Mies ja Mikki

Virnistin itselleni siivotessani keittiötä ja kuunnellessani samaan aikaan ”Väsyneet naiset”-äänikirjaa, jossa esiteltiin, että vain naiset pitävät järjestystä yllä ja ovat kiinnostuneita kauniista, viihtyisästä ja Instagram-esittelykelpoisesta kodista, jossa perheenjäsenten hiukset on kammattu, kaikki käyskentelevät näteissä vaatteissa ja nainen paistelee pannukakkuja.

Näinkin poukkoilevista mielenliikkeistä kärryillä pysyminen on toki hyvää treeniä ihmisten ja heidän näkemysten taustalla olevien ajatusten ymmärrykseen.

Sävyä tosin ihmettelen usein, mutta se lienee myyntitekniikka, jolla tehdään trendikkäästi vastakkainasettelua saaden sitoutuneita faneja ja sitä some-puolella tuttua engagementtiä myös hater-osastolta lisäten näkyyvyyttä. Huomiotalous.

Taloudesta sen verran, että kirjailija esitteli kiintoisan näkemyksen oman perheen taloudenhoidosta. Runkona oli, että jollain tavalla tulot (erittelemättä asiaa tarkemmin, ehkäpä palkat?) tulevat yhteiseen pottiin ja molemmille parisuhteen osapuolille tulee ”300€ kuukausirahaa”, jonka saa käyttää haluamallaan tavalla. Välillä toki puhuttiin kirjailijan ”omista rahastoista” jne.

Kirjailijan mielestä rahat tulisi jakaa hänen perheessä yllä kuvatulla tavalla ”tasan” siinäkin tapauksessa – eikä hän kokisi omantunnon tuskia – vaikka puoliso ansaitsisi 3 x enemmän kuin kirjailija. Oli näet mahdoton kuvitella, että palkka tulisi hänen älyn tai muiden ansioiden pohjalta – vaan enemmän rahaan vaikuttaisivat esimerkiksi sattuma ja toimialavalinta. Tällä hetkellä heidän ansaintataso oli ilmeisesti likimain samanlainen, joten tätä teoreettista tilannetta ei tarvinnut koeponnistaa.

Tämä oli itselleni uusi näkemys tasa-arvoon: kaikki voisivat kirjailijan mielestä ansaita samaa palkkaa. Tuolle ideologialle on ihan nimikin, mutta kirjailijan esittelemä muunnos on mielenkiintoinen, koska hän itse on yrittäjä. Koin kirjailijan viittaavan ihmisten tasa-arvoisuuteen ”leikkaavana”, siis kaikki samalle viivalle asettavana – ettei kukaan oikeastaan voisi omin avuin olla suuremman palkan arvoinen aidosti – vaan se johtuisi aina muista syistä, kuin henkilökohtaisesta kyvykkyydestä tai vaikkapa kirjailijan itse mainitsemasta älykkyydestä.

Muistan elävästi erään tilanteen, jossa huippuälykäs mies oli edennyt akateemisessa maailmassa positioon, jossa olisi pitänyt työskennellä ihmisten kanssa. Hän totesi, ettei ole hänen juttu ja aloitti ajamaan rekkaa.

Olen kohdannut niin eriskummallisia uratarinoita ja ihmisiäkin, että kyvykkyyteni yleistää ihmiskohtaloita on vähintäänkin heikko juuri rahan, uran ja ominaisuuksien yhdistelyssä.

En kuitenkaan voi sanoa kadehtivani kirjailijan kyvykkyyttä laukoa jumalallisia totuuksia – koska hän juuri hetkeä aiemmin totesi miten väärin se on miesten toimiessa niin.

Olen paljon pohtinut oliko elämä helpompaa silloin, kun ajattelin oman näppärän ilmaisuni olevan oikeutettua? Toisaalta oli varmasti ja omituista sekin, että monesti tuntui siltä kuin olisin ollut kiinnostavampi ja arvostetumpi… mutta tuntuuko näin jälkikäteen harmilliselta ajatella, etten ollut aidosti kiinnostunut tutkimaan asioita – kun oli kiireempi julistaa keksintöjäni?

Ja tähän olen päässyt: minusta maailman isoimpia ongelmia on, että voimakkaat ilmaisijat eivät kehitä omaa ilmaisukyvykkyyttään selvitystehtäviin, ymmärrykseen, dialogiin… vaan viilaavat monologiosaamistaan aina vain tiukempaan muottiin, terävämmäksi, myyväksi, tuotteistetuksi, samaistusta herättäväksi – sitä kuuluisaa ”wau!”-efektiä.

Tästä syntyy näennäinen moniäänisyys, joka tiivistyy yksipuoliseksi huudoksi: ”Tää pitää korjata ja laittaa kuntoon!”. Ja kaikilla on sitten se oma asia, eikä kukaan yhdistele näitä kuplia toisiinsa… vaahdoksi? Kermavaahtoa, puhdistusvaahtoa tai jotain likaisempaa yhdistävää vaahtoamista.

Olen minäkin osani tässä siis pelannut. Vienyt vaivattomasti keskustelun kuin keskustelun vaikkapa seksuaalisuuspohdinnaksi – tärkeintä maailmassa, kyllä kaikkia pitäis tää aihe kiinnostaa. No eipä kiinnosta. Ei oo kaikkien tärkein juttu. Kuten ei mikään muukaan aihe.

Seksuaalisuudelle on helppo keksiä kaikille kuuluvia perusteita, koska ilman sitä, koko ihmiskuntaa ei olisi. Ihmisistä vain aniharva on syntynyt ilman seksuaalisuutta – ja eräässä tunnekirjastolistauksessa oli mielenkiintoinen ”sukupuolisuuden tunne”, jota pohdin pitkään… Tuon voi mieltää laajempana ja voihan hyvin olla, että jokainen ihminen on syntynyt ”sukupuolisuuden tunteen” varjolla?

Niin.

Huomiotalous.

Silloin, kun lauoin itsevarmasti ja suu vaahdoten (taas se kuplarykelmä) juttujani – minulla oli vahvempi henkilöbrändi. Ja tätähän se on, pitää yksinkertaistaa ja säilyttää näkökulma, jotta fanit ja haterit tietävät positionsa.

Jos piti minun seksuaalisuushöpötyksiä kiehtovina – tykkäsi todennäköisesti viettää aikaa kanssani. Jos ne aiheuttivat jotain ”en halua tällaista ihmistä elämääni”-tunteita -> todennäköisesti henkilö poistui vaikutuspiiristäni.

Kirjailija ei poukkoile ajatusjuoksunsa kanssa, kun huomioidaan teema ja näkökulma. Se on johdonmukainen: ”väsyneet naiset kirja näkymättömän työn sankareille”. Sukupuolisuuden tunteen kautta työtä, jota joku ei näe.

Minä sen sijaan poukkoilen niin teemojen kuin näkökulmieni kanssa. Tämän toivottavasti ovat kaikki oppineet minusta, mutta heille, joille tämä tuntuu vieraalta sanoisin vain, että kannattaa tulla laukomaan niin kysymyksiä kuin olettamuksiakin avoimin mielin.

Ota vaikkapa 3 tarkistettavaa juttua, jotka ovat mielestäsi aivan erilaisia.

1. Juttu, josta luulet tietäväsi mielipiteeni – joka eroaa omastasi – jolloin pääset tarkistamaan miten idiootti mielestäsi olen.
2. Juttu, josta luulet tietäväsi mieliteeni – joka on yhtenevä kanssasi – jolloin pääset tarkistamaan miten älykäs mielestäsi olen.
3. Juttu, josta et osaisi muodostaa mielipidettäni – ja samaan aikaan asia, josta sinunkin on ollut vaikea päättää mitä mieltä olet… Tällöin meille muodostuisi mahdollisuus dialogiin.

Mutta haluammeko tarjota toisillemme mahdollisuuden tulla kuulluksi ja nähdyksi – arvostetuksi?

Kaipaako kirjailija kokemuksen, että ehkä lähti lapasesta ja tuli sanottua hupsusti? Tokkopa, koska moni sanataitelija – olipa laulaja tai kirjoittaja – menee sen peiton taakse, jossa lukee: ”Jokaisella saa olla oma tulkintansa.”. Ja kun tulkinta on väärä, sanataiteilija katsoo samaista peittoa kääntöpuolella, jossa lukee: ”Ja väärät tulkinnat kertovat enemmän tulkitsijasta, kuin sanataiteilijasta.”

Ehkä minäkin opin tämän jalon taidon joskus. En kuitenkaan tänään, sillä tajusin ottavani oikeastaan kaikki asiat hyvin henkilökohtaisesti ja toimivani hyvin henkilökohtaisesti. Kuten puolisoni totesi kerran; (olen) aina iholla.

Ja tämä runollisesti tulkittuna tarkoittaa minun olevan toisen ihmisen ihonpintaa vasten – mutta sen lisäksi sitä, etten toden otta osaa pukea haarniskaa tai edes paitaa päälle, vaan olen aina iholla. Tätäkin kirjoittaessa olen vain yöhousut ja huopatossut jalassa.

Jotta minun henkevät ja hienovaraiset viittaukset eivät menisi ohi, kannattaa tosiaan tuumia tuota ”materiaaliteknistä” kimaraa vielä parisuhteeni kautta. Tulkintaahan tämä kaikki on, ihmisten välinen viestinvaihto.

Toinen huomio – kiinnitä huomiota siihen, etten ole julkaissut tällä alustalla edellisten 24kk aikana juuri mitään. Kaikki julkinen höpöttämiseni haluttiin tappaa ja totesin itse, että voi olla hyväkin ottaa ”mietintätauko” omasta ilmaisustani joiltain osin. Kirjoitustauko ei mielestäni tehnyt minulle oikeastaan hyvää. Se olisi voinut olla stressinvähennys, mutta ei oikeastaan, koska minulla on tarve jäsentää omia ajatuksiani prosessipuhumisen tai -kirjoittamisen keinoin.

Huomasin tänään, että minkä takia aloitin kaikkien vuosien jälkeen pitämään päiväkirjaa? Olen sitä muutaman viikon siis kirjoittanut, kun koin sen hyväksi. Ja vasta tänään ymmärsin, että minähän olin siis hylännyt tämän blogini, koska koin jotenkin tärkeämmäksi hölöttää täysin vapaasti juttuja muistiin – asioista, jotka ovat kipeitä ja koskevat ei pelkästään kolmansia-osapuolia, vaan mahdollisesti ketä vain elämässäni kohtaamaa ihmistä.

Tosi asiassa tämäkin blogi on vain aikansa kuvaus – sen hetken, jossa minä olen elänyt. Tämä on ollut päiväkirja, jonka asiat ovat sittemmin osin muuttuneet, tulleet käsitellyiksi tai avatuksi uudesta kulmasta. Tuntuu jotenkin kamalalta ajatella, että tätä tai mitä tahansa muutakaan niin minun kuin muidenkaan juttuja käytetään ilmaisijaa vastaan myöhemmin.

Maailma ei parane vaikenemisella. Jos minulla on joku typerä ajatus, totta helvetissä haluan päästä sen ylitse kohti valoa. Maailma on mennyt siihen raamiin, että puhutaan kaikki jossain piilossa tai paketoit oman julkisen tulokulmasi, että edustat jotain sellaista, jolla on oikeus olla sitä mieltä mitä olet ja se on se oikea fakta. Kaikki kritiikki viitataan kintaalla: olet väärässä, jos olet esittämääni kantaa vastaan. Olet oikeassa, jos olet kantani kannalla – riippumatta ymmärrätkö sitä tai oletko samoista syistä sen kannalla.

Tutustuessani Perussuomalaisten johtotähtien ajatuksiin tunnistin näitä elementtejä heidän toiminnassaan. Kansan-, lahkon- tai vaikkapa puolueen johtajalle riittää, että hän pystyy puhuttelemaan laajaa ihmisjoukkoa, joka samaistuu kerrottuun viestiin tai tarinaan. Se missä heidänkin kuvio hajoaa on se tarinoiden kerroksellisuus ja yritys kuvata maailmaa tietystä kapeasta kulmasta ”totuutena”. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että näkökulmaistaminen näiden ”vaiettujen faktojen takana” on niin järkyttävän suurta, että henkilöt itsekin hymyilevät huomatessaan jonkun olevan kiinnostunut kokonaiskuvan mahdottomuudesta.

Ne olivat hienoja hetkiä, kun henkilöillä kuitenkin riitti itseironiakykyä ja huumorintajua ymmärtää, ettei näitä ”faktaketjuja” ole tarkoitettu edes kuunneltaviksi. Ne kuuluu sisäistää tasaisena virtauksena, jossa nyökytellään vahvistavasti niille kohdille, joista tykätään.

Minun kanssani tilanteet ovat muuttuneet ilmeisen epämiellyttäviksi juuri siksi, etten kategorisesti nyökytellyt koskaan. Saatoin vuolaasti kiitellä ihastuttavia ajatuksia ja seuraavassa hetkessä työntää paperisilppuriin sekä keskustelukumppanin käsinkirjoitetun muistion että hänen naamansa.

Tämä voi tuntua siksi monista kummalliselta, että valitsen tätä nykyä kategorisesti nyökytellä useinkin. Koska on paljon mielenkiintoisempaa miettiä miksi ihminen on päätynyt omiin hupsuihin näkökulmiinsa, kuin repiä ne atomeiksi. Ei ihmisiä muuteta heitä nöyryyttämällä. Ei minua eikä muitakaan. Sillä saa tehtyä vihollisia ja kerättyä kostokarmaa omaan suuntaan.

Toki mainittakoon, että pitää olla todella korkean tason mulkku, että ihmiset sitten jaksavat kostaa. Edes huomattaville mulkuille (vieläkään en ole tottunut tämän termin sukupuolineutraaliin käyttöön) ei jakseta kostaa. Koston ansaitsevat ilmeisen harvalukuinen joukko ja vielä harvempi saa sen hevosen pään ovelleen – koska vain se osuus niistä korkeantason mulkuista, jotka ovat osoittaneet omalla toiminnallaan, etteivät he kosta – tulevat kohdatuksi vihamielisyydellä ja halulla korjata heidän osoittamaa huonoa johtajuutta.

Ja juuri tämä on minussa nyt selvästi tunnistettu.

Olen pitäytynyt kostoista.

Mutta ylpeä ihminen kestää vain rajallisesti asioita.

Häpeilemätön mitä vain.