Cheekin uusi kirja ”Missio vai mielenrauha” on kätevä opus omien valintojen jne. miettimiseen.
Mikä minulle on ollut asia, tekeminen, tunne tms., joka on ajanut tarvittaessa kaiken muun yli?
Mikä on se showstopper? Mikä on se herätyskello, jota en koskaan hiljennä ennen lentoa(kaan?)?
Dialogi
En oikein osaa mieltää, että onko tuo ”arvoksi” sopiva sana tai käsite, mutta koen sen olevan.
Cheekiä kuunnellessa on ollut hauskaa kuulla miten hän toteaa useat kerrat, että moni luulee toisin ja ei usko tätä mitä kuulevat – mutta tämä on totuus ja hän itse tietää sen parhaiten.
Samalla tavoin voin sanoa, että vaikka yllättävän monet luulevat minulle olevan tärkeämpää oma ääneni – näin ei ole – totuus on, että vuoropuhelu on se kaikkein kirkkain.
Se mikä on myös totta, olen ollut usein elämäni varrella tilanteissa, joissa olen omalla puheellani yrittänyt johtaa vuoropuhelua syvällisemmäksi tai hedelmällisemmäksi.
En ole ymmärtänyt liioin, että aikansa ja paikkansa kaikella.
Toisaalta. Olen myös monet kerrat onnistunut omassa hankkeessani ja toinen on avautunut ihan omasta tahdostaan, kun olen tilan valmistellut.
Tuntuu, että ongelmani on kuitenkin se perfektionismi (josta Cheek myös puhuu eri kulmasta), jossa kyseenalaistan toimintoja, jos ne eivät toimi kaikkien kanssa aina.
Yritän siis hieroa ja valmistaa itselleni pakkiin aina toimivia työkaluja.
On mukavaa tiedostaa, että juuri tästä syystä hylkäsin porat ja kirurginveitset. Ne toimivat usein ja jos halusi ajatella niiden toimivan aina – moni pystyy ne perustelemaan aina toimiviksi, mutta näinhän se ei ole.
Lobotomiakin (klassisessa mielessä aivojen mekaaninen rassaus) ko. ”tieteenhaaraa” harjoittavien keskuudessa nähtiin aina toimivaksi – ja jos ei toiminut – potilas oli jo beyond saving, mikään ei enää olisi tepsinyt.
Aivan pähkähullu ajatus.
Siis jos oma lempityökalu ei korjaa tilannetta, sille ei muka voi tehdä mitään.
Helvetin laiskaa duunia.
Keskustelimme puolisoni kanssa umpilisäkkeen tulehduksen diagnosoinnista ja mieleeni palasi hetki, jossa arvostin ammattilaista hänen oman rajojen tunnistamisen vuoksi.
Kun halutaan pelastaa, suojella ja korjata aidosti – siinä ei jäädä todellakaan omien työkalujen kanssa turaamaan tai lopeteta omien kykyjen loppuessa – vaan pyydetään apua. Ja tätä jatketaan niin kauan kunnes koko torppa on palanut, kaikki resurssit syöty, kaikki ihmiset kohdattu ja kokeelliset keinot käytetty.
Tässä kohtaa perehdyin lobotomiaan Duodecim artikkelista: ”Lobotomiahoidon alun innostuneen vastaanoton jälkeen heräsi kysymys, hyötyvätkö potilaat lobotomiasta ja ovatko haittavaikutukset ja komplikaatiot pahempia kuin hoito.”.
Cheekin kirjan yksi humoristin kerros on se poukkoilu, jossa esim. nöyryys, halu oppia, vittu mä näytän teille kaikille ja oikeastaan olin kaikista kovin, mutten kuitenkaan ketään parempi… Vuorotelevat hauskalla tavalla kierroksen omaisesti. Ja totta tosiaan, kaikki voivat olla samaan aikaan totta.
Samalla tavoin pidän itseäni erittäin älykkäänä ja muistini on ollut erinomainen pitkin elämääni, mutta kuten olen tavannut sanoa perheyrityajanjakso rikkoi parhaan muistiavaruuteni ja tylsytti teräni.
Luulen löytäneeni tästä toisenkin puolen. Perheyrittäjyys ja sitä edeltävä ero olivat minulle kovia paikkoja. Ymmärrän vasta nykyään, että minulla oli ammattikorkeakouluun rantautuessani tilanne käytännössä näin: olen saanut leivottua kaiken kasaan, johon olen panostanut.
Kaikki oli ollut itsestä kiinni.
Hyvällä tavalla.
Tämän rinnalle tuli toinen: kaikki on itsestä kiinni – huonolla tavalla – jos minä en hoida, asia ei tule hoidetuksi ja jos en osaa, seuraa todennäköisesti vain viivästynyt katastrofi, jos en osaa edes oppia asiaa riittävän nopeasti – tai oppirahoja ei ole olemassakaan. Oppirahat siis maksetaan, ja jos tilillä ei ole mitään, velat tapissa – et voi maksaa oppirahoja. Oppiminen päättyy ja seuraa konkurssi tai pahempaa.
En siis voinut enää luottaa siihen, että kyllä mä kaiken säädän kasaan. Ehkäpä en sittenkään? En voinut toisaalta antaa tämän epävarmuuden tulla luokseni, koska firma. Vaihtaessani työtä, en taaskaan voinut antaa itselleni tilaa ”osasinko?”.
Tätä jatkui niin pitkään, että ollaan tässä. Naama murskana ja vasta eka viikko takana.
Cheekillä oli hyvä pointti hiljaisuudessa. Edes puhelinta ei saa olla, kun haluaa saada luovia oivalluksia. Olen nyt yrittänyt ummistaa maailmalta kirjaimellisesti silmäni, monet hetket viikon aikana ja se varmaan on hyvä juttu juuri nyt itselleni.
Olen siitäkin iloinen, että olen rajannut dialogejani ja keskittänyt niitä merkityksellisiin – kasvaviin tai unelmoimiini – ihmissuhteisiin.
Hidastaminen ja kohinan vähentäminen on haastava juttu, mutta opettavainen ja tarpeellinen. Löysinhän tämän yhden koko elämääni kuvaavan kulman: vuoropuhelu.
Sitä minä kaipaan, janoan ja ajan kohti.
Pohdin terapiani kautta suhdettani päiväkirjailuun ja löysin senkin tarpeellisuuden uudelleen. Suljettu, vain minulla oleva päiväkirja, jättää minut vaille ja tyhjäksi.
Tämän blogin kaltainen potentiaalisesti vastuuseen minut sanoistani asettava on luonnollisesti mutkikkaampi ja stressaavampi, mutta täyttää sen tarpeeni olla yhteydessä paremmin. Peilata ajatuksiani.
Itsereflektio nähdään todella tärkeänä taitona johtajalle. Mietin tänään pedatessani petiä, että voihan sen nähdä myös kirjaimellisesti ”peilipintana”, joka heijastaa itsestä ulospäin jotain. Ja sitä kilpimäistä peilaamista on sitten niillä johtajilla, jotka eivät voi katsoa itseään peilistä.
Ja olen jotenkin kokenut selvästi tarvetta nähdä itseni paremmin. Siksi dialogi. Siksi yhteys. Siksi rajani piirtymässä toista koskettaen. Häilyvä ja ristiriitainen kiintymyssuhde. Minä. Siis kuka?