Kategoria: Pohdinnat

Kategoriat
Pohdinnat

Turvallinen aikuinen

Turvallinen isä.

Turvallinen mies.

________ puoliso.

Olin kirjoittanut paperin kulmaan ja ojennettuani lapun neuvonantajani luki listan puoliääneen heuristisen oikaisten: ”Turvallinen isä, turvallinen mies, turvallinen puoliso.”.

Korjasin: ”Ei siinä niin lukenut.”

Ykkösrivi on selvä. Kiistaton siinä määrin kuin mikään tässä maailmassa enää voi sitä olla määritelmällisesti. Tämän ovat jopa he tunnustaneet, jotka eivät ole minusta lopulta pitäneet kovinkaan paljon – se kertoo paljon, että minua kohtaan vihaa ilmentäneetkin kunnioittavat aistimaansa isyyttäni.

Kakkosrivi on luonnollisesti ristiriitainen saadun palautteen, itsereflektoimieni tekojen jne. valossa. Kuitenkin on hyvä huomata, että on eri asia olla olematta kaikissa hetkissä aina turvalliselta tuntuva ja siitä on vielä pitkä matka vaaralliseen, ahdistavaan, ahdistelevaan…

Olen yrittänyt olla aiempaa rehellinen myös määrällisesti. Muistan äkkiseltään 5 kohtaamista naisten kanssa, jossa minua pidettiin kaikkea muuta kuin turvallisena. Enkä vedä nyt mitään Berlusconimaista argumenttiä, että ehkä oonkin tehny jotain virheitä – mutta olen rakentanut kouluja ja sairaaloita. Ei minun tarvitse piilotella häpeääni hetkissä, jossa olen toiminut väärin ja huonosti.

Olen pyytänyt tai ainakin yrittänyt pyytää anteeksi näitä tilanteita. Toki olen myös joutunut arvioimaan, että huonon alkutilanteen ilmaisuni vuoksi on voinut olla mahdollisesti parempi olla kohtaamatta henkilöä uudelleen avaten ”selvitystila” aiheeseen liittyen. Olen kuitenkin katsonut parhaaksi yrittää anteeksipyyntöä, vaikka muistan edelleen erittäin eläväisesti yhden viestini, johon ei koskaan palattu.

Lienee sanomattakin selvää, että minä en tuntenut lapsuudessani turvaa. Hieman enemmän yllätyksellistä on, etten koe kokeneeni oikeastaan koskaan turvaa tavalla, jota olen yrittänyt luoda ympärilleni. Hetkellisesti joo, mutta pitkäaikaisesti ei.

Sivumennen sanottakoon, että vasta nyt olen hahmottanut miten moni ei ole kohdannut itseään, eikä menneisyyttään. On haluttu ryskätä eteenpäin ja toivottu, että ne menneet haamut haihtuisivat. ”Ehkä jos vain päätän, ettei niitä ole – ne lakkaisivat olemasta?”. Ei ole tuokaan strategia hirveän toimivalta näyttänyt, mutta tässähän sitä päästään katsomaan kuka pääsi mihinkin asti oman valintansa kanssa.

Hyvänä vertauksena on tavallinen tilanne, jossa henkilö yrittää purra kieltä/hammasta/huulta, ettei räyhäisi – ja useimmiten se menee räyhäämiseksi lopulta kuitenkin – kun ei se purkaminen onnistu, kun kommunikointiyhteys puuttuu. Aiemmassa kehyksessä se yhteys puuttuu itseen ja yritetään ”kestää vielä hetki”. Ja olen nähnyt sellaisia psyyken hajoamisia, kun se päivä ”itsensä kohtaamiselle” on sitten tullut, etten voi suositella teeskentelyä, piilottelua tai kuvittelua.

Entä se kolmas rivi?

Niin. Havaitsin, että olen puolisona ollut vaativampi kuin muissa ihmissuhteissani naisiin liittyen. Puolisooni olen uskaltautunut ja kokenut kohtuulliseksi ladata odotuksia, toiveita, haluj ja lopulta myös vaatimuksia. Muiden ohimenevempien ihmissuhteiden suhteen olen ollut vaatimaton.

Tämä lienee ihan luonnollista ja tätä tietysti olen kohdannut paljon kaikilta puolisoiltanikin. Vaatimuksia, pettymyksiä, sanoittamattomia toiveita ja kovia haaveita.

Kaikki tämä tuntuu ymmärrettävämmältä ja jotenkin armollisempi suhtautuminen itseeni on helpompaa. Lisäksi koen, että voin tämän tiedon valossa jatkossa olla ehkä parempi puolisokin, kun voin valita toimintaani nähtyäni sen uudessa valossa tarkemmin.

Mietin monestakin syystä, että oma kiinnostuneisuuteni ihmisiin ja naisiin etenkin, on aiheuttanut myös kiinnostuneisuuden mielipiteisiin ja tätä koen käytettäneen hyväksi. Olen siis ollut hyvin avoin ja altis mielenilmauksille, jonka vuoksi minua on niiden kanssa lähestytty kiihtyen. Toisin sanoen, niiltä, joita ei ole kiinnostanut – ei ole vaadittu päätä vadille, mutta minun annettua omaa huomiotani -> on haluttu polttaa ruhoni helvetin tulessa, koska annoin ymmärtää enemmän kuin ymmärsin antaa.

Näinhän se ei myöskään ole, koska lopulta minunkin tiimalasista on loppunut hiekka – siis kärsivällisyys – ja olen havahtunut hereille ja tosiaan, ymmärtänyt, ettei toinen osapuoli halua minulle hyvää ”kaikesta huolimatta”, vaan nimenomaan ehdollisena.

Tiivistäen: ”Jos minä en saa sinua ja kauttasi onnellista elämää – sinäkään et saa saada onnellista elämää kenenkään kanssa, et edes itsesi.”.

Tämä ei ole Rakkautta.

Ja tätäkin ilmensin itse aikoinaan: minä omistan sinut ja sinä kuulut minulle, koska minä annoin niin paljon – nyt on minun aikani saada, et voi lähteä ja jättää minua ilman sitä hyvää, jonka olin kuvitellut itselleni, sitä uskollisuutta, jota tekojeni vuoksi ansaitsisin mielestäni, sitä avoimuutta, jonka eteen tein niin paljon.

Olutta ja mennyttä – sanoi suomalainen taiteilija. Ei pitäisi tehdä asioita siinä toivossa, että se muuttuisi joskus arvokkaaksi. Pitäisi tehdä arvokkaiksi kokemia asioita omasta tahdosta. Ja Rakastaa, ehdoitta.

Kategoriat
Pohdinnat

Täyttä elämää

Elän täysillä.

Elämäni on täyttä.

Elämääni ei mahdu mitään – olen siis täynnä sitä.

Elämäni on täydellistä.

Täyttä — päätä itse.

Seksin kannalta, elätkö täyttymyksen aikaa – vai oletko jo niin täynnä muuten, ettei sinuun enää mahdu mitään?

Etsin sitaattia, jossa nyrkkiin ei mahdu mitään (täynnä kaikelta, kaikkea täynnä) ja kämmenelle kaikki, mitä vain, elämä ja maailma (avoin kaikelle).

Mutta minä tai sen enempää AI ei löytänyt sitä. Tässä lähimmät:

”Your hand opens and closes and opens and closes. If it were always a fist or always stretched open, you would be paralyzed.” – Rumi

”The moment you say, ‘I have got it,’ you have closed your fist. … Your fist is too small and the sky is too big, but you can have the whole sky in your open hand …” – Osho

”You can’t shake hands with a closed fist.” – Mahatma Gandhi(Huom: sitaatti liitetään usein Gandhiin, vaikka alkuperä ei ole täysin varmistettu.)

”You cannot shake hands with a clenched fist.” – Indira Gandhi

”If my hand is tightened into a fist … I am actively rejecting the gift. … If the present moment is a gift, my hand must be open in order to receive it.” – Charles Freligh

”A tight fist holds precious little while an open hand … receives and gives.” – Tina Saxena

Toivottavasti joku täydentää listaa joskus.

Kategoriat
Pohdinnat Tavoite

Mato-maanantai

Tajusin olevani erittäin helppo höynäytettävä:

Jos on joku ns. tosi tärkeä tai pakolliseksi kokemani juttu ja toinen vain kieltäytyy sen huomioimisesta – otan sen itseni hoidettavaksi – enkä oikeastaan enää edes jaksa huutaa siitä, että se olisi myös toisenkin vastuulla, vaikka se yhteinen juttu olisikin.

En siis jotenkin osaa nalkuttaa, vaan ryhdyn hoitamaan asiaa.

Ja ongelma onkin, jos se ei ole minun käsissäni, vaan se vaatisi toisenkin.

Tästä tietysti tuhat esimerkkiä perheyrityksestä, mutta parisuhde onkin paljon mielenkiintoisempi ja toisaalta myös vakavampi. Koska se rikkoo henkisesti intiimillä tavalla ja jättää pahimmillaan ilman Rakkauden kokemista.

Tarkoitan, että minkä ihmeen takia minä en osaa ns. sitä mitä minulle on tehty – syyttää ja vastuuttaa toista: “Mikset tee tätä riittävästi/oikein/ollenkaan?”.

Ainoa missä olen osannut jotenkin tätä typeräksi kokemaani hokemaa, on ollut sellaiset jutut, joita en saa kenenkään kanssa. Esim. konfliktien selvittäminen. Siinä sentään tunnistan jokseenkin sen, ettei ole kohtuullista, että minä olen aina vastuussa.

Ei ole reilua – on siis väärin, että olen aina vastuussa, mutta toisaalta se selittyisi sillä, jos olen arvoton.

Ja tähän ajatukseen kiteytyy se, etten katkeroidu näennäisesti enempää – vaan se muuttuu arvottomuuden kokemukseksi. En osaa muuttaa tuota siis kestävällä tavalla vihaksi, oikeuksieni hakemiseksi, vaan en keksi muuta selitystä kuin, etten ole arvokas ja/tai Rakastettava tai riittävän hyvä muutoin.

Mikään muuhan ei mielestäni selitä tuota.

Koska enhän minäkään armottomasti hylkää lopulta kuin ne, jotka eivät halua minulle hyvää – ja siis ymmärrän heidän lopulta toimivan minulle haitallisesti ihan järjestelmällisesti. Ja silti heitäkään, en leimaa minua tarkoituksellisesti satuttavina – pidän heitä usein omien tiedostamattomien rajoitteiden tai vaikkapa traumojen ohjaamina.

Minun armollisuudella ja lempeydellä, Rakkaudella, ei näytä siis olevan mitään rajaa toisia ihmisiä kohtaan… mutta onneksi sen rinnalle on noussut nyt jokin Rakkautta muistuttava tunne itseäni kohtaan.

Toisin sanoen, olen huomannut, että yllättävän monissa tilanteissa reaalimaailmassa onkin niin, että joko valitsen itseni tai muut. En voi valita molempia. Ja tämä tuntuu nyt helpottavan. Siis muuttuvan helpommaksi nähdä kokea ja huomata.

Tämä on järkevää siinäkin mielessä, että se pudottaa minun “kaikkeen ulottuvan vastuun” – ei sentään kokonaan pois – vaan alemmalle tasolle.

“On se tuon toisenkin vastuulla… ainakin pienesti. Jos ei ota vastuuta yhtään, ei ole minun vastuulla punnertaa tätä toimimaan… eikä se varmaan onnistuisikaan yksin, kun ihmissuhteesta kyse.”

Olen toki jatkanut yrittämistä monissa kohdin, kun olen kokenut asian/ihmissuhteen/harmonian minulle itselleni todella kriittiseksi. Jopa ydinarvojani sisältäväksi. En ole säästellyt itseäni tai voimiani. Olen halunnut laittaa asian kuntoon, hinnalla millä hyvänsä. Mieluummin “die trying” kuin jättää kesken ja kärsiä epäonnistumisen kokemus loppu elämä.

Tässä lienee se yksi tausta. En ole kestänyt – tai siis olen ottanut asiat vastuulleni juuri siksi, etten kestä epäonnistumista. Jos muut kaikkoavat yhteisenkin asian tekemisestä, teen sen itse, ettei minun tarvitsisi kohdata vajavaisuutta ja epäonnistumista.

Toisaalta olen tuntunut olevan monissa kohdin suojassa epäonnistumisilta, koska osaan myös asennoitua oppikokemuksina juttuihin.

Esim. parisuhteitteni lopun hetket olen osannut nähdä väistämättöminä – kun ne sellaisiksi ovat muuttuneet. Olen tehnyt töitä ja kun enää on kyse aikataulusta, mutta suunta on selvä – olen voinut nostaa raajani jarrulta ja antaa vaunujen mennä asemalle.

Kuitenkin, taitojeni ja etenkin ajatteluni kasvettua, minulla on hämärtynyt tuo “väistämättömyys”.

Milloin ei ole enää tehtävissä mitään?

Milloin suurinkaan ja pisinkään ponnistelu ei tuota toivottua lopputulosta?

Ja mikä se toivottu lopputulos edes on?

Hah, helppo: Rakkaus.

Toisin sanoen, jos olen epävarma Rakkaudesta, yritän loputtomalta vaikuttavasti vahvistaa suhdetta, jotta Rakkaus kumpuaisi vahvana näkyviin – ja se kestäisi mitä muuta tuleekaan, vaikkapa suhteen muotoon tai jatkoon liittyen.

Jos Rakkaus näyttää puuttuvan – sitä en kestä itse. Siksi yritän kaikella houkuttelulla ja omalla työllä saada sen esiin… toivon, etten ole ollut väärässä omien tunteitteni ja tuntemieni toisen tunteitten kanssa. En suostu uskomaan, että olisin ollut väärässä.

Enkä tietenkään olekaan. Ei aistittu Rakkaus ole virhetulkinta – siis voi olla, mutta ei sitä sellaisena tarvitse ottaa tai kokea, tulkita tai leimata.

Rakkauden kokemuksen tulkitseminen merkiksi jostain suuremmasta, ikuisesta, eheyttävästä “nyt vihdoin löysin sen mitä olin etsinyt uupumukseen asti, huhhuh, selvisin lopulta rannalle höykyttävän myrskyn jälkeen” -ajattelu on ollut minulle selvästi tyypillistä. Romanttinen ajatus ja jotenkin ihanaa sinisilmäisyyttä.

Mutta myös kuluttavaa. Ja vaarallista.

“Nyt elämäni alkaa ja olen löytänyt turvan.”

Ja huomatessani, ettei näin ollutkaan, alan toimenpiteisiin ja yritän vähän väkisin turvallistaa kuvion. Ja sehän ei yksin onnistu.

Voihan olla myös niin, että se toinen osapuoli jopa vähän laiskistuu, että mitäpä tässä itse osallistumaan rakennustöihin, kun tekemällä muita “omia juttuja” tuo toinen (siis minä) hakkaa laudat paikoilleen itse. Ja homma etenee.

Sitten se toinen esitteleekin omia haaveitaan: “tällainen pitäisi saada ehdottomasti” ja sitten hän (siis minun mielessä: me – tulkittuna hänen sanojen kautta, mutta ihan omassa päässänikin) olisi onnellinen.

Mielenkiintoisesti olen osannut suojautua lastenhankinnalta parisuhteissani, vaikka se on ollut selvästi pöydällä. Jotenkin oma mekanismi on toiminut sen kohdalla monesta suunnasta arvioiden omaa valmiutta ja lapsen tulevaisuutta. Sehän olisi siis voinut olla asia, jonka olisin antanut toisen onnellisuuden eteen.

Mutta noin muuten, enpä keksi juttuja, joiden ovea en olisi avannut tai yrittänyt rakentaa tai yrittänyt omaa mieltäni kasvattaa.

Koska siitä mä koen Rakkaudessa olevan kyse. Enkä nyt puhu uhrautumisesta, vaikka omalla kohdallani toki on taipumusta siihenkin. Vaan nimenomaan kestävällä tavalla rakentaa kuvio – muotoon, jossa kaikki ovat tyytyväisiä.

Täytyy muistaa, että olen keskimmäinen kolmesta pojasta. Olen ollut tunne- ja etenkin harmonia puolella huippuälykäs hyvin pienestä pitäen, en kestävällä “tasaisella” tavalla, vaan raketin omaisesti, joskus maaliin käsittämättömästi – usein ohi ihan “normaalin pulliaisen tavoin”.

Kuitenkin juuri nuo käsittämättömät, hengen haukkomista aiheuttavat, tai pääni sisäiset ymmärryksen hetket, ovat olleet niitä, joiden kautta minua on alettu arvioida tai arvottaa. Olen toki sotkenut itsekin sen arvostukseen ja mm. muka-ymmärrykseen Rakkaudesta.

“Pystyy mihin vain”

Tästä on tullut taakka.
Se oli voimavara ja itsevarmuuden lähde.
Mutta nyt se on märkivä haava, jota en saa puhdistettua ja tikattua kohti komeaa arpea.

En pysty.
En halua pystyä.
En halua pystyä yksin.

Haluan toisenkin.

Kategoriat
Pohdinnat

Smaragdin vihreä

Heräsin aamulla. Olin nähnyt pitkän unen.

Unessa olin jossain kykyjenetsintä-TV-tuotannossa ja harmillisesti minun settini ei mahtunut ykkösjaksoon, vaan se tulisi siirtymään seuraavaan. Väliin tulisi kuvaustauko.

En oikein itsekään käsittänyt miksi alkuperäinen settini ei voinut olla enää esiintymiseni kuvaustauon jälkeen, mutta näin se oli. Asialle ei voinut mitään.

Tapani mukaisesti kohautin olkapäitäni ja hymyillen eteenpäin, olenhan joustava ja uusi tilanne antaa uuden mahdollisuuden johonkin uuteen.

Toisen tapani mukaisesti suhtauduin asiaan – tosiaan – olkiani kohautellen, miettimättä alkuun, että tämä pitäisi nähdä ja käyttää mahdollisuutena tehdä parempi setti – eikä tekosyynä momentumin katkeamista ”no tästä tuli tämmönen kokeilu”.

Ajattelin laulavani Aladdin elokuvasta tutun ”Whole new world” (se on kuin yö). Kiva biisi ja kiva tunnelma.

Sitten havahduin, että hetkinen hetkinen, en minä ihan oikeasti osaa laulaa. Jos olen kykyjenetsintä-TV-tuotannossa laulajana – se vertailu ei edes ala minun kohdallani, kun se jo päättyy vertailukenttään, olipa minulla elämäni paras laulupäivä ja kitarointihetki tai ei.

Puhuminen.

Ehkä minun tulisi kokeilla vielä siipiäni puhujana? Sitä paitsi, se olisi aika vinkeä ohjelmanumero väliin joka tapauksessa. Se ei olisi stand-uppia tai hauskaa, vaan tunteisiin vetoava, liikuttava puhe.

Jossain näiden ajatusten aikana, ennen tai jälkeen olin herännyt ja muistaen uneni. Ja jalostin tätä päässäni aamupuuroa valmistaen.

Mitä se puhe sitten olisi?

”Moniko on ollut tilanteessa, jossa on joutunut katsomaan ihmispoloista silmiin tai sivusta – epävarmana selviääkö hän – tilanteesta, johon on joutunut? [Omakin käsi ylös] aivan. Moniko on joskus elämässään ollut tuo ihmispoloinen itse – epävarmana selviääkö? [Oma käsi ylös edelleen] niin.”

Ja mielenterveydellä sisään.

Riippumatta pärjäisinkö kisassa, esiintymisellä olisi merkitystä itselle, kuulijoille ja mahdollisesti TV:n katsojille, jos tuotanto päättäisi sisällyttää esitykseni lähetykseen.

Siis. Se olisi joka tapauksessa arvokas, joka on aina mukava juttu, koska silloin myös sillä uniikilla ihmisellä – tarinankertojalla, nyt minulla – on arvoa tuotettavana ja merkityksellisyyttä ammennettavana.

Ilahduin ja sain rauhan. Myös innostuin ja tajusin, että olen valmiimpi tuollaiseen äkilliseen esiintymistilanteeseen. Niitäkin on ollut pitkin elämääni.

Palasin useamman päivän taakse, tai yöhön, uneeni, jota pidin hauskana.

Unessani minulla oli Versace -takki. Erittäin kauniin syvän vihreän värinen ja kullanhohtoisen pintainen. Muistan miten katselin sitä kimallusta itsekin vähän yllättyneenä laittaessani sen narikkaan.

Ystävättäreni ihasteli takkia sanoen hieman omituisesti: ”Wau! Onpa upea, hienon värinen ja helppohoitoisen näköinen!”.

Katsahdin takkia ja oli totta, että sen virheettömän sileästä pinnasta kaikki lika ja epämiellyttävä valuisi pois pelkällä henkäyksellä tai vaikkapa jo painovoimalla.

Käännyin ystävättäreeni ja tokaisin: ”Kyllä, aivan kuten Sinäkin.” iskien silmää ja hymyillen maireasti.

Hän tajusi vitsini ja peitti nauruaan iskemällä silmää myös yliteatraalisesti suuta aukaisten. Hieman kuitenkin nauraen jatkaessaan matkaa cocktail-tilaisuudessa, jossa olimme unessani.

Sattumalta minulle tarjoutui mahdollisuus kertoa tämä uni puhelimessa, vähän mutkan kautta. Ja omituinen sattuma sekin, että sain muutaman minuutin valmistelutauon ennen tarinaani. Vähän kuin nyt uusimmassa unessani tarjottiin minulle.

Päätin käyttää tämän valmistautumisajan hyödyksi ja kuuntelin sisältäni juuri tätä ”väri”-kerrosta unessani, joka oli minulle hyvin vieras asia.

En ole ollut väreistä, tai paremminkin värisävyistä, liioin kiinnostunut elämässäni. Perusmies. Paitsi, jos asiaan on liittynyt jokin isompi viitekehys tai vaikkapa keskustelu. Mutta tällä kertaa värillä ja erityisesti sen sävyllä tuntui olleen jokin poikkeava merkitys ”heti”.

Löin Googleen ”Smaragdin vihreä”.

Smaragdi tuli minulle ensimmäisenä mieleen siitä värisävystä, jonka olin nähnyt unessani ja halusin tarkistaa muistanko oikein, että juuri smaragdi on vihreä jalokivi vai muistanko Afrikantähteni väärin.

Tulos oli yllättävä. Niin yllättävä, että itkin kasatessani hätäisesti oleellista osaa kohta koittavaan puheluuni kerrottavaksi.

Smaragdin symboliikka ja historia

Historiallinen merkitys: Smaragdin sanotaan olleen Kleopatran suosikkijalokivi ja se on ollut arvostettu jalokivi jo vuosituhansien ajan.

– ikuisuuden ja rakkauden symboli
– viisaus
– Toivo
– uusi alku
– luottamus ja lojaalius
– Jo antiikin ajoista lähtien smaragdi on ollut henkisen kasvun ja sisäisen rauhan symboli.

– Smaragdin syvä vihreä väri, puhtaus ja koko vaikuttavat sen arvoon.
– Arvokkaimmat kivet: Arvokkaimpina pidetään syvänvihreitä ja runsaita kiviä, joissa on vain vähän sulkeumia.
Harvinaisuus: Täysin puhtaat ja virheettömät smaragdit ovat erittäin harvinaisia. Oikean väriset sulkeumalliset kivet voivat olla arvokkaampia kuin puhtaat, mutta haalean väriset kivet.

Ensinnäkin.

Värisävy on siis miltei määräävä smaragdin arvonmäärityksessä, kun verrataan muuten samanlaisilta näyttäviä raakakiviä keskenään. Väri ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta väri voi yliajaa, vaikka muutoin se olisi sisällöltään vertailupariaan heikompi. Värillä on siis todellakin väliä tässä.

Toisekseen.

Eri lähteistä löytämäni symboliset merkitykset ovat luonnollisesti äkkiseltään ristiriitaisia, mutta jos niitä lukee esim. Rakkauden kautta, tai vaikkapa viisauden, kaikki soljuu ja nivoutuu nätisti kokonaisuudeksi.

Rakkaudessa ja viisaudessa on aina jotain ikiaikaista, ikuista, jatkuvaa – mutta samalla niiden olomuotoon kuuluu jatkuva uudistuminen, koska vain siten ne voivat olla ikuisia. Vain elävä, hengittävä ja tunteva voi olla kuolematonta.

Olen kuvannut asiaa jo pojalleni, että legendaa ei voi tappaa – se ei kuole koskaan, jos tarinaa kerrotaan aina uudestaan ja eteenpäin. Olemme siis puhuneet joulupukista. Joulupukki porskuttaa oikein elinvoimaisena tänäkin päivänä, kaikkihan sen näemme taas kohta.

Kuljen kohti uutta. Kuten ystävättärenikin totesi olevansa uuden alun äärellä. Sanoin, että kaikki me olemme uusien mahdollisuuksien äärellä, kun annamme niille mahdollisuuden – itsellemme tilaa ja kuuntelemme sisintämme. Ilmoitin illalla puolisollenikin rehdisti, että olen hippiytymässä lisää.

Kolmannekseen.

En itkenyt yllä mainituista syistä. Vaan keräämäni pohja-aineisto sulki oman ajatusalkiokehäni piirin – se sattuma tuntui liian isolta ollakseen sattuma ja sattui osuvasti minuun, rikkoen pintaa, mutta samalla ehjäten syvempää. Siksi kyyneleet.

Lojaalius on ollut minulle aina hyvin tärkeää, mutta olen ymmärtänyt sen monet muodot ja jalostunut omaa lojaaliuteni toivetta sekä tarjoamaa.

Väitän, että uskollisuus ja luotettavuus ovat kaikille ihmisille tärkeitä, mutta harva jaksaa miettiä omia prioriteettejään sen sisällä – jonka vuoksi moni on tuomittu pettymään, koska ei ole itse ilmaissut, eikä kysynyt, eikä varsinkaan keskustellut asiasta edes lähimmäistensä kanssa.

Nyt tämä on erittäin vaikea anonymisoida, mutta haluan tämän kirjoittaa muistiin. Ja kokeilin suljettua päiväkirjaa, eikä se ole minun juttuni. Sinne asiat voi kirjoittaa ilman itsensä haastamista ja se on minusta jotenkin potentiaalin hukkaamista ja teksti on sanalla sanoen aika rumaa välillä, koska kyllähän mä ite tiedän mitä mä tarkoitan tällä.

Omassa yksityisessä päiväkirjassa asioita ei tarvitse yrittää edes selittää auki tai niin, että joku muu sen voisi ymmärtää ja tämä juuri on ollut minulle tärkeää: tulla ymmärretyksi. Ja en todellakaan ole jäänyt tuleen makaamaan ja odottanut, että joku saapuisi minua ymmärtämään – koska en siihen ole aidosti uskonut enää ala-asteen lopulla enää – mutta olen pitänyt sitä mahdollisena aina, nytkin.

Lojaalius.

Havahduin yllättäen ajatuskelaan, että olen ollut melko kehno tukihenkilö – siis minun olisi näin jälkikäteisesti pitänyt mielestäni olla parempi, koska olinhan tehnyt aiemmin roolin, jonka kautta minun olisi tullut kunnioittaa roolin kautta omalla työlläni uutta henkilöä.

Toki olen ollut käytettävissä ja auttanut monin paikoin, mutta huomasin toimineeni eräässä hetkessä jopa painottuen – en suinkaan jeejee-tsemppi-peukuttamiseen – vaan suorastaan oikaisevaan puhutteluun. Mitä hittoa!? Miksi? Ei ole ollut valitun teemani mukainen. Mitä oikein ajattelin?

Ei. En ajatellutkaan. Vaan toimin. Kuten oli oikein – kaikista syistä ja kaikille osapuolille.

Käytännössä oma läksytykseni, jos sen nyt sellaiseksi haluaa tiivistää, oli Eckhart Tolle kirjoitusta lainaten:

”Ja se, mitä usein sanotaan rakkaudeksi, voi olla jonkin aikaa miellyttävää ja kiihottavaa, mutta se on riippuvaa takertumista, äärimmäistä tarrautumista, joka saattaa käden käänteessä muuttua vastakohdakseen. Alkuhurmion jälkeen moni niin sanottu rakkaus heilahteleekin rakkauden ja vihan, syleilyn ja syytösten välillä.

Todellinen rakkaus ei aiheuta kärsimystä. Miten se voisikaan? Se ei muutu vihaksi tuosta vain, eikä aito ilo muutu tuskaksi.”

Siinäpä se.

Mutta mikä sai minut saarnaamaan?

Lojaalius. Priorisoitu lojaalius.

Ystävyyden taso oli tietysti määräävä. Mutta sen lisäksi herkkänä ja tunneälykkäänä ihmisenä, miehenä, tajusin vasta tänään, että itse asiassa oma toinen – tuoreempi – roolini ja sen kautta paljon vakavampi ja herkempi kerros (rooli roolin sisällä) oli itse asiassa se, jota minun tulikin kumartaa ihan teknisessäkin mielessä. Kaikki meni oikein. Valinta oli tehtävä ja etenin hyvin.

Luulen ja toivon, että kaikki ovat nyt viisaampia oman Rakkautensa kanssa. Tai jos eivät vielä, niin ääreellisen ajan päästä. Se tekisi kaikille hyvää. Ja oikeutta.

PS: olen pitänyt kiiltävästä ja tuikkivasta. Niissä on jotain esille haluavaa, vastaan pantavaa.

Kategoriat
Pohdinnat Yleinen

Dialogi

Cheekin uusi kirja ”Missio vai mielenrauha” on kätevä opus omien valintojen jne. miettimiseen.

Mikä minulle on ollut asia, tekeminen, tunne tms., joka on ajanut tarvittaessa kaiken muun yli?

Mikä on se showstopper? Mikä on se herätyskello, jota en koskaan hiljennä ennen lentoa(kaan?)?

Dialogi

En oikein osaa mieltää, että onko tuo ”arvoksi” sopiva sana tai käsite, mutta koen sen olevan.

Cheekiä kuunnellessa on ollut hauskaa kuulla miten hän toteaa useat kerrat, että moni luulee toisin ja ei usko tätä mitä kuulevat – mutta tämä on totuus ja hän itse tietää sen parhaiten.

Samalla tavoin voin sanoa, että vaikka yllättävän monet luulevat minulle olevan tärkeämpää oma ääneni – näin ei ole – totuus on, että vuoropuhelu on se kaikkein kirkkain.

Se mikä on myös totta, olen ollut usein elämäni varrella tilanteissa, joissa olen omalla puheellani yrittänyt johtaa vuoropuhelua syvällisemmäksi tai hedelmällisemmäksi.

En ole ymmärtänyt liioin, että aikansa ja paikkansa kaikella.

Toisaalta. Olen myös monet kerrat onnistunut omassa hankkeessani ja toinen on avautunut ihan omasta tahdostaan, kun olen tilan valmistellut.

Tuntuu, että ongelmani on kuitenkin se perfektionismi (josta Cheek myös puhuu eri kulmasta), jossa kyseenalaistan toimintoja, jos ne eivät toimi kaikkien kanssa aina.

Yritän siis hieroa ja valmistaa itselleni pakkiin aina toimivia työkaluja.

On mukavaa tiedostaa, että juuri tästä syystä hylkäsin porat ja kirurginveitset. Ne toimivat usein ja jos halusi ajatella niiden toimivan aina – moni pystyy ne perustelemaan aina toimiviksi, mutta näinhän se ei ole.

Lobotomiakin (klassisessa mielessä aivojen mekaaninen rassaus) ko. ”tieteenhaaraa” harjoittavien keskuudessa nähtiin aina toimivaksi – ja jos ei toiminut – potilas oli jo beyond saving, mikään ei enää olisi tepsinyt.

Aivan pähkähullu ajatus.

Siis jos oma lempityökalu ei korjaa tilannetta, sille ei muka voi tehdä mitään.

Helvetin laiskaa duunia.

Keskustelimme puolisoni kanssa umpilisäkkeen tulehduksen diagnosoinnista ja mieleeni palasi hetki, jossa arvostin ammattilaista hänen oman rajojen tunnistamisen vuoksi.

Kun halutaan pelastaa, suojella ja korjata aidosti – siinä ei jäädä todellakaan omien työkalujen kanssa turaamaan tai lopeteta omien kykyjen loppuessa – vaan pyydetään apua. Ja tätä jatketaan niin kauan kunnes koko torppa on palanut, kaikki resurssit syöty, kaikki ihmiset kohdattu ja kokeelliset keinot käytetty.

Tässä kohtaa perehdyin lobotomiaan Duodecim artikkelista: ”Lobotomiahoidon alun innostuneen vastaanoton jälkeen heräsi kysymys, hyötyvätkö potilaat lobotomiasta ja ovatko haittavaikutukset ja komplikaatiot pahempia kuin hoito.”.

Cheekin kirjan yksi humoristin kerros on se poukkoilu, jossa esim. nöyryys, halu oppia, vittu mä näytän teille kaikille ja oikeastaan olin kaikista kovin, mutten kuitenkaan ketään parempi… Vuorotelevat hauskalla tavalla kierroksen omaisesti. Ja totta tosiaan, kaikki voivat olla samaan aikaan totta.

Samalla tavoin pidän itseäni erittäin älykkäänä ja muistini on ollut erinomainen pitkin elämääni, mutta kuten olen tavannut sanoa perheyrityajanjakso rikkoi parhaan muistiavaruuteni ja tylsytti teräni.

Luulen löytäneeni tästä toisenkin puolen. Perheyrittäjyys ja sitä edeltävä ero olivat minulle kovia paikkoja. Ymmärrän vasta nykyään, että minulla oli ammattikorkeakouluun rantautuessani tilanne käytännössä näin: olen saanut leivottua kaiken kasaan, johon olen panostanut.

Kaikki oli ollut itsestä kiinni.

Hyvällä tavalla.

Tämän rinnalle tuli toinen: kaikki on itsestä kiinni – huonolla tavalla – jos minä en hoida, asia ei tule hoidetuksi ja jos en osaa, seuraa todennäköisesti vain viivästynyt katastrofi, jos en osaa edes oppia asiaa riittävän nopeasti – tai oppirahoja ei ole olemassakaan. Oppirahat siis maksetaan, ja jos tilillä ei ole mitään, velat tapissa – et voi maksaa oppirahoja. Oppiminen päättyy ja seuraa konkurssi tai pahempaa.

En siis voinut enää luottaa siihen, että kyllä mä kaiken säädän kasaan. Ehkäpä en sittenkään? En voinut toisaalta antaa tämän epävarmuuden tulla luokseni, koska firma. Vaihtaessani työtä, en taaskaan voinut antaa itselleni tilaa ”osasinko?”.

Tätä jatkui niin pitkään, että ollaan tässä. Naama murskana ja vasta eka viikko takana.

Cheekillä oli hyvä pointti hiljaisuudessa. Edes puhelinta ei saa olla, kun haluaa saada luovia oivalluksia. Olen nyt yrittänyt ummistaa maailmalta kirjaimellisesti silmäni, monet hetket viikon aikana ja se varmaan on hyvä juttu juuri nyt itselleni.

Olen siitäkin iloinen, että olen rajannut dialogejani ja keskittänyt niitä merkityksellisiin – kasvaviin tai unelmoimiini – ihmissuhteisiin.

Hidastaminen ja kohinan vähentäminen on haastava juttu, mutta opettavainen ja tarpeellinen. Löysinhän tämän yhden koko elämääni kuvaavan kulman: vuoropuhelu.

Sitä minä kaipaan, janoan ja ajan kohti.

Pohdin terapiani kautta suhdettani päiväkirjailuun ja löysin senkin tarpeellisuuden uudelleen. Suljettu, vain minulla oleva päiväkirja, jättää minut vaille ja tyhjäksi.

Tämän blogin kaltainen potentiaalisesti vastuuseen minut sanoistani asettava on luonnollisesti mutkikkaampi ja stressaavampi, mutta täyttää sen tarpeeni olla yhteydessä paremmin. Peilata ajatuksiani.

Itsereflektio nähdään todella tärkeänä taitona johtajalle. Mietin tänään pedatessani petiä, että voihan sen nähdä myös kirjaimellisesti ”peilipintana”, joka heijastaa itsestä ulospäin jotain. Ja sitä kilpimäistä peilaamista on sitten niillä johtajilla, jotka eivät voi katsoa itseään peilistä.

Ja olen jotenkin kokenut selvästi tarvetta nähdä itseni paremmin. Siksi dialogi. Siksi yhteys. Siksi rajani piirtymässä toista koskettaen. Häilyvä ja ristiriitainen kiintymyssuhde. Minä. Siis kuka?

Kategoriat
Kirjat Pohdinnat

Mies ja Mikki

Virnistin itselleni siivotessani keittiötä ja kuunnellessani samaan aikaan ”Väsyneet naiset”-äänikirjaa, jossa esiteltiin, että vain naiset pitävät järjestystä yllä ja ovat kiinnostuneita kauniista, viihtyisästä ja Instagram-esittelykelpoisesta kodista, jossa perheenjäsenten hiukset on kammattu, kaikki käyskentelevät näteissä vaatteissa ja nainen paistelee pannukakkuja.

Näinkin poukkoilevista mielenliikkeistä kärryillä pysyminen on toki hyvää treeniä ihmisten ja heidän näkemysten taustalla olevien ajatusten ymmärrykseen.

Sävyä tosin ihmettelen usein, mutta se lienee myyntitekniikka, jolla tehdään trendikkäästi vastakkainasettelua saaden sitoutuneita faneja ja sitä some-puolella tuttua engagementtiä myös hater-osastolta lisäten näkyyvyyttä. Huomiotalous.

Taloudesta sen verran, että kirjailija esitteli kiintoisan näkemyksen oman perheen taloudenhoidosta. Runkona oli, että jollain tavalla tulot (erittelemättä asiaa tarkemmin, ehkäpä palkat?) tulevat yhteiseen pottiin ja molemmille parisuhteen osapuolille tulee ”300€ kuukausirahaa”, jonka saa käyttää haluamallaan tavalla. Välillä toki puhuttiin kirjailijan ”omista rahastoista” jne.

Kirjailijan mielestä rahat tulisi jakaa hänen perheessä yllä kuvatulla tavalla ”tasan” siinäkin tapauksessa – eikä hän kokisi omantunnon tuskia – vaikka puoliso ansaitsisi 3 x enemmän kuin kirjailija. Oli näet mahdoton kuvitella, että palkka tulisi hänen älyn tai muiden ansioiden pohjalta – vaan enemmän rahaan vaikuttaisivat esimerkiksi sattuma ja toimialavalinta. Tällä hetkellä heidän ansaintataso oli ilmeisesti likimain samanlainen, joten tätä teoreettista tilannetta ei tarvinnut koeponnistaa.

Tämä oli itselleni uusi näkemys tasa-arvoon: kaikki voisivat kirjailijan mielestä ansaita samaa palkkaa. Tuolle ideologialle on ihan nimikin, mutta kirjailijan esittelemä muunnos on mielenkiintoinen, koska hän itse on yrittäjä. Koin kirjailijan viittaavan ihmisten tasa-arvoisuuteen ”leikkaavana”, siis kaikki samalle viivalle asettavana – ettei kukaan oikeastaan voisi omin avuin olla suuremman palkan arvoinen aidosti – vaan se johtuisi aina muista syistä, kuin henkilökohtaisesta kyvykkyydestä tai vaikkapa kirjailijan itse mainitsemasta älykkyydestä.

Muistan elävästi erään tilanteen, jossa huippuälykäs mies oli edennyt akateemisessa maailmassa positioon, jossa olisi pitänyt työskennellä ihmisten kanssa. Hän totesi, ettei ole hänen juttu ja aloitti ajamaan rekkaa.

Olen kohdannut niin eriskummallisia uratarinoita ja ihmisiäkin, että kyvykkyyteni yleistää ihmiskohtaloita on vähintäänkin heikko juuri rahan, uran ja ominaisuuksien yhdistelyssä.

En kuitenkaan voi sanoa kadehtivani kirjailijan kyvykkyyttä laukoa jumalallisia totuuksia – koska hän juuri hetkeä aiemmin totesi miten väärin se on miesten toimiessa niin.

Olen paljon pohtinut oliko elämä helpompaa silloin, kun ajattelin oman näppärän ilmaisuni olevan oikeutettua? Toisaalta oli varmasti ja omituista sekin, että monesti tuntui siltä kuin olisin ollut kiinnostavampi ja arvostetumpi… mutta tuntuuko näin jälkikäteen harmilliselta ajatella, etten ollut aidosti kiinnostunut tutkimaan asioita – kun oli kiireempi julistaa keksintöjäni?

Ja tähän olen päässyt: minusta maailman isoimpia ongelmia on, että voimakkaat ilmaisijat eivät kehitä omaa ilmaisukyvykkyyttään selvitystehtäviin, ymmärrykseen, dialogiin… vaan viilaavat monologiosaamistaan aina vain tiukempaan muottiin, terävämmäksi, myyväksi, tuotteistetuksi, samaistusta herättäväksi – sitä kuuluisaa ”wau!”-efektiä.

Tästä syntyy näennäinen moniäänisyys, joka tiivistyy yksipuoliseksi huudoksi: ”Tää pitää korjata ja laittaa kuntoon!”. Ja kaikilla on sitten se oma asia, eikä kukaan yhdistele näitä kuplia toisiinsa… vaahdoksi? Kermavaahtoa, puhdistusvaahtoa tai jotain likaisempaa yhdistävää vaahtoamista.

Olen minäkin osani tässä siis pelannut. Vienyt vaivattomasti keskustelun kuin keskustelun vaikkapa seksuaalisuuspohdinnaksi – tärkeintä maailmassa, kyllä kaikkia pitäis tää aihe kiinnostaa. No eipä kiinnosta. Ei oo kaikkien tärkein juttu. Kuten ei mikään muukaan aihe.

Seksuaalisuudelle on helppo keksiä kaikille kuuluvia perusteita, koska ilman sitä, koko ihmiskuntaa ei olisi. Ihmisistä vain aniharva on syntynyt ilman seksuaalisuutta – ja eräässä tunnekirjastolistauksessa oli mielenkiintoinen ”sukupuolisuuden tunne”, jota pohdin pitkään… Tuon voi mieltää laajempana ja voihan hyvin olla, että jokainen ihminen on syntynyt ”sukupuolisuuden tunteen” varjolla?

Niin.

Huomiotalous.

Silloin, kun lauoin itsevarmasti ja suu vaahdoten (taas se kuplarykelmä) juttujani – minulla oli vahvempi henkilöbrändi. Ja tätähän se on, pitää yksinkertaistaa ja säilyttää näkökulma, jotta fanit ja haterit tietävät positionsa.

Jos piti minun seksuaalisuushöpötyksiä kiehtovina – tykkäsi todennäköisesti viettää aikaa kanssani. Jos ne aiheuttivat jotain ”en halua tällaista ihmistä elämääni”-tunteita -> todennäköisesti henkilö poistui vaikutuspiiristäni.

Kirjailija ei poukkoile ajatusjuoksunsa kanssa, kun huomioidaan teema ja näkökulma. Se on johdonmukainen: ”väsyneet naiset kirja näkymättömän työn sankareille”. Sukupuolisuuden tunteen kautta työtä, jota joku ei näe.

Minä sen sijaan poukkoilen niin teemojen kuin näkökulmieni kanssa. Tämän toivottavasti ovat kaikki oppineet minusta, mutta heille, joille tämä tuntuu vieraalta sanoisin vain, että kannattaa tulla laukomaan niin kysymyksiä kuin olettamuksiakin avoimin mielin.

Ota vaikkapa 3 tarkistettavaa juttua, jotka ovat mielestäsi aivan erilaisia.

  1. Juttu, josta luulet tietäväsi mielipiteeni – joka eroaa omastasi – jolloin pääset tarkistamaan miten idiootti mielestäsi olen.
  2. Juttu, josta luulet tietäväsi mieliteeni – joka on yhtenevä kanssasi – jolloin pääset tarkistamaan miten älykäs mielestäsi olen.
  3. Juttu, josta et osaisi muodostaa mielipidettäni – ja samaan aikaan asia, josta sinunkin on ollut vaikea päättää mitä mieltä olet… Tällöin meille muodostuisi mahdollisuus dialogiin.

Mutta haluammeko tarjota toisillemme mahdollisuuden tulla kuulluksi ja nähdyksi – arvostetuksi?

Kaipaako kirjailija kokemuksen, että ehkä lähti lapasesta ja tuli sanottua hupsusti? Tokkopa, koska moni sanataitelija – olipa laulaja tai kirjoittaja – menee sen peiton taakse, jossa lukee: ”Jokaisella saa olla oma tulkintansa.”. Ja kun tulkinta on väärä, sanataiteilija katsoo samaista peittoa kääntöpuolella, jossa lukee: ”Ja väärät tulkinnat kertovat enemmän tulkitsijasta, kuin sanataiteilijasta.”

Ehkä minäkin opin tämän jalon taidon joskus. En kuitenkaan tänään, sillä tajusin ottavani oikeastaan kaikki asiat hyvin henkilökohtaisesti ja toimivani hyvin henkilökohtaisesti. Kuten puolisoni totesi kerran; (olen) aina iholla.

Ja tämä runollisesti tulkittuna tarkoittaa minun olevan toisen ihmisen ihonpintaa vasten – mutta sen lisäksi sitä, etten toden otta osaa pukea haarniskaa tai edes paitaa päälle, vaan olen aina iholla. Tätäkin kirjoittaessa olen vain yöhousut ja huopatossut jalassa.

Jotta minun henkevät ja hienovaraiset viittaukset eivät menisi ohi, kannattaa tosiaan tuumia tuota ”materiaaliteknistä” kimaraa vielä parisuhteeni kautta. Tulkintaahan tämä kaikki on, ihmisten välinen viestinvaihto.

Toinen huomio – kiinnitä huomiota siihen, etten ole julkaissut tällä alustalla edellisten 24kk aikana juuri mitään. Kaikki julkinen höpöttämiseni haluttiin tappaa ja totesin itse, että voi olla hyväkin ottaa ”mietintätauko” omasta ilmaisustani joiltain osin. Kirjoitustauko ei mielestäni tehnyt minulle oikeastaan hyvää. Se olisi voinut olla stressinvähennys, mutta ei oikeastaan, koska minulla on tarve jäsentää omia ajatuksiani prosessipuhumisen tai -kirjoittamisen keinoin.

Huomasin tänään, että minkä takia aloitin kaikkien vuosien jälkeen pitämään päiväkirjaa? Olen sitä muutaman viikon siis kirjoittanut, kun koin sen hyväksi. Ja vasta tänään ymmärsin, että minähän olin siis hylännyt tämän blogini, koska koin jotenkin tärkeämmäksi hölöttää täysin vapaasti juttuja muistiin – asioista, jotka ovat kipeitä ja koskevat ei pelkästään kolmansia-osapuolia, vaan mahdollisesti ketä vain elämässäni kohtaamaa ihmistä.

Tosi asiassa tämäkin blogi on vain aikansa kuvaus – sen hetken, jossa minä olen elänyt. Tämä on ollut päiväkirja, jonka asiat ovat sittemmin osin muuttuneet, tulleet käsitellyiksi tai avatuksi uudesta kulmasta. Tuntuu jotenkin kamalalta ajatella, että tätä tai mitä tahansa muutakaan niin minun kuin muidenkaan juttuja käytetään ilmaisijaa vastaan myöhemmin.

Maailma ei parane vaikenemisella. Jos minulla on joku typerä ajatus, totta helvetissä haluan päästä sen ylitse kohti valoa. Maailma on mennyt siihen raamiin, että puhutaan kaikki jossain piilossa tai paketoit oman julkisen tulokulmasi, että edustat jotain sellaista, jolla on oikeus olla sitä mieltä mitä olet ja se on se oikea fakta. Kaikki kritiikki viitataan kintaalla: olet väärässä, jos olet esittämääni kantaa vastaan. Olet oikeassa, jos olet kantani kannalla – riippumatta ymmärrätkö sitä tai oletko samoista syistä sen kannalla.

Tutustuessani Perussuomalaisten johtotähtien ajatuksiin tunnistin näitä elementtejä heidän toiminnassaan. Kansan-, lahkon- tai vaikkapa puolueen johtajalle riittää, että hän pystyy puhuttelemaan laajaa ihmisjoukkoa, joka samaistuu kerrottuun viestiin tai tarinaan. Se missä heidänkin kuvio hajoaa on se tarinoiden kerroksellisuus ja yritys kuvata maailmaa tietystä kapeasta kulmasta ”totuutena”. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että näkökulmaistaminen näiden ”vaiettujen faktojen takana” on niin järkyttävän suurta, että henkilöt itsekin hymyilevät huomatessaan jonkun olevan kiinnostunut kokonaiskuvan mahdottomuudesta.

Ne olivat hienoja hetkiä, kun henkilöillä kuitenkin riitti itseironiakykyä ja huumorintajua ymmärtää, ettei näitä ”faktaketjuja” ole tarkoitettu edes kuunneltaviksi. Ne kuuluu sisäistää tasaisena virtauksena, jossa nyökytellään vahvistavasti niille kohdille, joista tykätään.

Minun kanssani tilanteet ovat muuttuneet ilmeisen epämiellyttäviksi juuri siksi, etten kategorisesti nyökytellyt koskaan. Saatoin vuolaasti kiitellä ihastuttavia ajatuksia ja seuraavassa hetkessä työntää paperisilppuriin sekä keskustelukumppanin käsinkirjoitetun muistion että hänen naamansa.

Tämä voi tuntua siksi monista kummalliselta, että valitsen tätä nykyä kategorisesti nyökytellä useinkin. Koska on paljon mielenkiintoisempaa miettiä miksi ihminen on päätynyt omiin hupsuihin näkökulmiinsa, kuin repiä ne atomeiksi. Ei ihmisiä muuteta heitä nöyryyttämällä. Ei minua eikä muitakaan. Sillä saa tehtyä vihollisia ja kerättyä kostokarmaa omaan suuntaan.

Toki mainittakoon, että pitää olla todella korkean tason mulkku, että ihmiset sitten jaksavat kostaa. Edes huomattaville mulkuille (vieläkään en ole tottunut tämän termin sukupuolineutraaliin käyttöön) ei jakseta kostaa. Koston ansaitsevat ilmeisen harvalukuinen joukko ja vielä harvempi saa sen hevosen pään ovelleen – koska vain se osuus niistä korkeantason mulkuista, jotka ovat osoittaneet omalla toiminnallaan, etteivät he kosta – tulevat kohdatuksi vihamielisyydellä ja halulla korjata heidän osoittamaa huonoa johtajuutta.

Ja juuri tämä on minussa nyt selvästi tunnistettu.

Olen pitäytynyt kostoista.

Mutta ylpeä ihminen kestää vain rajallisesti asioita.

Häpeilemätön mitä vain.

Kategoriat
Pohdinnat

Self defence forces

naisten itsesuojeluvaisto on omanlaisensa
miehet on etäisiä useammasta syystä
mimmit simppelimmin itsesuojelun vuoksi

Miespuolinen ystäväni kärvisteli omaa tilannettaan ja rauhoittelin häntä. Yllätyksekseni kirjoitin nuo kolme riviä. Ne tulivat ihan spontaanisti ulos minusta, enkä niitä lähtenyt sen enempää miettimään – mutta tajusin tajunneeni tosi ison jutun. Siksi halusin jakaa tämän tänne.

Koen tarvetta pyytää anteeksi, että olen aiheuttanut turvattomuuden tunnetta – enkä ole osannut rauhoittaa tilanteita, enkä pysyä pois tilanteista, enkä siis ennakoivasti olla etäällä. Tulen lähelle ja se on ongelma. Mutta minä olen kuka olen, joten on vaikeaa yrittää löytää jokin uusi malli, jossa saisin olla itseni ja antaa rauhan muille.

Juhannusrauhattomuutta, kuten isäni tapasi todeta.

Kategoriat
Konseptit Pohdinnat Tavoite

Blacksox leaving

On omituista, ettei minua ole ahdistanut jätetyksi tulemisen ajatus – siis mekaanisesti: ”Nyt me eroamme, emme ole enää parisuhteessa.”, enkä ole ollut kovin montaa kertaa mustasukkainen. Niinä kertoina, kun olen ollut, ollaan oltu melko pian tilanteessa, jossa joku on vetänyt töpseliä.

Joten omasta mielestäni nämä tunteet ovat jokseenkin turhia.

Mutta.

Hylätyksi tulemisen pelko minulla on. Se on luonteeltaan nimenomaan tuohon tunteeseen liittyvä. Otan raskaasti käytännössä kaikki ihmissuhdekatkeamiset. Olipa kyseessä liikesuhde, ystävyyssuhde tai parisuhde. Jos en enää ole väleissä henkilön kanssa, se on minulle myrkkyä. Lopullisuus ja epäonnistuneisuuden tunne rikkovat minua.

Parisuhteessa voi tulla hylätyksi, vaikka parisuhderakenne jatkuu. Jatketaan yhdessä, mutta ei olla enää parisuhteessa, jossa tapahtuu jotain muuta kuin sinkkuna.

Uskollisuus omalta puoleltani on tällainen epäselvä sektori, mihin useissa parisuhteissani on tartuttu, että olenko parisuhteessa vai aivan jotain muuta.

Olen keskustellut mustasukkaisuudesta hyvin monen naisen kanssa elämäni varrella, huomattavasti useamman – kuin omien parisuhdekumppanieni. Yllättävän moni on sanonut:”Kun minusta ollaan mustasukkaisia, se tuntuu hyvältä – välittävältä (ja merkitykselliseltä).”. Näissä kohdin olen pyöritellyt silmiäni ja tuumannut, ettei ole mikään ihme, kun moni sairaalloisen mustasukkainen mies saa pidettyä parisuhteensa ”kasassa”.

Mustasukkaisuus sekoittuu kokemukseen, että ”olen merkityksellinen tuolle toiselle”. Asia on sanottu myös toisinpäin: ”Jos puolisoni ei ole lainkaan mustasukkainen, koen, ettei minulla ole väliä hänelle.”.

Karkeasti oikaisten mustasukkaisuus sekoitetaan, jotenkin tarkoituksellisesti, Rakkauteen. Siis perustellaan vittumaista käytöstä puolisoa kohtaan välittämisellä.

Tätä voisi pyöritellä loputtomiin, mutta se tarkistuskerros on: Voiko olla mustasukkainen ja olla Rakastamatta?

Tämä on enemmän uskon ja omien kokemuksien kautta tuleva näkemys, kuin totuudellinen kysymys. Ne, jotka eivät ole kohdanneet näitä toisistaan irrallaan (Rakkautta ja mustasukkaisuutta), kokevat, ettei se ole mahdollista. Ja kun on nähnyt hiekkalaatikkoefektin: ”Et koske mun traktoriin! Vaan siksi, ettet sä vaan koske mun traktoriin! En mä siitä välitä, mutta SE ON MUN!” – ei usko mustasukkaisuuden ilmentävän Rakkautta. Omien resurssien suojelu on ihan eri juttu kuin Rakkaus.

Ehkä joku pohtii tässä vaiheessa ikuisuuskysymystä: ”Mitä se Rakkaus sitten on? Jos ei halua olla yhdessä?”.

Koska minulla on sisaruksia olen asiaa pohtinut monelta kantilta, siis äitini Rakkautta meitä kohtaan. Ei Rakkaus vähene, vaikka on useita Rakastettavia. Ja on suurta Rakkautta antaa Rakastettunsa mennä eteenpäin, jos hän niin haluaa. Jopa niin, että auttaa Rakastaan eteenpäin, jos hän vaikuttaa onnettomalta tai uusi innostaa. Aivan kuten äitini teki, hän tuki lähtöäni lapsuudenkodista kohti omaa Rakkauttani.

Parisuhteessa ei tee mieli tarjota eväsboksia kumppanilleen, kun tämä ihastuu toiseen. En minäkään tarjonnut. Mutta hänen ollessa hädissään eromme hetkellä, jossa hän halusi lähteä toisen miehen matkaan – tietenkin lohdutin häntä. Rakastin häntä. Ei se muutu, vaikka itseltä viedään se parisuhde.

Minulle Rakkaus on rakenteita suurempi asia. Se on tunne, joka ei katso sivillissäätyä, sukupuolta tai silmienväriä. Monesti on sanottu, että Rakastumisen ja Rakastamisen erottaa päätös – tahto. Mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän uskon prosesseihin. Tässäkin. Rakkaus on prosessimalli, joka valitaan. Tulee niitä hetkiä, kun siivoaminen ei kiinnosta tippaakaan – jos siisteys on tärkeää – sitä tehdään silti.

Aivan kuten Rakastamistakin.

Vaikka toinen ei ansaitse Rakkauttamme – on aina meidän omissa käsissämme päättää Rakastammeko.

Riittävän pitkään, jos/kun emme saa tarvitsemaamme vastaRakkautta – tulee hetki, jolloin sitten päätämme aiemman päätöksemme toisen Rakastamista kohtaan ja siirrämme Rakkautemme painopisteen takaisin itseemme.

Toki on myös heitä, jotka ”osaavat” aina painottaa Rakkautensa itseensä, joka tietysti on turvallisempi malli itselle. Tämä valinta edellyttää suurimmaksi osaksi toista henkilöä rinnalle, joka ei ”osaa” valita itseään Sinun ylitsesi. Koska kun molemmat valitsevat tiukassa paikassa itsensä ”Meidän” ylitse – on ihan tuuripeliä jatkuuko se suhde.

Jos tulee tilanne, jossa kaksi pässiä toteaa, ettei kumpikaan voi antaa periksi – he lähtevät eri suuntiin tai toinen – tai molemmat – kuolevat vammoihinsa.

Tällöin Rakkaus ei ole ”prosessina” läsnä lainkaan. Rakkaus on vain hetkellinen tunne, joka häipyy, kun sille ei ole enää paikkaa, eikä tahtoa sitä jatkamaan hetken yli, jossa se ei ole luontaisesti läsnä. Rakkautta ei suojaa rakenne – siis parisuhde, avoliitto, avioliitto, lapset, koira, talo, asuntoauto, kesämökki…

Hulluinta tässä on, että kaikesta ylläolevasta voi muodostaa itselleen uskomusmallin eri osasista, jonka kokee olevan ainoa oikea malli Rakastaa – eikä siinä mitään, niin minäkin uskon omaan malliini, että Rakkaus on jotain suurempaa kuin tekniset suoritteet tai että Rakkautta voi ylläpitää olemalla hiljaa. Sitä mustasukkaisuus yleensä vaatii, joku ilmaisee jotain.

Mutta riittävän paljon mustasukkaisuutta kohdanneena tietää, ettei mustasukkaisuus loppuviimein vaadi edes mitään ”signaaleja”. Moni joka on kohdannut pettämistä tai muusta syystä rakentanut oman uskomuksensa riskeille, pettureille ja ”voin luottaa vain itseeni” -mantraan – ei enää riittävän syvälle omaan mustaan maailmaan sukeltaessaan tarvitse mitään ulkoista. Se sisäinen huuto ja pelko riittää. Asioita alkaa näkymään ihan itsestään.

Suhtaudun jostain syystä humoristisesti valitettavan yleiseen seuraavaan askeleeseen tuosta: ”Mun pitää olla valmis jättää toi ennen kuin se ehtii jättää minut!”. Ehkä asia naurattaa minua ”It’s funny because it’s true!”. Mekaniikka on niin älytön erityisesti siksi, että sama porukka, joka pelkää parisuhderakenteen hajoamista monesti hajottaa sen tuolla itseään-toteuttavalla-ennusteella.

Parisuhde on kuin perheyritys. Korkeat riskit, henkilökohtaista historiaa, jotain sanoinkuvailematonta painolastia ja unelmia tulevasta. Kun toinen – siis jätetyksi tulemista pelkäävä – alkaa siirtää resursseja ja omaa työmotivaatiotaan ulos firmasta ”varotoimenpiteenä”, ettei ”konkurssi vie kaikkea”. Toinen tämän tajutessaan on ihan aiheellisesti: ”No mitähän vittua!? Sä et oo tässä tosissasi ja mä täällä painan niska limassa duunia, kun sä siirrät sun mielenkiintoa ihan muihin juttuihin?”.

Tässä päästään mielenkiintoiseen rakennelmaan.

Uskollisuus ja pettäminen nähdään usein juuri tuon ”oletko sitoutunut?” ylimpänä (tai alimpana – miten nyt haluaa kaavionsa piirtää) tarkastelutasona. Se mikä vaaditaan, että hommassa on mitään järkeä (uskollisuus) tai mikä rikkoo kaiken (pettäminen) riippumatta muista asioista.

Kuitenkin, vaikka minun innostuksesta naisia kohtaan voi olla montaa mieltä, innostukseni – tai Rakkauteni – omaan puolisooni ei ole lakannut, vaikka olisin ollut kiinnostunut toisesta.

Ja tämän voin nyt myöntää niin itselleni kuin kaikille muillekin.

Minulle uskollisuuden ydin on halu olla toisen kanssa, henkilökohtainen halu häntä kohtaan, halu keskustella, halu nauraa, halata, Rakastella, tanssia, nauttia musiikista, tuijotella silmiin, pitää kädestä, suudella, hyväillä, sipaista ohimennessä, taputtaa pyllylle, työntää sormenpäitä hänen hiuksien läpi, tunnustella päänahkaa, poskea, kaulaa, laittaa lämmin käsi hänen olkapäälle, lämmittää molemia läheisyydellä, hengittää raskaasti ja kevyesti, kertoa, että toi on mun puoliso, kommentoida hävyttömästi ja seksuaalisesti latautuneesti ulkonäköä, havahtua yöllä käpälöintiin, kierähtää syliin, purra korvaa, lipaista, tarttua, meditoida ja mietiskellä toista ja toisen kanssa, katsoa eteen yhdessä, käännähtää katsomaan toista, solmien sormet tiukkaan pakettiin ja hymyn levittyä kasvoille, pieni työntyminen eteenpäin ja nenien koskeminen, sanattomasti ja sanoin ”Minä Rakastan Sinua.” -sanominen, siinä oleminen ja onnellistuminen, ”en vaihtais sekuntiakaan…”, vaikka mikä tulisi ja mörökölli minut veisi tai Sinut minulta, Rakkautemme ei ole vain tässä, vaan se on sielussamme, ihollamme, siirtynyt vereemme ja sydän sitä pumppaa aina tästä ikuisuuteen lävitsemme.

Kategoriat
Pohdinnat

Sisäänpäisy

Olen kysynyt usein itseltäni ja muilta, miksi ihmissuhteeni alkavat monesti ihailulla ja sitten lässähtävät jotenkin karmealla tavalla.

Luulen löytäneeni kaksi juttua:

Pettymys, valehtelulta tuntuvaan ilmaisuuni.

Pettymys, avun muuttumisesta sisäänpäin kääntyneeksi vihaksi – ns. omat koirat puree -efekti.

Alkuun juttuni tuntuvat niin erikoisilta, että niitä kuuntelee suuripiirteisemmin ja kiinnostuneesti – joskus jopa haltioituneesti.

Sittemmin sieltä alkaa löytää virheitä, jotka alkavat vituttaa. Tunnun ylimieliseltä mulkulta, joka luulee tietävänsä kaiken.

Ehkä ironisesti useampikin henkilö lukiessaan tätäkin tekstiä ajattelee, että voihan nyt vittu, kun mies luulee tietävänsä tämänkin asian taas.

Kun jutuistani alkaa paljastua, että vedän paljon mietteitäni ihan vaan lonkalta, fiilispohjalta, omiin havaintoihini pohjaten (kuten me kaikki loppuviimein) – se aiheuttaa jonkun megasuuren pettymysketjun.

No, sen sisällä lienee samankaltainen, ellei jopa se tunne itsessään: kun havaitsee, jonkun valehtelevan.

Sehän on ihan kamalaa. Luotto menee ja kyseenalaistaa kaikki aiemmatkin keskustelut. ”Mitä muuta sontaa hän on puhunut?”. Ehkä se huonoin kysymys onkin aina: ”Onko hän koskaan todella pitänyt minusta?”.

Olenko ollut vain hölmö, narri ja hyväksikäytön kohde? Näitähän sitä alkaa kelailemaan, kun valheet ovat riittävän suuria. Tai jos ihminen on riittävän läheinen.

Läheisyys ei vaadi pitkää aikaa. Läheisyys muodostuu kokemuksesta, että toinen on iholla, puolustuslinjan sisäpuolella ja korkealaatuinen riski omalle mielenterveydelle, jos jotain sattuu.

Tämänhän moni tunnistaa minun kanssani keskusteltuaan, että voin hyvinkin nopeasti olla hyvin lähellä.

Se mikä erottaa ilmeisesti minut monista muista: ”Luulin, että olet hyvä ihminen – mutta nyt huomaankin sinun olevan vain ihminen… Ja ehkäpä paljon katalammalla tavalla itsekäs kuin olen aikoihin tavannut ketään… Tai ehkä koskaan.”.

Kanssaihmiset ikään kuin luulevat heräävänsä transsista, jonka minä olen hypnotisoinut. Ja sitten luulevat ymmärtänsä todellisen luonteeni.

Valitettavasti olen havainnut aikojen saatossa sekä itselleni että muille – ihmisten luulevan pettymyksen olevan aina totta. Jos olet luullut jonkun olevan hyvä ja hän ”paljastuukin” pahaksi. Hän on paha.

Olemme jostain syystä painovoiman uhreja kaikki ja kadotukseen tuomitsemisen lieskat vaanivat meistä jokaista. ”Suunta alaspäin” sanoo hissikin ja meidän ihmissuhdetutka tuntuu olevan laiska hissi, joka ei painovoimaa vastaan jaksa taistella. Siis alati kyynistyvä, aina alemmas vajoava hissi. Emme enää usko itsepintaisesti hyvyyteen.

Hyvyyden elinkaari lyhenee. Se rapisee pois rapsuttamalla. ”Äh, ei tämäkään ollut aidosti hyvää. Punainen Ristikin pyörittää omaa organisaatiotaan bisneksenomaisesti, eikä anna apua sitä tarvitseville.”.

Toisena oli apuuni pettyminen. Alkuun olen laupias samarialainen ja elinkaaren lopussa, jonka kanssaihminen päättää meidän molempien puolesta, olen hyväksikäyttäjä.

En ole tähdännyt hyvään, vaan olen toteuttanut itseäni ja omia tarkoitusperiäni, jotka ovat aivan kauheita.

Kukaan ei tosin oikein ole koskaan osannut kuvata mitä ne ovat, mutta jotain kauheaa se on ja se on varmaa. Koska eihän kukaan voisi tehdä sellaisia asioita, jos olisi hyvä. Ja jättää toisia tekemättä.

Alan ilmeisesti nälviä keskustelukumppaniani suoraan ja epäsuoraan. Nostan itseni muka jalustalle ja sieltä olen tuomitseva ystäviäni sekä vihollisiani. Vieläpä niin, että minulla ei ole lopulta tulkittuna kuin vihollisia.

Vastustajia. Niitä te kaikki muka olette. En halua olla muka kenenkään joukkueessa.

Tätä en ymmärrä. Koska olen nähnyt aika pahojakin ihmisiä, jos arvioidaan heidän tekojensa piittaamattomuutta toisia ihmisiä kohtaan ja heidän tunteitaan… Mutta en ole ketään elämäni matkalla tavannut, joka ei haluaisi kuulua johonkin – porukkaan.

Niin miten helvetissä minä sitten olen poikkeus? Miksi minä tulen tulkituksi, että en halua auttaa – vaan haluan vain toiselle pahan olon? Ja se on minun agendani. Enkä yritä löytää yhteyttä tai olla porukassa – kanssasi? Sovussa? Selvitellen?

Kategoriat
Pohdinnat

Iinattijärvi P

Jos tiedät kummasta pystysuuntaisesta pääilmansuunnasta olet etenemässä toista kohti, voit heti tienviitan ”P”-loppupäätteen nähdessäsi sanoa oletko viimeisessä järkevässä paikassa kääntyä kohti paikkaa. Etelästä pohjoiseen matkalla olet.

Tienviitat ovat standardoituja, vakioituja kappaleita, joissa halutaan esittää asiat mahdollisimman selkeästi.

Elämämme tienviitat ovat epämääräisiä kappaleita, jotka toivoisimme olevan selkeämpiä kuin ne oikeastaan koskaan ovat ne nähdessämme ensikertaa.

Ajellessamme ympäriinsä, kohtaamme kuitenkin tienviittoja useasti ja niiden merkitys alkaa korostua sekä hahmottua.

Pohjoisessa käydessä sieluni osaltaan aina lepää ja toisaalta muuttuu levottomaksi. Jokin ympäristön armottomuudessa saa minut heräämään ja valpastumaan. Toisaalta se koruton kauneus puhuttelee ja saa aiheuttaa kiireettömyyden tuntua.

Olisi hullua väittää, että tiedän suurimmaksikaan osaksi mihin pyrin tai mitä varten muotoilen sanoja. Toisaalta omien tunteitten sanoittamisella on itseisarvoa ja alan sen vasta nyt hahmottaa.

Toisin sanoen, tilanteessa, jossa merkitykset, tavoitteet ja sisältö ovat epäselviä – silti koen hyödylliseksi puhua omista tunteistaan. Toki, tämä, että kirjoitan – ei ole varsinaisesti puhetta, koska sillä ei ole peiliä.

Leikittelen usein ajatuksella, että joku tätä blogia lukee säännöllisesti tietäen tai tietämättä kuka olen. Makustellen kirjoituksiani ja yrittäen päästä kärryille ajatuksistani, tunteista sekä persoonastani. Tämä kaikki, vaikka en markkinoi tätä palstaa edelleenkään.

Olin aikoinaan kirjaamassa hyvin henkilökohtaisia asioita auki itsestäni tälle sivustolle. Onneksi aivan ihastuttava ja vaarallisen älykäs nainen neuvoi minua pohtimaan asiaa vielä hetken. Pohdin ja hylkäsin silloin hankkeeni.

Se on poikkeuksellisesti hetki, jossa en toiminut mielijohteeni mukaisesti ja olen ylpeä itsestäni, että pystyin kuuntelemaan ensinnäkin neuvoa ja toisekseen itseäni.

Jos itsensäpaljastaminen on kohtaloni, sen voin tehdä koska vain. Ja jos aikani loppuu ennen paljastustani, ei paljastuksillani ole enää merkitystä. Ei niillä henkilökohtaisilla minun psyykettäni koskevilla asioilla ole juurikaan arvoa.

Sitä vastoin, niillä asioilla, joita kannan sisälläni, sielussani muista kauniista ihmisistä – on väliä ja merkitystä. Eikä niitä pidä hillota sisällään.

Olen kuitenkin yrittänyt kasvaa ihmisenä ymmärtämään muiden ihmisten hämmennyksen välttämistä. En siis enää nuoruusvuosieni lailla aggressiivisesti tuuttaa omaa asiaani muille, vaikka se olisi kuinka kaunis omasta mielestäni.

Tästä sain vuosi sitten opetuksen, kun kerroin eräälle ihanalle naiselle hänestä – omasta mielestäni – kauniisti.

Olen nyt noin vuoden meditoinnin jälkeen ymmärtänyt, että kunnioittava käytös on todella hankala tieteenlaji – kun se yhdistetään haluun olla avoin ja käsitellä ihmisten intiimeiksi kokemia asioita. Tunteita ja seksuaalisuutta minun kohdallani etupäässä. Pelkoja, unelmia, fyysistä läheisyyttä ja intohimoa.

Pohdin tätä asiaa ollessani ulkoporealtaassa.

Simuloin päähäni tilanteen, jossa istuskelen yksin ulkoporealtaassa juoden olutta. Ledit liukuen verkkaiseen tahtiin vaihtavat väriään. Havahdun, kun silmäkulmaani ilmestyy naapurimökin nainen, joka astelee altaaseen seurakseni.

Hän hymyilee ja laskee juomansa altaan reunalle. Avaa keskustelun festarialueen ja mökkikylän sekoittavalla tyylilllä: ”Ajattelin, että mukavampi olla seurassa kuin molemmat yksin omissa altaissa.”. Luon vinon hymyn häneen ja nyökkään olevani samaa mieltä. Mitä haaskausta, että kaksi sielua liplattelee varpaitaan viiden metrin päässä toisistaan – kun he voisivat jakaa hetken kahdestaan?

Äänettömyys ja tilantuntu ovat eri juttu kuin yksinäisyys – tai läheisyyden tunne. Yksin voi olla yksinäinen tai rentoutunut. Sama toisen kanssa. Yhdessä oleminen ei tarkoita itsensä kokonaiseksi tuntemista, yhteisön lämmöstä nauttimista tai muutakaan mukavaa.

Nainen ei sano mitään. Tulkitsen sen kohteliaisuutena, että voisin vielä pyytää häntä siirtymään oman mökin palveluiden lämpöön. Nuoruudessani olisin saattanut tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä tilanteesta oman heikon egoni suojaksi.

Pohdin seuraavaa siirtoa päässäni – täysin itse kuvittelemaani tilanteeseen, vailla minkäänlaista kosketusta todellisuuteen.

Olen jo jonkun aikaa sitten linjannut, että minun pitäisi edetä kysymysten kautta enemmän epäselvissä tilanteissa – ja ehkä kaikissa tilanteissa aina.

Järkeilin, että minun pitäisi keksiä joku naseva kysymys, joka tyydyttäisi mutkikasta mieltäni ko. tilanteessa. Ottamatta kantaa kenenkään sen hetkiseen elämään, kuten vaikka parisuhdestatukseen – mikä olisi nokkela kysymys, jolla osapuolia kunnioittavasti saisi tilanteen selväksi nopeasti ja kaikki voisivat rentoutua etenemään yhteisesti toivotulla tavalla.

Pitkän prosessoinnin jälkeen keksin aihion:

Jos ajattelisin minulla olevan jotain kaunista sanottavaa Sinusta… olisiko Sinusta hyvä ajatus minun kokeilla sanoa se nyt? Emme tunne, joten riski meidän tutustumisen menettämiseen on suuri, jos ajattelemani asia ei olisikaan mieleesi tässä hetkessä.

Positiivisen ensivaikutelman ääneen sanomisen sietämätön keveys

Emme kerro toisillemme hyviä asioita, koska ne luovat riskejä. Sanomalla kauniita henkilökohtaisia asioita riskeeraamme arvovaltaamme, omaa brändiämme – mutta ennen kaikkea asetamme itsemme alttiiksi tulla torjutuiksi.

Tätä ongelmaa hoidetaan monesti sanomalla kauniita asioita erittäin päihtyneenä. Tällöin mahdollinen torjuntariski on vähäisempi ja vaikka tulisimme torjutuiksi, se ei tunnu meistä itsestämme niin pahalta.

Miksi siis sanoisimme toisillemme niitä kauniita asioita, joita kannamme sisällämme?

Koska se on oikein.

Koska otamme jäätäviä riskejä jo muutenkin ja tämä sentään on luonteeltaan hyvää riskiä.

Toisaalta, omalla kohdallani on tuntunut, että ne hyvätkin sanat ja tunteet ovat niin isoja… että kuulija voi murskautua sanojen alle.

Sanat tulevat liian lähelle, liian nopeasti, eikä niitä pääse tarkastelemaan etäältä – pohtien niiden vastaanottoa. Vähän kuin joku vain päättäisi itse tulla firmaasi töihin. Hän voi olla hyvä työntekijä tai yhtiökumppani, mutta pyytämättä ja yllättäen tullessaan hän rikkoisi luottamuksen. Eikä hän saisi reilua arviointia, vaan hänelle osoitettaisiin ulko-ovea.

Jokaisen ihmisen henkilökohtainen yritys – siis persoona ja oma elämä – ansaitsee aina tulla kuulluksi ja nähdyksi. Eikä väkisin parannetuksi tai suosittelukirjeen saajaksi.

Rakastan Ihmisiä – älkää käsittäkö väärin. Rakkauteni on päätös, eikä se näytä olevan enää riippuvainen vastarakkaudesta – saanko sitä koskaan vai en. Minä saan päättää omista tunteistani ja ne ovat minun omaisuuttani.

Yritän sovittaa omat tunteeni muiden tunteiden kunnioittamiseen – siinä kuitenkaan vielä täysin onnistumatta. Hyvällä polulla olen ja se riittäköön nyt.

Ehkä toisessa hetkessä ymmärrän tienviitan sisällön paremmin.

Ehkä olisi pitänyt kääntyä aiemmin – tai ehkä minun oli hyvä ajaa alkuperäisen suunnitelman mukaan perille, juoda kahvit ja jatkaa sitten matkaa.

Kiireettömyyttä ei tulisi pyytää anteeksi. Se on myös päätös ja kunnioitettava sellainen. Jos halusin kiireettömästi istua paikallani, kunnes ymmärrän miksi minun piti tulla tähän istumaan – miksen ole muualla – ei minun tule soimata itseäni. Halu kohdata ihmiset ja itsensä, kiireettä, on hyvästä. Se luo kestävän polun ja kestää tarkastelua vuosienkin päästä.

Sen polun tienviittaa voi aina katsoa hymyillen – en ollut eksyksissä, vaan tiellä, joka johdatti minut perille.