuorotellen toinen toistaan reppuselässä. Se on yksinkertaisen kaunis määritelmä sinulta, joka olet kirjoittanut tuhansia runoja rakkaudesta.

Minä tiedän, että sinä olet ottanut minut reppuselkään monta kertaa. Silloin kun pimeyden pedot ovat vaanineet silmät kiiluen, olet ojentanut kätesi, nostanut ylös.

Nyt on minun vuoroni. Se on yhtä itsestään selvää kuin rakkauteni sinuun. Haluan kantaa sinua mahdottomuuksien merillä, siellä missä rantaa ei näy. En välitä tuulista, myrskyistä tai karikoista. Minun on oltava vahva, pidettävät päätä pinnalla silloinkin, kun aallot jo ovat huuhtoutumassa yllemme. Ja onhan minulla sinut, rohkea soturini. Sinä autat minua, annat voimaa. Rohkaiset, olemalla itse rohkea, väsymätön taistelija.”

Kirjoittamisesta, s.33:

”Muistan joskus aikoja sitten kadehtineeni taitoasi pukea kaikki tunnot ja kokemuksesi sanoiksi paperille. Jopa syytin joskus sinua siitä, ettet käsitellyt niitä puhumalla vaan ’pakenit’ kirjoittamiseen. Mikä hölmö olinkaan?

Kirjoittaminen oli sinun tapasi hengittää. Olla olemassa. Jos et olisi kirjoittanut, sinä et olisi ollut sinä. Runonpätkiä syntyi missä tahansa. Eivät ne kysyneet paikkaa eivätkä aikaa. Ne vain yksinkertaisesti päättivät syntyä.”

Olen aina kirjoittanut ja tykännyt siitä. Olen kuitenkin sortunut yhteen virheeseen: en ole pitänyt käsinkirjoittamisesta. Tietokoneellani olen aina saanut kirjoittaa selkeitä kirjaimia, sanoja, muotoilla tekstiä uudelleen nopeasti – koskaan se ei ole ollut kiinni viitseliäisyydestä, vaan ideoista – kyvystä hahmottaa ja kehittää tekstiä. Lukiossa kirjoitettiin paljon käsin. Tekstini pysyivät johdonmukaisina ja yhtenäisinä, vaikka kirjoitinkin aina tajunnanvirralla – mutta ne eivät olleet parasta mitä olisin voinut tehdä.

Olen aina ihmetellyt miten kirjoja arvostetaan niin korkealle, mutta elokuvia ja muita kerronnan muotoja niin vähän suhteessa juuri kirjoihin. Kaikki muu on kirjoille alisteisia. Mielenkiintoista sinänsä, koska tietokoneellahan ne kirjat nykyään kirjoitetaan. Minulle esim. chat on aina tuntunut jotenkin luontevalta tavalta ilmaista itseäni ja nykyisin tämä blogini. Tuijan kirjassa on paljon juuri itseilmaisun ja luovuuden kanavoinnin sekä niiden parantavan vaikutuksen viittauksia.

Eheys, onni, jakaminen, s.48:

”Myöhemmin nimitit kotoa saamaasi mallia antamisen lyhyeksi oppimääräksi. Se oli hieno oppi, joka syöpyi syvälle sydämeesi. Olit siitä vanhemmillesi ikuisesti kiitollinen.

Kiteytit sen upeasti yhteen lauseeseen: ’Vain murrettu leipä on kokonainen leipä’.”

Jäin miettimään Tommyn kiteytyksen kohdalla, että onko ihminenkin kokonainen vasta murrettuna, jaettuna? Verrokissa ei ole mitään järkeä, mutta se jäi kummittelemaan ja halusin sen kirjoittaa johonkin ylös. Tähän se nyt jää muistiin.

Rohkeus, s.69:

”Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat
tänään olla käyttämättä?”
-Tommy Tabermann

Taitomme kasvavat, mutta usein haasteet sen mukana. Joskus olisi hyvä voittaa vaikeudet ennen kuin ne kasvavat lumipallon tavoin alaspäin kulkiessaan.

Ystävyydestä, s. 128:

”Älä kulje edelläni,
en ehkä seuraa.
Älä kulje takanani,
en ehkä johda.
Kulje vierelläni
ja ole ystäväni.”
-Albert Camus

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Predatorial

Nainen pitää saaliina kirmaamisesta, kun hän luottaa metsästäjään ja on saanut myötävaikuttaa pakohetkeen. Klassisia tilanteita lienee esim. piknik-peitolta tai sängystä karkaaminen vähäpukeisena ja mies lähtee jahtaamaan naista.

Esim. puukkosurmaajaa (Scream), Anakondaa tai vastaavia pakeneminen ei ole kiihoittavaa – se on vain ahdistavaa. ”Pakene ja/tai taistele” -pelkotila ei vie naista mihinkään hyvään 😀 miehen pitäisi ymmärtää milloin voi leikkisästi ja päättäväisesti jahdata naista… Ja taas välttää niitä hetkiä, kun nainen kokee miehen ahdistavana.

Suuri valkoinen metsästäjä – eikä suuri valkohai. Niinhän?

Kategoriat
Pohdinnat

Olipa kerran

Firma, rakastaja, henkilö, yhteisö, joka oli paras ja soveltuvin – mutta ei osannut viestiä asiasta ja menetti vastakappaleensa, voitot, markkinat ja onnellisuuden. Hyvästeli asiakkaat, kassan, yhteistyökumppanit ja sidosryhmät perhettä myöten…

Vastasiko käytäntö tällöin teoriaa? Oliko arvio täysin validi vai oliko se enemmänkin fiilispohjalta vedetty?

Kun puhutaan reaaliarvosta, myyntiarvosta, potentiaalista ja odotusarvosta – toiveista ja unelmista, uskosta ja luottamuksesta… Sekoitetaan ne usein kaikki yhteen soppaan ja se maistuu oudolle.

Kategoriat
Pohdinnat

Viimeisin, mutta ihanin

”Viimeiseksi sanaksi suudelma on paras.”. -Tommy Tabermann

Mietin lausetta pitkään hieman nyrpistellen, ettei minusta se olisi mukavaa jos tulisi vaikkapa ero suudelman jälkeen äkisti. Eilen ymmärsin, että lauseessa mitä ilmeisimmin viitataan romanttiseen ja/tai romantisoituun rakkauteen, jossa ei erota – viimeinen sana on ”illan viimeinen” (hyvänyönsuudelma) tai vaikkapa asemalaiturilla annettu ”viimeinen ennen kuin taas kohtaamme” (huolenpito-ja/tai jäähyväissuudelma).

Ja tätä kirjoittaessa ymmärsin sitten viimein, että todella – positiivisesti rakkaudella ladattu suudelma olisi paras, myös suhteen viimeiseksi huulten liikkeeksi. Siitä jäisi hyvä maku suuhun 🙂

Hyvänyönsuudelmasta on helppo ymmärtää Tommyn ajatus: Suudelma olisi aina paras tapa päättää tilanne ja nimenomaan niin, että molemmat haluavat sitä aidosti. Olen Tommyn kanssa samaa mieltä siitä, ettei huulten kohtaamista voikaan kutsua suudelmaksi, jos siinä eivät ole molemmat mukana. Se on kiukkuisena tai yksipuoleisena korkeintaan suukko tai suutelun yritys ja jälkimmäisestä on määrätty ehdonalaista vankeutta.

On siis tavoittelemisen arvoista ja hyvä ohjenuora, että hoitaa hommansa suudelman mahdollisuuteen – ja tulee, jos on tullakseen <3

Kategoriat
Pohdinnat

Sitaatti: Jippumamma

”Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka onnellinen olen. Lapsen saaminen on maailman suurin siunaus ja kaunein rakkauden muoto.” -Jippu MeNaiset -lehdessä.

Samalla kuuntelen lapsen pahaa oloa junavaunun alakerrasta. Superlatiivien käyttö on kaikille äideille kiistaton oikeus ja pienet hankalat hetket pieniä – verrattuna siihen pienikokoiseen ilonaiheeseen.

Aina kuitenkin mietin erään ystävättäreni sanoja, valinnasta olla hankkimatta lapsia ja oman ajan arvostamisesta. Lapset sitovat velvollisuus ja vastuu puolella liittoa yhteen, mutta lainkaan ei puhuta, että ne voisivat olla pariskunta-ajatusta syrjäyttäviä tai parisuhdetta rapauttavia. Ei se ole lasten vika, jos parisuhteella ei mene hyvin, mutta ei se pitäisi olla laitonta sanoa, että ”Onhan se nyt helvetin hankalaa, kun on noita lapsia [tehdä jotakin]”.

Vanhemmuus on eräänlainen superlatiivien päätepiste, ultimaattinen kruunu elämän epämääräisen vartalon koristeena. Synninpäästö ja kaiken puhdistava siunaus. Arvonanto ja lupaus tulevaisuudesta. Siihen voi aina viitata, kun muista tai itsestä tuntuu kurjalta.

Jatkuva sisäinen selittämätön riittämättömyydentunne voi vaihtua ymmärrettävään riittämättömyydentunteeseen. ”Siinä unessa heräsin, näin luojani kasvoista – kasvoihin.” -CMX: ’Vierasta Viljaa’. Mutta se on myös mahdollisuus ja saneerausrahoitus omalle lapsuudelle. Se on kirjaimellisesti: uusi alku.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Katumusharjoitus

Sanotaan, että vain tekemättömiä asioita katuu elämänsä lopussa. Minä olen kyllä ihan rehellisyyden nimessä katunut myös tehtyjä asioita. Minusta on paljon suoraselkäisempää sanoa toimineensa väärin, kuin ettei kadu mitään. Herra JHT esim. ei kadu mitään… Sopii imagoon ja toinen vastaus ei 😀

Huomasin, että voidakseen olla katumatta tekemättömiä asioita pitää muistaa perusteet niiden tekemättä jättämiselle. Junassa muistin tilanteen, että jätin menemättä Hardwell:n keikalle, jonne kolme junassa tapaamaani ”Victoria’s Secret” -tason juhlimaan lähteneet nuoret naishenkilöt olivat menossa. Kelailin päässäni, että miksen mennyt?

Ulkona satoi kaatamalla ja olin venesatamassa. Veneessä illan kutveessa kävin vielä prosessin läpi. Minun pitäisi ilmoittaa epämääräisesti paluuaikani ja edellyttää portin avausta itselleni sekä mahdolliselle daamilleni, joka tapauksessa itselleni. Veneen majoituskapasiteetti oli jo nykyisellään ns. täynnä, joten petipuuhiin olisi melko kiusallista käydä jos – ja painosanalla jos – ilta menisi jotenkin maagisesti hyvään suuntaan. Yleisten periaatteitteni mukaisesti en ryhtyisi kuitenkaan petipuuhiin vaikka minulla olisi sviitti käytössä, joten ”parasta” mitä voisi tapahtua olisi hieno ilta ja puhelinnroiden vaihto. Siinä siis tuotto-odotus, eikä edes kovin todennäköistä, koska en pitänyt heistä ihmisinä sen enempää kuin he minusta. Motivaationi ei ollut siis kovin korkea, mutta halusin käydä homman yksityiskohtaisesti läpi.

Riskipuolella taasen oli vilustuminen (todennäköistä), turhaan ”yhden palveluksen pystyyn jääminen ystävälleni” (varmaa), merkittävän rahasumman (taksi+lippu+viinat+ruoka+taksi) panostaminen ja pettyminen (todennäköistä), tapani mukaisesti turhauttavan keskustelun läpikäyminen ja ”we have nothing incommon” -lopputulemaan päätyminen (todennäköistä).

Eli en kadu.
Mutta oli se silti kohtalolta tuntuva hetki saada vahingossa VR:n lastenleikkihuonepaikalla kolme ”fitness-mallia” viereensä.
Sehän minua enemmän siis koko hommassa mietitytti tänään, että miksi naiset kiinnostavat minua, mutta en heitä halua kuitenkaan yksioikoisesti iskeä. Olen oma ”vähemmän ihana itseni” noissa tilanteissa ja saan tilaamani reaktion: nyrpeän naaman 😀