Tajusin olevani erittäin helppo höynäytettävä:
Jos on joku ns. tosi tärkeä tai pakolliseksi kokemani juttu ja toinen vain kieltäytyy sen huomioimisesta – otan sen itseni hoidettavaksi – enkä oikeastaan enää edes jaksa huutaa siitä, että se olisi myös toisenkin vastuulla, vaikka se yhteinen juttu olisikin.
En siis jotenkin osaa nalkuttaa, vaan ryhdyn hoitamaan asiaa.
Ja ongelma onkin, jos se ei ole minun käsissäni, vaan se vaatisi toisenkin.
Tästä tietysti tuhat esimerkkiä perheyrityksestä, mutta parisuhde onkin paljon mielenkiintoisempi ja toisaalta myös vakavampi. Koska se rikkoo henkisesti intiimillä tavalla ja jättää pahimmillaan ilman Rakkauden kokemista.
Tarkoitan, että minkä ihmeen takia minä en osaa ns. sitä mitä minulle on tehty – syyttää ja vastuuttaa toista: “Mikset tee tätä riittävästi/oikein/ollenkaan?”.
Ainoa missä olen osannut jotenkin tätä typeräksi kokemaani hokemaa, on ollut sellaiset jutut, joita en saa kenenkään kanssa. Esim. konfliktien selvittäminen. Siinä sentään tunnistan jokseenkin sen, ettei ole kohtuullista, että minä olen aina vastuussa.
Ei ole reilua – on siis väärin, että olen aina vastuussa, mutta toisaalta se selittyisi sillä, jos olen arvoton.
Ja tähän ajatukseen kiteytyy se, etten katkeroidu näennäisesti enempää – vaan se muuttuu arvottomuuden kokemukseksi. En osaa muuttaa tuota siis kestävällä tavalla vihaksi, oikeuksieni hakemiseksi, vaan en keksi muuta selitystä kuin, etten ole arvokas ja/tai Rakastettava tai riittävän hyvä muutoin.
Mikään muuhan ei mielestäni selitä tuota.
Koska enhän minäkään armottomasti hylkää lopulta kuin ne, jotka eivät halua minulle hyvää – ja siis ymmärrän heidän lopulta toimivan minulle haitallisesti ihan järjestelmällisesti. Ja silti heitäkään, en leimaa minua tarkoituksellisesti satuttavina – pidän heitä usein omien tiedostamattomien rajoitteiden tai vaikkapa traumojen ohjaamina.
Minun armollisuudella ja lempeydellä, Rakkaudella, ei näytä siis olevan mitään rajaa toisia ihmisiä kohtaan… mutta onneksi sen rinnalle on noussut nyt jokin Rakkautta muistuttava tunne itseäni kohtaan.
Toisin sanoen, olen huomannut, että yllättävän monissa tilanteissa reaalimaailmassa onkin niin, että joko valitsen itseni tai muut. En voi valita molempia. Ja tämä tuntuu nyt helpottavan. Siis muuttuvan helpommaksi nähdä kokea ja huomata.
Tämä on järkevää siinäkin mielessä, että se pudottaa minun “kaikkeen ulottuvan vastuun” – ei sentään kokonaan pois – vaan alemmalle tasolle.
“On se tuon toisenkin vastuulla… ainakin pienesti. Jos ei ota vastuuta yhtään, ei ole minun vastuulla punnertaa tätä toimimaan… eikä se varmaan onnistuisikaan yksin, kun ihmissuhteesta kyse.”
Olen toki jatkanut yrittämistä monissa kohdin, kun olen kokenut asian/ihmissuhteen/harmonian minulle itselleni todella kriittiseksi. Jopa ydinarvojani sisältäväksi. En ole säästellyt itseäni tai voimiani. Olen halunnut laittaa asian kuntoon, hinnalla millä hyvänsä. Mieluummin “die trying” kuin jättää kesken ja kärsiä epäonnistumisen kokemus loppu elämä.
Tässä lienee se yksi tausta. En ole kestänyt – tai siis olen ottanut asiat vastuulleni juuri siksi, etten kestä epäonnistumista. Jos muut kaikkoavat yhteisenkin asian tekemisestä, teen sen itse, ettei minun tarvitsisi kohdata vajavaisuutta ja epäonnistumista.
Toisaalta olen tuntunut olevan monissa kohdin suojassa epäonnistumisilta, koska osaan myös asennoitua oppikokemuksina juttuihin.
Esim. parisuhteitteni lopun hetket olen osannut nähdä väistämättöminä – kun ne sellaisiksi ovat muuttuneet. Olen tehnyt töitä ja kun enää on kyse aikataulusta, mutta suunta on selvä – olen voinut nostaa raajani jarrulta ja antaa vaunujen mennä asemalle.
Kuitenkin, taitojeni ja etenkin ajatteluni kasvettua, minulla on hämärtynyt tuo “väistämättömyys”.
Milloin ei ole enää tehtävissä mitään?
Milloin suurinkaan ja pisinkään ponnistelu ei tuota toivottua lopputulosta?
Ja mikä se toivottu lopputulos edes on?
Hah, helppo: Rakkaus.
Toisin sanoen, jos olen epävarma Rakkaudesta, yritän loputtomalta vaikuttavasti vahvistaa suhdetta, jotta Rakkaus kumpuaisi vahvana näkyviin – ja se kestäisi mitä muuta tuleekaan, vaikkapa suhteen muotoon tai jatkoon liittyen.
Jos Rakkaus näyttää puuttuvan – sitä en kestä itse. Siksi yritän kaikella houkuttelulla ja omalla työllä saada sen esiin… toivon, etten ole ollut väärässä omien tunteitteni ja tuntemieni toisen tunteitten kanssa. En suostu uskomaan, että olisin ollut väärässä.
Enkä tietenkään olekaan. Ei aistittu Rakkaus ole virhetulkinta – siis voi olla, mutta ei sitä sellaisena tarvitse ottaa tai kokea, tulkita tai leimata.
Rakkauden kokemuksen tulkitseminen merkiksi jostain suuremmasta, ikuisesta, eheyttävästä “nyt vihdoin löysin sen mitä olin etsinyt uupumukseen asti, huhhuh, selvisin lopulta rannalle höykyttävän myrskyn jälkeen” -ajattelu on ollut minulle selvästi tyypillistä. Romanttinen ajatus ja jotenkin ihanaa sinisilmäisyyttä.
Mutta myös kuluttavaa. Ja vaarallista.
“Nyt elämäni alkaa ja olen löytänyt turvan.”
Ja huomatessani, ettei näin ollutkaan, alan toimenpiteisiin ja yritän vähän väkisin turvallistaa kuvion. Ja sehän ei yksin onnistu.
Voihan olla myös niin, että se toinen osapuoli jopa vähän laiskistuu, että mitäpä tässä itse osallistumaan rakennustöihin, kun tekemällä muita “omia juttuja” tuo toinen (siis minä) hakkaa laudat paikoilleen itse. Ja homma etenee.
Sitten se toinen esitteleekin omia haaveitaan: “tällainen pitäisi saada ehdottomasti” ja sitten hän (siis minun mielessä: me – tulkittuna hänen sanojen kautta, mutta ihan omassa päässänikin) olisi onnellinen.
Mielenkiintoisesti olen osannut suojautua lastenhankinnalta parisuhteissani, vaikka se on ollut selvästi pöydällä. Jotenkin oma mekanismi on toiminut sen kohdalla monesta suunnasta arvioiden omaa valmiutta ja lapsen tulevaisuutta. Sehän olisi siis voinut olla asia, jonka olisin antanut toisen onnellisuuden eteen.
Mutta noin muuten, enpä keksi juttuja, joiden ovea en olisi avannut tai yrittänyt rakentaa tai yrittänyt omaa mieltäni kasvattaa.
Koska siitä mä koen Rakkaudessa olevan kyse. Enkä nyt puhu uhrautumisesta, vaikka omalla kohdallani toki on taipumusta siihenkin. Vaan nimenomaan kestävällä tavalla rakentaa kuvio – muotoon, jossa kaikki ovat tyytyväisiä.
Täytyy muistaa, että olen keskimmäinen kolmesta pojasta. Olen ollut tunne- ja etenkin harmonia puolella huippuälykäs hyvin pienestä pitäen, en kestävällä “tasaisella” tavalla, vaan raketin omaisesti, joskus maaliin käsittämättömästi – usein ohi ihan “normaalin pulliaisen tavoin”.
Kuitenkin juuri nuo käsittämättömät, hengen haukkomista aiheuttavat, tai pääni sisäiset ymmärryksen hetket, ovat olleet niitä, joiden kautta minua on alettu arvioida tai arvottaa. Olen toki sotkenut itsekin sen arvostukseen ja mm. muka-ymmärrykseen Rakkaudesta.
“Pystyy mihin vain”
Tästä on tullut taakka.
Se oli voimavara ja itsevarmuuden lähde.
Mutta nyt se on märkivä haava, jota en saa puhdistettua ja tikattua kohti komeaa arpea.
En pysty.
En halua pystyä.
En halua pystyä yksin.
Haluan toisenkin.
Kategoria: Tavoite
On omituista, ettei minua ole ahdistanut jätetyksi tulemisen ajatus – siis mekaanisesti: ”Nyt me eroamme, emme ole enää parisuhteessa.”, enkä ole ollut kovin montaa kertaa mustasukkainen. Niinä kertoina, kun olen ollut, ollaan oltu melko pian tilanteessa, jossa joku on vetänyt töpseliä.
Joten omasta mielestäni nämä tunteet ovat jokseenkin turhia.
Mutta.
Hylätyksi tulemisen pelko minulla on. Se on luonteeltaan nimenomaan tuohon tunteeseen liittyvä. Otan raskaasti käytännössä kaikki ihmissuhdekatkeamiset. Olipa kyseessä liikesuhde, ystävyyssuhde tai parisuhde. Jos en enää ole väleissä henkilön kanssa, se on minulle myrkkyä. Lopullisuus ja epäonnistuneisuuden tunne rikkovat minua.
Parisuhteessa voi tulla hylätyksi, vaikka parisuhderakenne jatkuu. Jatketaan yhdessä, mutta ei olla enää parisuhteessa, jossa tapahtuu jotain muuta kuin sinkkuna.
Uskollisuus omalta puoleltani on tällainen epäselvä sektori, mihin useissa parisuhteissani on tartuttu, että olenko parisuhteessa vai aivan jotain muuta.
Olen keskustellut mustasukkaisuudesta hyvin monen naisen kanssa elämäni varrella, huomattavasti useamman – kuin omien parisuhdekumppanieni. Yllättävän moni on sanonut:”Kun minusta ollaan mustasukkaisia, se tuntuu hyvältä – välittävältä (ja merkitykselliseltä).”. Näissä kohdin olen pyöritellyt silmiäni ja tuumannut, ettei ole mikään ihme, kun moni sairaalloisen mustasukkainen mies saa pidettyä parisuhteensa ”kasassa”.
Mustasukkaisuus sekoittuu kokemukseen, että ”olen merkityksellinen tuolle toiselle”. Asia on sanottu myös toisinpäin: ”Jos puolisoni ei ole lainkaan mustasukkainen, koen, ettei minulla ole väliä hänelle.”.
Karkeasti oikaisten mustasukkaisuus sekoitetaan, jotenkin tarkoituksellisesti, Rakkauteen. Siis perustellaan vittumaista käytöstä puolisoa kohtaan välittämisellä.
Tätä voisi pyöritellä loputtomiin, mutta se tarkistuskerros on: Voiko olla mustasukkainen ja olla Rakastamatta?
Tämä on enemmän uskon ja omien kokemuksien kautta tuleva näkemys, kuin totuudellinen kysymys. Ne, jotka eivät ole kohdanneet näitä toisistaan irrallaan (Rakkautta ja mustasukkaisuutta), kokevat, ettei se ole mahdollista. Ja kun on nähnyt hiekkalaatikkoefektin: ”Et koske mun traktoriin! Vaan siksi, ettet sä vaan koske mun traktoriin! En mä siitä välitä, mutta SE ON MUN!” – ei usko mustasukkaisuuden ilmentävän Rakkautta. Omien resurssien suojelu on ihan eri juttu kuin Rakkaus.
Ehkä joku pohtii tässä vaiheessa ikuisuuskysymystä: ”Mitä se Rakkaus sitten on? Jos ei halua olla yhdessä?”.
Koska minulla on sisaruksia olen asiaa pohtinut monelta kantilta, siis äitini Rakkautta meitä kohtaan. Ei Rakkaus vähene, vaikka on useita Rakastettavia. Ja on suurta Rakkautta antaa Rakastettunsa mennä eteenpäin, jos hän niin haluaa. Jopa niin, että auttaa Rakastaan eteenpäin, jos hän vaikuttaa onnettomalta tai uusi innostaa. Aivan kuten äitini teki, hän tuki lähtöäni lapsuudenkodista kohti omaa Rakkauttani.
Parisuhteessa ei tee mieli tarjota eväsboksia kumppanilleen, kun tämä ihastuu toiseen. En minäkään tarjonnut. Mutta hänen ollessa hädissään eromme hetkellä, jossa hän halusi lähteä toisen miehen matkaan – tietenkin lohdutin häntä. Rakastin häntä. Ei se muutu, vaikka itseltä viedään se parisuhde.
Minulle Rakkaus on rakenteita suurempi asia. Se on tunne, joka ei katso sivillissäätyä, sukupuolta tai silmienväriä. Monesti on sanottu, että Rakastumisen ja Rakastamisen erottaa päätös – tahto. Mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän uskon prosesseihin. Tässäkin. Rakkaus on prosessimalli, joka valitaan. Tulee niitä hetkiä, kun siivoaminen ei kiinnosta tippaakaan – jos siisteys on tärkeää – sitä tehdään silti.
Aivan kuten Rakastamistakin.
Vaikka toinen ei ansaitse Rakkauttamme – on aina meidän omissa käsissämme päättää Rakastammeko.
Riittävän pitkään, jos/kun emme saa tarvitsemaamme vastaRakkautta – tulee hetki, jolloin sitten päätämme aiemman päätöksemme toisen Rakastamista kohtaan ja siirrämme Rakkautemme painopisteen takaisin itseemme.
Toki on myös heitä, jotka ”osaavat” aina painottaa Rakkautensa itseensä, joka tietysti on turvallisempi malli itselle. Tämä valinta edellyttää suurimmaksi osaksi toista henkilöä rinnalle, joka ei ”osaa” valita itseään Sinun ylitsesi. Koska kun molemmat valitsevat tiukassa paikassa itsensä ”Meidän” ylitse – on ihan tuuripeliä jatkuuko se suhde.
Jos tulee tilanne, jossa kaksi pässiä toteaa, ettei kumpikaan voi antaa periksi – he lähtevät eri suuntiin tai toinen – tai molemmat – kuolevat vammoihinsa.
Tällöin Rakkaus ei ole ”prosessina” läsnä lainkaan. Rakkaus on vain hetkellinen tunne, joka häipyy, kun sille ei ole enää paikkaa, eikä tahtoa sitä jatkamaan hetken yli, jossa se ei ole luontaisesti läsnä. Rakkautta ei suojaa rakenne – siis parisuhde, avoliitto, avioliitto, lapset, koira, talo, asuntoauto, kesämökki…
Hulluinta tässä on, että kaikesta ylläolevasta voi muodostaa itselleen uskomusmallin eri osasista, jonka kokee olevan ainoa oikea malli Rakastaa – eikä siinä mitään, niin minäkin uskon omaan malliini, että Rakkaus on jotain suurempaa kuin tekniset suoritteet tai että Rakkautta voi ylläpitää olemalla hiljaa. Sitä mustasukkaisuus yleensä vaatii, joku ilmaisee jotain.
Mutta riittävän paljon mustasukkaisuutta kohdanneena tietää, ettei mustasukkaisuus loppuviimein vaadi edes mitään ”signaaleja”. Moni joka on kohdannut pettämistä tai muusta syystä rakentanut oman uskomuksensa riskeille, pettureille ja ”voin luottaa vain itseeni” -mantraan – ei enää riittävän syvälle omaan mustaan maailmaan sukeltaessaan tarvitse mitään ulkoista. Se sisäinen huuto ja pelko riittää. Asioita alkaa näkymään ihan itsestään.
Suhtaudun jostain syystä humoristisesti valitettavan yleiseen seuraavaan askeleeseen tuosta: ”Mun pitää olla valmis jättää toi ennen kuin se ehtii jättää minut!”. Ehkä asia naurattaa minua ”It’s funny because it’s true!”. Mekaniikka on niin älytön erityisesti siksi, että sama porukka, joka pelkää parisuhderakenteen hajoamista monesti hajottaa sen tuolla itseään-toteuttavalla-ennusteella.
Parisuhde on kuin perheyritys. Korkeat riskit, henkilökohtaista historiaa, jotain sanoinkuvailematonta painolastia ja unelmia tulevasta. Kun toinen – siis jätetyksi tulemista pelkäävä – alkaa siirtää resursseja ja omaa työmotivaatiotaan ulos firmasta ”varotoimenpiteenä”, ettei ”konkurssi vie kaikkea”. Toinen tämän tajutessaan on ihan aiheellisesti: ”No mitähän vittua!? Sä et oo tässä tosissasi ja mä täällä painan niska limassa duunia, kun sä siirrät sun mielenkiintoa ihan muihin juttuihin?”.
Tässä päästään mielenkiintoiseen rakennelmaan.
Uskollisuus ja pettäminen nähdään usein juuri tuon ”oletko sitoutunut?” ylimpänä (tai alimpana – miten nyt haluaa kaavionsa piirtää) tarkastelutasona. Se mikä vaaditaan, että hommassa on mitään järkeä (uskollisuus) tai mikä rikkoo kaiken (pettäminen) riippumatta muista asioista.
Kuitenkin, vaikka minun innostuksesta naisia kohtaan voi olla montaa mieltä, innostukseni – tai Rakkauteni – omaan puolisooni ei ole lakannut, vaikka olisin ollut kiinnostunut toisesta.
Ja tämän voin nyt myöntää niin itselleni kuin kaikille muillekin.
Minulle uskollisuuden ydin on halu olla toisen kanssa, henkilökohtainen halu häntä kohtaan, halu keskustella, halu nauraa, halata, Rakastella, tanssia, nauttia musiikista, tuijotella silmiin, pitää kädestä, suudella, hyväillä, sipaista ohimennessä, taputtaa pyllylle, työntää sormenpäitä hänen hiuksien läpi, tunnustella päänahkaa, poskea, kaulaa, laittaa lämmin käsi hänen olkapäälle, lämmittää molemia läheisyydellä, hengittää raskaasti ja kevyesti, kertoa, että toi on mun puoliso, kommentoida hävyttömästi ja seksuaalisesti latautuneesti ulkonäköä, havahtua yöllä käpälöintiin, kierähtää syliin, purra korvaa, lipaista, tarttua, meditoida ja mietiskellä toista ja toisen kanssa, katsoa eteen yhdessä, käännähtää katsomaan toista, solmien sormet tiukkaan pakettiin ja hymyn levittyä kasvoille, pieni työntyminen eteenpäin ja nenien koskeminen, sanattomasti ja sanoin ”Minä Rakastan Sinua.” -sanominen, siinä oleminen ja onnellistuminen, ”en vaihtais sekuntiakaan…”, vaikka mikä tulisi ja mörökölli minut veisi tai Sinut minulta, Rakkautemme ei ole vain tässä, vaan se on sielussamme, ihollamme, siirtynyt vereemme ja sydän sitä pumppaa aina tästä ikuisuuteen lävitsemme.
I should feel pride of the fact that I believe ’Love Conquers All’ – not shame nor little of myself.
Nykypäivänä vain tarinaton henkilö on luuseri.
Kaikki paljon kokeneet ovat voittajia lopulta, vaikka juuri nyt – hetkessä, jossa meidän tulisi elää – moni voi näyttää huonolta.
Haluan, ettei poikani joudu ikinä pelastamaan minua.
Joskus isä itse velvoittaa ja joskus poika ottaa pelastajan roolin, usein näennäisesti molempia – kun oikeasti se on vain ensimmäistä: isä velvoittaa – koska isällä on melkein aina mahdollisuus halutessaan suojella poikaansa ja estää tämän pelastusoperaatio.
Ajatukseni kirkastui, kun sattumalta katsoin TV:stä dokumenttia, jossa (erittäin kuuluisan) tanskalaisen miesmallin poikaa seurattiin. Poika kertoi omalle kuvausryhmälleen menevänsä toimittajan haastatteluun ja ”minun pitää olla valmistautunut ja varuillaan”.
Toimittaja kysyi kaikenlaista pojan isäänsä/-suhteeseen liittyvää: ”Kun isäsi myönsi julkisesti väärinkäyttäneensä päihteitä… miltä se tuntui?”.
Poika: ”En koe, että isäni olisi väärinkäyttänyt päihteitä. Hän käytti niitä kohtuudella, eikä koskaan vääristä syistä, vaan —”
ja muita suojelevia vastauksia, tätä korosti omalle kuvausryhmälle haastattelun jälkeen avautuminen: ”Se meni hyvin… minun pitää olla tarkka sanoistani, koska haastattelijat ovat joskus armottomia ja voivat repiä otsikoita vääristä sanoista…”.
Siis poika koki velvollisuudekseen selitellä isänsä toilailuja ja käänsi niitä positiivisiksi, vaikka isä itse oli jo myöntänyt sekoilleensa.
Minun kuvio oman isäni kanssa on toki surullisempi. Pojan velvoittaminen pelastusoperaatioon on vielä ihan normaalia, mutta oman pojan tulevaisuuden lainaaminen ja sen pyörittely normaaliksi liiketoiminnaksi on jo häiriintynyttä. Eikä hommaa tietenkään parantanut rakenne, jossa minun tilanteeni piti olla tarvittaessa lyhytaikainen kokeilu ja minun itseni piti olla turvassa isäni lupaamalla takauksella. Aikaa kului ja katsoin omaa isääni silmiin hänen työhuoneessaan ja aavistelin pahaa, mutta halusin tarkistaa, ettei asia olisi niin huonosti kuin pelkäsin. Kysyin: ”Niin onhan lupauksesi vielä takauksesta voimassa?” ja puolet geeneistäsi antanut aikuinen vastaa: ”Häh? Ei se niin mene! Kyllä sullakin pitää yrittäjäriskiä olla tässä!”.
Uskallan nyt sanoa tämän olevan traumaattinen kokemus. Enkä ole tästä kokonaisuudesta päässyt yli, vaikka teinkin omalta puoleltani jo rauhan asian suhteen isäni kanssa. Olen pohtinut onko asian pyörittely hyväksi vai huonoksi minulle – tulevaisuudelleni – tai omalle suhteelleni poikaani. Sanotaan, että historia toistaa itseään.
”Who controls the past controls the future. Who controls the present controls the past.”
-Johtajasika Winston @ 1984 (kirja) / George Orwell (kirjailija)
Minun pitää ottaa vahvempi ote nykyisyydestä, jotta voin hallita mennyttä ja sitä kautta tulevaa.
Parisuhteessa on yllättävän vähän neutraaleja vaan kysymyksiä.
Siis parisuhteessahan eletään yhdessä (toivottavasti aika tiiviisti) ja suurin osa naisista (joo, mulla on taas tää vaihe, etten jaksa varoa yleistysten kanssa) on hyvin kiinnostuneita melkoisesta määrästä tietoa kumppaninsa elämästä – koska se on yhteistä elämää blaa blaa blaa…
Miksi sitten kumppanin kysymykset koetaan herkästi vittumaisina tai hyökkäävinä? Joku voi tässä kohtaa irtautua tästä teoriasta ja tuumata, ettei koe hyökkäävinä kysymyksiä. Tämähän johtuu tasan siitä, että ajatellessasi kysymyksiä – et ajattele mitään vittumaista. Kysymys on perusluonteeltaan avoin päässämme tai suljettu ja neutraali.
Esimerkiksi montako valtiota maailmassa on? Ei loukkaa ketään, koska sille on yksi vastaus eikä mittaa mitään parisuhteessamme – epärelevantti, joskin hauska knoppitieto (maailmassa on 195 valtiota).
Miltä sinusta tuntuu? Avoin kysymys, ei oikeita vastauksia, mutta mukavahan se on, jos jotakuta (etenkin puolisoani) kiinnostaa minun tunteeni.
Tästä päästäänkin siihen vittumaisuuteen, joka linkittyy riittämättömyyden kokemukseen. Esimerkiksi itse kyselen paljon juttuja, joihin odotan vastauksia ja en hyväksy vastaukseksi: ”En tiedä, en ole miettinyt, miksi kysyt…” tms. Odotan, että fiksu ihminen osaa tunnustella pikana fiilikset ja vastata. Toisin sanoen ensimmäinen kysymys on avoin, mutta siihen on jo vääriä vastauksia. Tämä laukaisee seuraavan kysymyksen, joka ei edes yritä olla avoin: ”Miksei asia kiinnosta sinua? No mitä tulee ekana mieleen?”. Kohdehenkilö kokee tässä vaiheessa aivan aiheellisesti vastanneensa väärin ja hänen kognitiiviset taidot romahtavat – kuten evoluutiobiologia meille opettaa: Uhka havaittu. Vaihtoehdot: taistele, pakene, jähmety.
Ja sitten meillä onkin jo mylly pyörimässä, jossa toinen ei ymmärrä miksi hyökkään hänen mielestään ja minä en ymmärrä miksi hän rimpuilee.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei toinen välttämättä oikeasti ole miettinyt jotakin mitä itse olen – tai hän ei koe halua vastata ensimmäisiä fiiliksiä asiaan, koska ei ymmärrä mihin kysymykset ovat johtamassa. Isäni teki tätä paljon. Hän arveli joutuvansa uitetuksi johonkin katiskaan, joten hän tuumasi parhaaksi olla vastaamatta tai vastata jollain epämääräisellä tavalla. Kiukustuminen usein jossain vaiheessa saatteli kysymystä: ”Mitä sä nyt yrität kysyä?”.
Monesti tästähän olikin kyse. Olen lukenut Sokrateeni. Kysymysten kautta ihminen itse oivaltaa oman ajattelunsa paremmin, kuin sen suoraan kertomalla. Tätähän erilaisissa valmennuksissa ja terapiassakin käytetään – mutta se ei toimi suorassa kontaktissa. En voi siis asianomaisena (yhtiökumppani tai parisuhdekumppani) kysymyksillä osoittaa mitään toiselle, ellei hän itse ole pyytänyt asiaan apua suoraan tai epäsuoraan. Jos hän painii vaikkapa harrastuksensa jatkamisen kanssa, kysymykset ovat hyvä väylä. Jos hän on hiljaa sohvalla, kysymykset ovat väärä liike pohtia ikään kuin hänen puolestaan miten jotakin asiaa pitäisi ajaa.
Naisten härskeimpiä temppuja ovat kysymystä muistuttavat toteamukset. Klassikkojen klassikko: ”Onko tämän xxx paikka tässä yyy?”.
MIKÄ VITUN KYSYMYS TUO ON OLEVINAAN?
Lienee ihan aiheellista, että kysymyksen kohde – heterosuhteessa mies – kokee älykkyyttään loukatuksi. Riippuen omasta mielentilastaan, yleisestä luonteesta jne. mies sitten vastaa mutisemalla jotakin, ei vastaa mitään tai vaikkapa aloittaa (naisen mielestä) riitelyn. Mies voisi tuumata toki tuossa kohtaa esim. ”Pidätkö sinä tosiaan minua niin tyhmänä, etten tietäisi xxx:n olevan väärässä paikassa sen ollessa yyy?”. Tähän nainen voi vastata vittumaisesti vaikkapa eeppisen: ”No minkä takia se sitten on tuossa?”.
Luuleeko joku oikeasti saavansa järkevän vastauksen tuohon?
Entäs tämä: ”Hei mitäs viikonloppuna?”.
Monihan voisi kuvitella tuon olevan taaskin neutraali ja avoin kysymys. Näinhän se onkin tai itse asiassa jopa positiivinen – koska tuossa huolettomassa muodossa kysymys esitettiin suhteen alkuaikana ja sitä kuulee edelleen pitkän lomajakson aikana ystäviltä. Parisuhteessa elävä tietää, että toisen avatessa keskustelua viikonlopusta tai seuraavasta illasta tai juhlapyhästä – kysymys ei ole: ”Miten sinä haluaisit käyttää tuon vapaana olevan hetken ja voisinko minä tehdä siitä vieläkin paremman?”.
Ehei.
Kysymyshän on – kaikkihan tämän jo tiesivätkin: ”Minulla olisi suunnitelmia meille tuoksi vapaaksi ajankohdaksi ja toivoisin, että olet miettinyt samaa täysin satunnaiselta tuntuvaa suunnitelmaa ja ihanasti jaamme tämän minun ajatuksen – joka siis on jaettuna molempien ajatus, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä viemällä sinua johonkin mihin et itse ajatellut meneväsi. Eli olihan sinunkin suunnitelmasi tälle vapaalle ajalle xxx ja yyy?”.
Toinen osapuoli voi vastata onnekkaasti: ”Olin suunnitellut, että tekisimme jotain yhdessä, jota emme ole voineet arkikiireiden keskellä tehdä – jotain sellaista, joka olisi juuri nyt mukavaa vaihtelua tähän hullunmyllyyn, jossa elämme. Olen pohtinut, että voisimme
- mennä tapaamaan vanhempiasi
- vierailla sen kaukana asuvan ystäväsi luona, jossa saat tehdä sitä rakasta harrastustasi, jota muuten et pääse tekemään täällä
- viedä lemmikkieläimiämme näyttelyyn sinne kaukaiseen, mutta arvostettuun messutapahtumaan
- käydä lasten kanssa siellä ihanan toiminnallisessa ja terveellisessä koko perheen viihtymispaikassa, jossa on turvallista, eikä turhan kallista ja se on juuri sopivan matkan päässä
- hieman remontoida niitä kotimme nurkkia, jotka kaipaavat meidän molempien mielestä ehostamista ja joihin olen sattumalta säästänyt hieman rahaa
- se romanttinen äkkilähtö siihen eksoottiseen paikkaan, jossa saamme rentoutua
- järjestellä kotiamme ja varastoja, ehkäpä vähän somistaa pihaa ja huoneitamme
- tehdä parempaa ruokaa, viettää koti-iltaa katsellen meidän molempien rakastamia viihdeohjelmia, tehdä siinä sivussa terveellistä ja maistuvaa ruokaa pakkaseen arjen kiireitä helpottamaan…”
Kaikki vaihtoehdot ”ja/tai” sanoilla linkitettynä toisiinsa, että varmasti tulee motivaatio selväksi, eikä rajata mitään pois. Nyt joku nuorempi mies voisi kuvitella olevansa fiksu ja luulee, että näihin kysymyksiin voisi lähettää tiedustelupartion eteen ja uhrata vain kaksi taistelijaa, eikä koko pataljoonaa: ”Mitä sinä olit ajattellut?”. Tämähän voi siis toimia romanttisena eleenä jonkin aikaa, mutta tulee se päivä, kun mies on sössinyt oman brändinsä, joko julmana tukahduttajana tai semi-hyödyttömänä-ja-päätös-kyvyttömänä-lapatossukkana. Tällöin kysymykseen kysymyksellä vastaaminen tekee hallaa, jolla mies osoittaa, ettei omaa kunnianhimoa tai kysyy vittumaisesti naisen hyvää tarkoittavaa kysymystä sabotoiden.
Ajattelet ehkä, että nyt on vähän lapinlisää tässä kuviossa? Niin onkin ja heitän räikeitä esimerkkejä, jotta pääsisimme kärryille mistä aloitin: Kysymykset.
Miksi emme osaa kysyä avoimia tai neutraaleja kysymyksiä suhteissamme? Aivan yhtä hyvä kysymys on, että miksemme osaa suhtautua kumppanimme kysymyksiin neutraaleina tai avoimina?
Oma teoriani on, että paskomme omaan pesään esittämällä kysymyksiä, jotka ovat naamioituja terroristeja. Toisin sanoen, meidän pitäisi keskittää huomiomme ensin omiin kysymyksiimme ja alkaa parantaa brändiämme: kun kysymme, olemme kiinnostuneita toisen ajatuksista ja kunnioitamme häntä ihmisenä. Emme kysy asioita, joihin tiedämme vastauksen, emme hyväksy joitakin vastauksia tai olemme jo tuominneet puolisomme askeltaessamme kysymyksen luo.
Kysymykset ovat kuin Punaisen Ristin rekka kriisialueella. Kaikki säännöt kieltävät sen väärinkäytön, tuhoamisen tai hyvänteon estämisen – mutta silti aika monissa parisuhdekriiseissä, niin vaan tulee rauhanomaiseksi eleeksi puettu pommirekka alueelle. Siis kysymys, jolla emme tähtää ymmärrykseen ja toisen tunteiden kunnioittamiseen – vaan uitamme omaa mielipidettämme tai negatiivista tunnetta toisen naamaan. Se on väärin ja tästä haluan ainakin itse pois.
Naiset eivät kaipaa analyysiä. He haluavat ymmärrystä.
Kuten kaikilla ihmisillä, myös minulla on suuruudenhulluja kuvitelmia itsestäni. Perjantaina saunassa tuumasin ääneen, että minulle on koko elämäni aikana eniten annettu positiivista palautetta kahdesta asiasta. Toinen niistä on, että ihmiset ympärilläni pitävät minua älykkäänä.
Minulla oli tänään epätavallinen keskustelu. Ei sen sisällön takia, vaan sen taustalla olevan henkilödynaamiikan takia. Olen tehnyt virheitä, kuten kaikki ihmiset, mutta suurimmat virheeni ovat kohdistuneet asioihin, joista oikeasti välitän. Oma älykkyyteni ei suojele minua tyhmänrohkeudeltani.
Fiksun ihmisen elämä on täynnä oppimiskokemuksia. Kun mietin elämääni taaksepäin, on mielenkiintoista pohtia mihin olen aikani käyttänyt – eli mitä olen oppinut.
Olen pumpannut suurimman osan ajastani ihmisten kanssa keskusteluun. Olen onneksi tavannut elämässäni naisen, joka pyörittelisi silmiään tämän lauseen kohdalla, joten tarkennan: olen keskustellut erittäin paljon naisten kanssa.
Avatessani kotioveani muutama päivä sitten harmittelin valintaani; olenhan siis valinnut kehittää taitoa, joka ei oikeastaan koskaan kenenkään miehen käsissä kasva sellaiseksi, että sitä voisi ihailla varauksetta.
Tietenkin moni mies olisi heittänyt ylävitosta useastikin, jos olisin kehittänyt taitojani vaikkapa naisten iskemisessä. Ihmiset, edes miehet, eivät kuitenkaan arvosta ikuisia naistenkaatajia. Miehiä kiinnostaa heidän tarinat, mutta kiinnostus kääntyy aina jossain kohtaa sisäiseen mietintään: ”…mutta onhan tuo ihan ajantuhlausta verrattuna esimerkiksi perheeseeni. Suorastaan surullista ja säälittävää tuollainen tyhjyys, joka ajaa jatkuvaan valloittamiseen, eikä mihinkään pysyvään.”.
En ole kuitenkaan koskaan tähdännyt mihinkään nopeaan kikkailuun tai väliaikaiseen hämäykseen. Naisen mielen ymmärtäminen on ollut ehkä humoristinen ja typerä projektinimike tälle matkalle, jonka olen aloittanut jo hyvin nuorena. Siinä ei voi kehittyä ikinä oraakkeliksi, joka osaa kertoa aina oikean tavan toimia.
Olen oppinut asiassa paljon ja tänään keskustellessani aivan muista asioista, ymmärsin, että sanani tarkoittivat laajempaakin kokonaisuutta. Naisen mielen ymmärtämisessä ei nimittäin ole itse asiassa kyse siitä, että osaisi sanoa oikeat sanat, kun nainen niitä tarvitsee. Naisen mielen ailahtelevaisuus ei vastaanota sanoja joskus lainkaan, vaikka monet kuvittelevatkin korvien olevan aina auki täydellisille sanoille.
Kauan aikaa sitten jo pohdin, että naisen mielen ymmärtämisessä pitäisi päästä ennakoivaan pisteeseen. Olla askel edellä naista, koska reaktiivisena – ongelmien torjumisena – mies tekee aina jossain kohtaa virheen. Mies voi onnistua sanomaan joskus täydelliset sanat, mutta ei kymmentä kertaa täydellisessä sarjassa.
Huonoja päätöksiä voi tehdä monta peräkkäin vahingossa. Hyviä päätöksiä ei voi tehdä kiireessä montaakaan peräkkäin, vaikka kuinka keskittyisi ja yrittäisi parhaansa. Useisiin asioihin on paneuduttava syvällisesti ja ne on tunnettava ennen kuin on joutunut vaikeaan valintatilanteeseen. Kiireessä tehtyjen päätösten optimistinen määritelmä on ’virheistä oppimista’.
Tämän takia miehellä tulee olla laaja valikoima taitoja, joiden avulla tilannetta tasapainotetaan. Yksinkertaisena esimerkkinä mies kasvattaa virhemarginaaliaan tekemällä naiselle ja esimerkiksi yhteiselle kodille mukavia, huomioivia asioita.
Tärkein naisen mielen ymmärtämisen taito on siis sisäistää kyseessä oleva laaja kokonaisuus, jota ei voi hallita taikasauvalla – vaikka ’Fifty Shades of Grey’ -kirjat muuta väittävätkin.
Nykyään annetaan ymmärtää, että ihminen tunnistaa milloin hän on onnellinen ja se on jotakin mitä meidän kaikkien tulisi tavoitella. Kukaan ei kuitenkaan halua tyhmän leimaa avoimesti sanomalla, että haluaisi olla aina onnellinen. Sellainen käsitys monesta henkilöstä, lehtikirjoituksesta ja tarinasta kuitenkin tulee.
Vastaavasti moni taasen sanoo, että voidaksemme tuntea niitä komeimpia korkeuksia, meidän pitää kokea kamalimpia syvänteitä ja karikoita. Eli emme voisi tunnistaa onnellisuutta ja etenkään tuntea sitä täysin sisimmässämme, jollemme ajoittain kaatuisi naamallemme ja saisi salamaa päällemme.
Palaan usein pohtimaan alkukantaista selviytymiskeinoamme, jolla pyrimme pitämään maailman mielekkäänä ja järkevänä: lohkominen (splitting). Tällä psykologisella termillä kuvataan lapsuutemme vaihetta, jossa pyrimme jakamaan maailman – ilmiöt ja ihmiset – hyviin ja pahoihin. Näiden mielekäs sekoittaminen on vaikeaa ja kuuluu olennaisena osana eheään mieleen sekä aikuisuuteen.
Kohtuullisuus ja kompromissit ovat lohkomisen perusajatuksellista puhtautta ja 100%:suutta vastaan, koska niissä nimenomaan yhdistellään ja käytetään jotakin vähemmän kuin olisi mahdollista. Nämä molemmat edustavat valintoja, jotka irrotetaan lohkomisen ideologiassa. Siis myös ”valinta” poistetaan yhtälöstä, samoin kuin sattuma ja muut monimutkaiset muuttujat.
Ihmiset kuitenkin tekevät huonoja valintoja ajoittain ja etenkin läheisen yksilön näkökulmasta suorastaan kamalia, pahimmillaan vieläpä usein. Sitten eri ilmiöiden sisällä on huomattavan erilaisia alkioita. Yksi tunnustetuimmista esimerkeistä lienee uskonnot, joiden sisällä sattuu ja tapahtuu.
Yksi mielenkiintoinen näkökulma samasta aiheesta lienee pettäminen. Ensinnäkin hyvin erilaiset ihmiset sitä tekevät ja eri syistä. Toisekseen sen pohjana, kun ihmisiä kuuntelee, on hyvin usein joku lohkomiseen liittyvä toimintamalli.
Esimerkiksi halutaan erottaa perhearki, oma kumppani ja hauskanpito sekä seksi. Ikään kuin korvamerkitsemällä eri toiminnot eri henkilöihin ja näin eristämällä huonot sekä hyvät kokemukset. Tämä helpottaa ihmisen elämää, kun ei tarvitse kohdata toista kaikkinensa ja motivoitua selvittämään asiat, voidakseen pitää hauskaa.
Pelot hallitsevat tällöin ihmissuhdetta. Ei uskalleta luottaa, ottaa asioita pöydälle, kuunnella ja ilmaista omia hauraita tunteita. On esimerkiksi riidelty ”liian monta” kertaa, joko ”samasta asiasta” tai ”kaikesta”.
Useimmiten itse ihmissuhde, kemia ja keskinäiset mielipiteet eivät ole ongelma, vaan hieman oikaisten ilmaistuna: väärinkäsitysten liiallinen kasautuminen suhteen alkupäähän (muutama vuosi), joista ei päästä enää yli.
Minusta onnellisuuden tavoittelusta ja sen tarinoissa aina vain hurjemmat mittasuhteet saavista onnistumisista – on tullut hyväksytyn pakkomielteen kautta yksi yleisimmistä onnettomuuden muodoista meille. Meillä on liian herkässä liipasinsormi, joka ennen aloitti jotakin ja laukaisi ”Tehdään yhdessä”-talkoopistoolin. Nyt se laukaus lopettaa jotakin.
Nyt starttaamme jatkuvasti jotakin uutta – virittämättä vanhaa. Emme halua jymähtää, mutta juuri sen teemme, kun emme kehitä. Vastaamme muutosvastarinnalla, kun jokin olisi luomassa nahkansa. Emme anna perhosen avata siipiään, vaan haavissa yritämme hukuttaa sen lampeen.
Haaste onkin tunnistaa: milloin on aika päästää poikanen lentoon, kun sen kohtalo ja onnellisuus tätä vaatii? Ja vastaavasti: milloin on aika jatkaa harjoittelua sen ratkaisevan tason saavuttamiseksi?
Yksi on varmaa: välittämällä ja tulevaisuutta tarkastelemalla, tai sieltä kuvitteellisesti katsomalla, voi parantaa onnistumismahdollisuuksiaan.
Vastuusta on turha puhua, koska usein sitä käytetään osoittamaan toisille tehtäviä, jotka itse haluaisi hoidettavan. Vain omalla esimerkillä, tekemällä niitä oikeiksi katsomiansa asioita, voi ilmaista tahtotilansa ja arvonsa. Harmillisesti se vasta oikeuttaa niistä puhumisen, joten usein tarvitaan vielä uuvuttava määrä energiaa ja taitoa ilmaista itseään. Vasta sitten tulet ymmärretyksi ja nähdyksi oikein.
Tätäkö tavoittelemme? Minuutta, joka haluaa olla yksilö ihmisten meressä, sovussa ja keskinäisestä kunnioituksesta nauttien.
Sitäkö onni on?
Olen käyttänyt melko paljon aikaani miettien, miten suhteessa voi mokata, joten ajattelin vaihteeksi listata vähän onnistumisen asioita.
Voidakseen rentoutua naisen pitää tuntea olonsa hyväksi. Naisen keho ja mieli ovat ympyrä, joista molemmat johtavat toisiinsa. Liikunta auttaa vaivoihin, mutta niihin on myös lääke: yhdessä liikkuminen.
Kodin puhtaudesta huolehtiminen vapauttaa naisen ajattelemaan muita asioita, esimerkiksi seksiä, josta suurin osa naisista pitää – mutta sen prioriteettisijainti listoilla on alhainen. Tämä on harmittava tosi seikka, eikä se tarkoita, että se olisi jotenkin vähäpätöinen. Kyse on enemmänkin siitä, että se on niin korkealla tarvehierarkiassa, että sinne pääseminen vaatii paljon panostusta.
Toisin sanoen, useimmille ihmisille läheisyys on erittäin tärkeä, mutta katsantakanta vaihtelee erittäin paljon. Seksi sinänsä ei ole monellekaan se tärkein prioriteetti. Se voi olla enemmänkin lisämauste, chili, josta kovasti tykkää ja laittaa sitä moneenkin ruokahetkeen. Se ei kuitenkaan määritä elämää samalla tavalla kuin läheisyys. Ravinto ja vesi ovat elintärkeitä ja niiden puuttuminen saavat kehon kuolemaan. Chili ei ole välttämätön, mutta sen puuttuminen voi tehdä ihmisen onnettomaksi.
Ihminen on siitä erikoinen eläinlaji, että se selviää hengissä ilman sydäntä. Tästä johtuen on paljon ihmisiä, jotka eivät tunnista kaipaavansa läheisyyttä ja heiltä puuttuu mm. empatiakyky – muihin kuin itseensä.
Kaikki naiset, jotka eivät ole hukanneet itseään kaipaavat läheisyyttä. Useimmat naiset kaipaavat sen lisäksi hoivaa ja hoivaamisen kohteen. Jotkut lähestyvät asiaa mm. lemmikeitten kautta tai nykyään useissa ääritapauksissa jopa lasten kautta. Näissä ei ole kyse perheen rakentamisesta, vaan hallittavan rakenteen luomisesta.
Tässä on oleellinen pointti: Nainen kaipaa tunteen, että asiat ovat hallinnassa. Hyvässä hallinnassa eritoten. Tämä kuitenkin hämää suoraviivaista miestä, joka lukee Reginan ’naisen unelmia’ tai harlekiinikirjoja marketin kassalla. Nainen ei tosielämässä halua, että ventovieras Pablo tulee italialaisen kappelin hämärässä kulmassa naisen taakse seiväs pystyssä ja nosta sillä hänen hametta. Tämä on ok, koska tarinana se on täysin naisen hallinnassa. Voi olla lukematta jos ei inspiroi. Jottei homma olisi liian helppoa nainen ei halua, että homma olisi hänen itsensä täydessä hallinnassa – vaan sen nimenomaan kuuluu olla hänen hallintansa ulottumattomissa voidakseen rentoutua täysin.
Näin ollen, nainen ei inspiroidu kynttiläillallisesta, jota tarjoillessaan mies alkaa pohtimaan ääneen olisiko naisen mielestä kuitenkin bataattipyre ollut naisen mielestä parempi kuin maa-artisokka-peruna-gratiini. Naisen mieli hajaantuu nopeasti ja sen keskittäminen yhdeksi pistemäiseksi positiiviseksi tunteeksi on haastavaa naiselle itselleenkin. Mies voi olla suureksi avuksi tässä asiassa.
Yksinkertaisia asioita ovat kodinhoitoon ja arkeen liittyvät asiat. Naisen kehokuvan vaaliminen laittamalla terveellistä ruokaa ja liikkumalla yhdessä ovat mitä parhainta rakkaudenosoittamista naiselle. Puhdas koti luo puhtaan pöydän, jossa panna.