Tervehdys ja heippahdus
Hurmuri on aina imagonsa vanki. Hei ei en oo, vaikka väitetään niin en ole pelkkä kanki. -Herra Ylppö
Heilautin kättäni ihosi pinnalla.
Pehmeät muotosi tervehtivät, mutta sinä pysyit vaiti.
Kunnes Rakkauttasi todeten sanoit äänellä, jonka sisällön tunnistin kiitokseksi päivästä.
Käteni heilahdus
Tervehdit
Muttet toivottanut tervetulleeksi
Käteni heilahdus
Vilkutinko sinulle vai ihollesi?
Vilkutinko edes tervehdyksen?
Vai hyvästit?
Turvallinen isä.
Turvallinen mies.
________ puoliso.
Olin kirjoittanut paperin kulmaan ja ojennettuani lapun neuvonantajani luki listan puoliääneen heuristisen oikaisten: ”Turvallinen isä, turvallinen mies, turvallinen puoliso.”.
Korjasin: ”Ei siinä niin lukenut.”
Ykkösrivi on selvä. Kiistaton siinä määrin kuin mikään tässä maailmassa enää voi sitä olla määritelmällisesti. Tämän ovat jopa he tunnustaneet, jotka eivät ole minusta lopulta pitäneet kovinkaan paljon – se kertoo paljon, että minua kohtaan vihaa ilmentäneetkin kunnioittavat aistimaansa isyyttäni.
Kakkosrivi on luonnollisesti ristiriitainen saadun palautteen, itsereflektoimieni tekojen jne. valossa. Kuitenkin on hyvä huomata, että on eri asia olla olematta kaikissa hetkissä aina turvalliselta tuntuva ja siitä on vielä pitkä matka vaaralliseen, ahdistavaan, ahdistelevaan…
Olen yrittänyt olla aiempaa rehellinen myös määrällisesti. Muistan äkkiseltään 5 kohtaamista naisten kanssa, jossa minua pidettiin kaikkea muuta kuin turvallisena. Enkä vedä nyt mitään Berlusconimaista argumenttiä, että ehkä oonkin tehny jotain virheitä – mutta olen rakentanut kouluja ja sairaaloita. Ei minun tarvitse piilotella häpeääni hetkissä, jossa olen toiminut väärin ja huonosti.
Olen pyytänyt tai ainakin yrittänyt pyytää anteeksi näitä tilanteita. Toki olen myös joutunut arvioimaan, että huonon alkutilanteen ilmaisuni vuoksi on voinut olla mahdollisesti parempi olla kohtaamatta henkilöä uudelleen avaten ”selvitystila” aiheeseen liittyen. Olen kuitenkin katsonut parhaaksi yrittää anteeksipyyntöä, vaikka muistan edelleen erittäin eläväisesti yhden viestini, johon ei koskaan palattu.
Lienee sanomattakin selvää, että minä en tuntenut lapsuudessani turvaa. Hieman enemmän yllätyksellistä on, etten koe kokeneeni oikeastaan koskaan turvaa tavalla, jota olen yrittänyt luoda ympärilleni. Hetkellisesti joo, mutta pitkäaikaisesti ei.
Sivumennen sanottakoon, että vasta nyt olen hahmottanut miten moni ei ole kohdannut itseään, eikä menneisyyttään. On haluttu ryskätä eteenpäin ja toivottu, että ne menneet haamut haihtuisivat. ”Ehkä jos vain päätän, ettei niitä ole – ne lakkaisivat olemasta?”. Ei ole tuokaan strategia hirveän toimivalta näyttänyt, mutta tässähän sitä päästään katsomaan kuka pääsi mihinkin asti oman valintansa kanssa.
Hyvänä vertauksena on tavallinen tilanne, jossa henkilö yrittää purra kieltä/hammasta/huulta, ettei räyhäisi – ja useimmiten se menee räyhäämiseksi lopulta kuitenkin – kun ei se purkaminen onnistu, kun kommunikointiyhteys puuttuu. Aiemmassa kehyksessä se yhteys puuttuu itseen ja yritetään ”kestää vielä hetki”. Ja olen nähnyt sellaisia psyyken hajoamisia, kun se päivä ”itsensä kohtaamiselle” on sitten tullut, etten voi suositella teeskentelyä, piilottelua tai kuvittelua.
Entä se kolmas rivi?
Niin. Havaitsin, että olen puolisona ollut vaativampi kuin muissa ihmissuhteissani naisiin liittyen. Puolisooni olen uskaltautunut ja kokenut kohtuulliseksi ladata odotuksia, toiveita, haluj ja lopulta myös vaatimuksia. Muiden ohimenevempien ihmissuhteiden suhteen olen ollut vaatimaton.
Tämä lienee ihan luonnollista ja tätä tietysti olen kohdannut paljon kaikilta puolisoiltanikin. Vaatimuksia, pettymyksiä, sanoittamattomia toiveita ja kovia haaveita.
Kaikki tämä tuntuu ymmärrettävämmältä ja jotenkin armollisempi suhtautuminen itseeni on helpompaa. Lisäksi koen, että voin tämän tiedon valossa jatkossa olla ehkä parempi puolisokin, kun voin valita toimintaani nähtyäni sen uudessa valossa tarkemmin.
Mietin monestakin syystä, että oma kiinnostuneisuuteni ihmisiin ja naisiin etenkin, on aiheuttanut myös kiinnostuneisuuden mielipiteisiin ja tätä koen käytettäneen hyväksi. Olen siis ollut hyvin avoin ja altis mielenilmauksille, jonka vuoksi minua on niiden kanssa lähestytty kiihtyen. Toisin sanoen, niiltä, joita ei ole kiinnostanut – ei ole vaadittu päätä vadille, mutta minun annettua omaa huomiotani -> on haluttu polttaa ruhoni helvetin tulessa, koska annoin ymmärtää enemmän kuin ymmärsin antaa.
Näinhän se ei myöskään ole, koska lopulta minunkin tiimalasista on loppunut hiekka – siis kärsivällisyys – ja olen havahtunut hereille ja tosiaan, ymmärtänyt, ettei toinen osapuoli halua minulle hyvää ”kaikesta huolimatta”, vaan nimenomaan ehdollisena.
Tiivistäen: ”Jos minä en saa sinua ja kauttasi onnellista elämää – sinäkään et saa saada onnellista elämää kenenkään kanssa, et edes itsesi.”.
Tämä ei ole Rakkautta.
Ja tätäkin ilmensin itse aikoinaan: minä omistan sinut ja sinä kuulut minulle, koska minä annoin niin paljon – nyt on minun aikani saada, et voi lähteä ja jättää minua ilman sitä hyvää, jonka olin kuvitellut itselleni, sitä uskollisuutta, jota tekojeni vuoksi ansaitsisin mielestäni, sitä avoimuutta, jonka eteen tein niin paljon.
Olutta ja mennyttä – sanoi suomalainen taiteilija. Ei pitäisi tehdä asioita siinä toivossa, että se muuttuisi joskus arvokkaaksi. Pitäisi tehdä arvokkaiksi kokemia asioita omasta tahdosta. Ja Rakastaa, ehdoitta.
Elän täysillä.
Elämäni on täyttä.
Elämääni ei mahdu mitään – olen siis täynnä sitä.
Elämäni on täydellistä.
Täyttä — päätä itse.
Seksin kannalta, elätkö täyttymyksen aikaa – vai oletko jo niin täynnä muuten, ettei sinuun enää mahdu mitään?
Etsin sitaattia, jossa nyrkkiin ei mahdu mitään (täynnä kaikelta, kaikkea täynnä) ja kämmenelle kaikki, mitä vain, elämä ja maailma (avoin kaikelle).
Mutta minä tai sen enempää AI ei löytänyt sitä. Tässä lähimmät:
”Your hand opens and closes and opens and closes. If it were always a fist or always stretched open, you would be paralyzed.” – Rumi
”The moment you say, ‘I have got it,’ you have closed your fist. … Your fist is too small and the sky is too big, but you can have the whole sky in your open hand …” – Osho
”You can’t shake hands with a closed fist.” – Mahatma Gandhi(Huom: sitaatti liitetään usein Gandhiin, vaikka alkuperä ei ole täysin varmistettu.)
”You cannot shake hands with a clenched fist.” – Indira Gandhi
”If my hand is tightened into a fist … I am actively rejecting the gift. … If the present moment is a gift, my hand must be open in order to receive it.” – Charles Freligh
”A tight fist holds precious little while an open hand … receives and gives.” – Tina Saxena
Toivottavasti joku täydentää listaa joskus.
Tajusin olevani erittäin helppo höynäytettävä:
Jos on joku ns. tosi tärkeä tai pakolliseksi kokemani juttu ja toinen vain kieltäytyy sen huomioimisesta – otan sen itseni hoidettavaksi – enkä oikeastaan enää edes jaksa huutaa siitä, että se olisi myös toisenkin vastuulla, vaikka se yhteinen juttu olisikin.
En siis jotenkin osaa nalkuttaa, vaan ryhdyn hoitamaan asiaa.
Ja ongelma onkin, jos se ei ole minun käsissäni, vaan se vaatisi toisenkin.
Tästä tietysti tuhat esimerkkiä perheyrityksestä, mutta parisuhde onkin paljon mielenkiintoisempi ja toisaalta myös vakavampi. Koska se rikkoo henkisesti intiimillä tavalla ja jättää pahimmillaan ilman Rakkauden kokemista.
Tarkoitan, että minkä ihmeen takia minä en osaa ns. sitä mitä minulle on tehty – syyttää ja vastuuttaa toista: “Mikset tee tätä riittävästi/oikein/ollenkaan?”.
Ainoa missä olen osannut jotenkin tätä typeräksi kokemaani hokemaa, on ollut sellaiset jutut, joita en saa kenenkään kanssa. Esim. konfliktien selvittäminen. Siinä sentään tunnistan jokseenkin sen, ettei ole kohtuullista, että minä olen aina vastuussa.
Ei ole reilua – on siis väärin, että olen aina vastuussa, mutta toisaalta se selittyisi sillä, jos olen arvoton.
Ja tähän ajatukseen kiteytyy se, etten katkeroidu näennäisesti enempää – vaan se muuttuu arvottomuuden kokemukseksi. En osaa muuttaa tuota siis kestävällä tavalla vihaksi, oikeuksieni hakemiseksi, vaan en keksi muuta selitystä kuin, etten ole arvokas ja/tai Rakastettava tai riittävän hyvä muutoin.
Mikään muuhan ei mielestäni selitä tuota.
Koska enhän minäkään armottomasti hylkää lopulta kuin ne, jotka eivät halua minulle hyvää – ja siis ymmärrän heidän lopulta toimivan minulle haitallisesti ihan järjestelmällisesti. Ja silti heitäkään, en leimaa minua tarkoituksellisesti satuttavina – pidän heitä usein omien tiedostamattomien rajoitteiden tai vaikkapa traumojen ohjaamina.
Minun armollisuudella ja lempeydellä, Rakkaudella, ei näytä siis olevan mitään rajaa toisia ihmisiä kohtaan… mutta onneksi sen rinnalle on noussut nyt jokin Rakkautta muistuttava tunne itseäni kohtaan.
Toisin sanoen, olen huomannut, että yllättävän monissa tilanteissa reaalimaailmassa onkin niin, että joko valitsen itseni tai muut. En voi valita molempia. Ja tämä tuntuu nyt helpottavan. Siis muuttuvan helpommaksi nähdä kokea ja huomata.
Tämä on järkevää siinäkin mielessä, että se pudottaa minun “kaikkeen ulottuvan vastuun” – ei sentään kokonaan pois – vaan alemmalle tasolle.
“On se tuon toisenkin vastuulla… ainakin pienesti. Jos ei ota vastuuta yhtään, ei ole minun vastuulla punnertaa tätä toimimaan… eikä se varmaan onnistuisikaan yksin, kun ihmissuhteesta kyse.”
Olen toki jatkanut yrittämistä monissa kohdin, kun olen kokenut asian/ihmissuhteen/harmonian minulle itselleni todella kriittiseksi. Jopa ydinarvojani sisältäväksi. En ole säästellyt itseäni tai voimiani. Olen halunnut laittaa asian kuntoon, hinnalla millä hyvänsä. Mieluummin “die trying” kuin jättää kesken ja kärsiä epäonnistumisen kokemus loppu elämä.
Tässä lienee se yksi tausta. En ole kestänyt – tai siis olen ottanut asiat vastuulleni juuri siksi, etten kestä epäonnistumista. Jos muut kaikkoavat yhteisenkin asian tekemisestä, teen sen itse, ettei minun tarvitsisi kohdata vajavaisuutta ja epäonnistumista.
Toisaalta olen tuntunut olevan monissa kohdin suojassa epäonnistumisilta, koska osaan myös asennoitua oppikokemuksina juttuihin.
Esim. parisuhteitteni lopun hetket olen osannut nähdä väistämättöminä – kun ne sellaisiksi ovat muuttuneet. Olen tehnyt töitä ja kun enää on kyse aikataulusta, mutta suunta on selvä – olen voinut nostaa raajani jarrulta ja antaa vaunujen mennä asemalle.
Kuitenkin, taitojeni ja etenkin ajatteluni kasvettua, minulla on hämärtynyt tuo “väistämättömyys”.
Milloin ei ole enää tehtävissä mitään?
Milloin suurinkaan ja pisinkään ponnistelu ei tuota toivottua lopputulosta?
Ja mikä se toivottu lopputulos edes on?
Hah, helppo: Rakkaus.
Toisin sanoen, jos olen epävarma Rakkaudesta, yritän loputtomalta vaikuttavasti vahvistaa suhdetta, jotta Rakkaus kumpuaisi vahvana näkyviin – ja se kestäisi mitä muuta tuleekaan, vaikkapa suhteen muotoon tai jatkoon liittyen.
Jos Rakkaus näyttää puuttuvan – sitä en kestä itse. Siksi yritän kaikella houkuttelulla ja omalla työllä saada sen esiin… toivon, etten ole ollut väärässä omien tunteitteni ja tuntemieni toisen tunteitten kanssa. En suostu uskomaan, että olisin ollut väärässä.
Enkä tietenkään olekaan. Ei aistittu Rakkaus ole virhetulkinta – siis voi olla, mutta ei sitä sellaisena tarvitse ottaa tai kokea, tulkita tai leimata.
Rakkauden kokemuksen tulkitseminen merkiksi jostain suuremmasta, ikuisesta, eheyttävästä “nyt vihdoin löysin sen mitä olin etsinyt uupumukseen asti, huhhuh, selvisin lopulta rannalle höykyttävän myrskyn jälkeen” -ajattelu on ollut minulle selvästi tyypillistä. Romanttinen ajatus ja jotenkin ihanaa sinisilmäisyyttä.
Mutta myös kuluttavaa. Ja vaarallista.
“Nyt elämäni alkaa ja olen löytänyt turvan.”
Ja huomatessani, ettei näin ollutkaan, alan toimenpiteisiin ja yritän vähän väkisin turvallistaa kuvion. Ja sehän ei yksin onnistu.
Voihan olla myös niin, että se toinen osapuoli jopa vähän laiskistuu, että mitäpä tässä itse osallistumaan rakennustöihin, kun tekemällä muita “omia juttuja” tuo toinen (siis minä) hakkaa laudat paikoilleen itse. Ja homma etenee.
Sitten se toinen esitteleekin omia haaveitaan: “tällainen pitäisi saada ehdottomasti” ja sitten hän (siis minun mielessä: me – tulkittuna hänen sanojen kautta, mutta ihan omassa päässänikin) olisi onnellinen.
Mielenkiintoisesti olen osannut suojautua lastenhankinnalta parisuhteissani, vaikka se on ollut selvästi pöydällä. Jotenkin oma mekanismi on toiminut sen kohdalla monesta suunnasta arvioiden omaa valmiutta ja lapsen tulevaisuutta. Sehän olisi siis voinut olla asia, jonka olisin antanut toisen onnellisuuden eteen.
Mutta noin muuten, enpä keksi juttuja, joiden ovea en olisi avannut tai yrittänyt rakentaa tai yrittänyt omaa mieltäni kasvattaa.
Koska siitä mä koen Rakkaudessa olevan kyse. Enkä nyt puhu uhrautumisesta, vaikka omalla kohdallani toki on taipumusta siihenkin. Vaan nimenomaan kestävällä tavalla rakentaa kuvio – muotoon, jossa kaikki ovat tyytyväisiä.
Täytyy muistaa, että olen keskimmäinen kolmesta pojasta. Olen ollut tunne- ja etenkin harmonia puolella huippuälykäs hyvin pienestä pitäen, en kestävällä “tasaisella” tavalla, vaan raketin omaisesti, joskus maaliin käsittämättömästi – usein ohi ihan “normaalin pulliaisen tavoin”.
Kuitenkin juuri nuo käsittämättömät, hengen haukkomista aiheuttavat, tai pääni sisäiset ymmärryksen hetket, ovat olleet niitä, joiden kautta minua on alettu arvioida tai arvottaa. Olen toki sotkenut itsekin sen arvostukseen ja mm. muka-ymmärrykseen Rakkaudesta.
“Pystyy mihin vain”
Tästä on tullut taakka.
Se oli voimavara ja itsevarmuuden lähde.
Mutta nyt se on märkivä haava, jota en saa puhdistettua ja tikattua kohti komeaa arpea.
En pysty.
En halua pystyä.
En halua pystyä yksin.
Haluan toisenkin.
Heräsin aamulla. Olin nähnyt pitkän unen.
Unessa olin jossain kykyjenetsintä-TV-tuotannossa ja harmillisesti minun settini ei mahtunut ykkösjaksoon, vaan se tulisi siirtymään seuraavaan. Väliin tulisi kuvaustauko.
En oikein itsekään käsittänyt miksi alkuperäinen settini ei voinut olla enää esiintymiseni kuvaustauon jälkeen, mutta näin se oli. Asialle ei voinut mitään.
Tapani mukaisesti kohautin olkapäitäni ja hymyillen eteenpäin, olenhan joustava ja uusi tilanne antaa uuden mahdollisuuden johonkin uuteen.
Toisen tapani mukaisesti suhtauduin asiaan – tosiaan – olkiani kohautellen, miettimättä alkuun, että tämä pitäisi nähdä ja käyttää mahdollisuutena tehdä parempi setti – eikä tekosyynä momentumin katkeamista ”no tästä tuli tämmönen kokeilu”.
Ajattelin laulavani Aladdin elokuvasta tutun ”Whole new world” (se on kuin yö). Kiva biisi ja kiva tunnelma.
Sitten havahduin, että hetkinen hetkinen, en minä ihan oikeasti osaa laulaa. Jos olen kykyjenetsintä-TV-tuotannossa laulajana – se vertailu ei edes ala minun kohdallani, kun se jo päättyy vertailukenttään, olipa minulla elämäni paras laulupäivä ja kitarointihetki tai ei.
Puhuminen.
Ehkä minun tulisi kokeilla vielä siipiäni puhujana? Sitä paitsi, se olisi aika vinkeä ohjelmanumero väliin joka tapauksessa. Se ei olisi stand-uppia tai hauskaa, vaan tunteisiin vetoava, liikuttava puhe.
Jossain näiden ajatusten aikana, ennen tai jälkeen olin herännyt ja muistaen uneni. Ja jalostin tätä päässäni aamupuuroa valmistaen.
Mitä se puhe sitten olisi?
”Moniko on ollut tilanteessa, jossa on joutunut katsomaan ihmispoloista silmiin tai sivusta – epävarmana selviääkö hän – tilanteesta, johon on joutunut? [Omakin käsi ylös] aivan. Moniko on joskus elämässään ollut tuo ihmispoloinen itse – epävarmana selviääkö? [Oma käsi ylös edelleen] niin.”
Ja mielenterveydellä sisään.
Riippumatta pärjäisinkö kisassa, esiintymisellä olisi merkitystä itselle, kuulijoille ja mahdollisesti TV:n katsojille, jos tuotanto päättäisi sisällyttää esitykseni lähetykseen.
Siis. Se olisi joka tapauksessa arvokas, joka on aina mukava juttu, koska silloin myös sillä uniikilla ihmisellä – tarinankertojalla, nyt minulla – on arvoa tuotettavana ja merkityksellisyyttä ammennettavana.
Ilahduin ja sain rauhan. Myös innostuin ja tajusin, että olen valmiimpi tuollaiseen äkilliseen esiintymistilanteeseen. Niitäkin on ollut pitkin elämääni.
Palasin useamman päivän taakse, tai yöhön, uneeni, jota pidin hauskana.
Unessani minulla oli Versace -takki. Erittäin kauniin syvän vihreän värinen ja kullanhohtoisen pintainen. Muistan miten katselin sitä kimallusta itsekin vähän yllättyneenä laittaessani sen narikkaan.
Ystävättäreni ihasteli takkia sanoen hieman omituisesti: ”Wau! Onpa upea, hienon värinen ja helppohoitoisen näköinen!”.
Katsahdin takkia ja oli totta, että sen virheettömän sileästä pinnasta kaikki lika ja epämiellyttävä valuisi pois pelkällä henkäyksellä tai vaikkapa jo painovoimalla.
Käännyin ystävättäreeni ja tokaisin: ”Kyllä, aivan kuten Sinäkin.” iskien silmää ja hymyillen maireasti.
Hän tajusi vitsini ja peitti nauruaan iskemällä silmää myös yliteatraalisesti suuta aukaisten. Hieman kuitenkin nauraen jatkaessaan matkaa cocktail-tilaisuudessa, jossa olimme unessani.
Sattumalta minulle tarjoutui mahdollisuus kertoa tämä uni puhelimessa, vähän mutkan kautta. Ja omituinen sattuma sekin, että sain muutaman minuutin valmistelutauon ennen tarinaani. Vähän kuin nyt uusimmassa unessani tarjottiin minulle.
Päätin käyttää tämän valmistautumisajan hyödyksi ja kuuntelin sisältäni juuri tätä ”väri”-kerrosta unessani, joka oli minulle hyvin vieras asia.
En ole ollut väreistä, tai paremminkin värisävyistä, liioin kiinnostunut elämässäni. Perusmies. Paitsi, jos asiaan on liittynyt jokin isompi viitekehys tai vaikkapa keskustelu. Mutta tällä kertaa värillä ja erityisesti sen sävyllä tuntui olleen jokin poikkeava merkitys ”heti”.
Löin Googleen ”Smaragdin vihreä”.
Smaragdi tuli minulle ensimmäisenä mieleen siitä värisävystä, jonka olin nähnyt unessani ja halusin tarkistaa muistanko oikein, että juuri smaragdi on vihreä jalokivi vai muistanko Afrikantähteni väärin.
Tulos oli yllättävä. Niin yllättävä, että itkin kasatessani hätäisesti oleellista osaa kohta koittavaan puheluuni kerrottavaksi.
Smaragdin symboliikka ja historia
Historiallinen merkitys: Smaragdin sanotaan olleen Kleopatran suosikkijalokivi ja se on ollut arvostettu jalokivi jo vuosituhansien ajan.
– ikuisuuden ja rakkauden symboli
– viisaus
– Toivo
– uusi alku
– luottamus ja lojaalius
– Jo antiikin ajoista lähtien smaragdi on ollut henkisen kasvun ja sisäisen rauhan symboli.
– Smaragdin syvä vihreä väri, puhtaus ja koko vaikuttavat sen arvoon.
– Arvokkaimmat kivet: Arvokkaimpina pidetään syvänvihreitä ja runsaita kiviä, joissa on vain vähän sulkeumia.
Harvinaisuus: Täysin puhtaat ja virheettömät smaragdit ovat erittäin harvinaisia. Oikean väriset sulkeumalliset kivet voivat olla arvokkaampia kuin puhtaat, mutta haalean väriset kivet.
Ensinnäkin.
Värisävy on siis miltei määräävä smaragdin arvonmäärityksessä, kun verrataan muuten samanlaisilta näyttäviä raakakiviä keskenään. Väri ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta väri voi yliajaa, vaikka muutoin se olisi sisällöltään vertailupariaan heikompi. Värillä on siis todellakin väliä tässä.
Toisekseen.
Eri lähteistä löytämäni symboliset merkitykset ovat luonnollisesti äkkiseltään ristiriitaisia, mutta jos niitä lukee esim. Rakkauden kautta, tai vaikkapa viisauden, kaikki soljuu ja nivoutuu nätisti kokonaisuudeksi.
Rakkaudessa ja viisaudessa on aina jotain ikiaikaista, ikuista, jatkuvaa – mutta samalla niiden olomuotoon kuuluu jatkuva uudistuminen, koska vain siten ne voivat olla ikuisia. Vain elävä, hengittävä ja tunteva voi olla kuolematonta.
Olen kuvannut asiaa jo pojalleni, että legendaa ei voi tappaa – se ei kuole koskaan, jos tarinaa kerrotaan aina uudestaan ja eteenpäin. Olemme siis puhuneet joulupukista. Joulupukki porskuttaa oikein elinvoimaisena tänäkin päivänä, kaikkihan sen näemme taas kohta.
Kuljen kohti uutta. Kuten ystävättärenikin totesi olevansa uuden alun äärellä. Sanoin, että kaikki me olemme uusien mahdollisuuksien äärellä, kun annamme niille mahdollisuuden – itsellemme tilaa ja kuuntelemme sisintämme. Ilmoitin illalla puolisollenikin rehdisti, että olen hippiytymässä lisää.
Kolmannekseen.
En itkenyt yllä mainituista syistä. Vaan keräämäni pohja-aineisto sulki oman ajatusalkiokehäni piirin – se sattuma tuntui liian isolta ollakseen sattuma ja sattui osuvasti minuun, rikkoen pintaa, mutta samalla ehjäten syvempää. Siksi kyyneleet.
Lojaalius on ollut minulle aina hyvin tärkeää, mutta olen ymmärtänyt sen monet muodot ja jalostunut omaa lojaaliuteni toivetta sekä tarjoamaa.
Väitän, että uskollisuus ja luotettavuus ovat kaikille ihmisille tärkeitä, mutta harva jaksaa miettiä omia prioriteettejään sen sisällä – jonka vuoksi moni on tuomittu pettymään, koska ei ole itse ilmaissut, eikä kysynyt, eikä varsinkaan keskustellut asiasta edes lähimmäistensä kanssa.
Nyt tämä on erittäin vaikea anonymisoida, mutta haluan tämän kirjoittaa muistiin. Ja kokeilin suljettua päiväkirjaa, eikä se ole minun juttuni. Sinne asiat voi kirjoittaa ilman itsensä haastamista ja se on minusta jotenkin potentiaalin hukkaamista ja teksti on sanalla sanoen aika rumaa välillä, koska kyllähän mä ite tiedän mitä mä tarkoitan tällä.
Omassa yksityisessä päiväkirjassa asioita ei tarvitse yrittää edes selittää auki tai niin, että joku muu sen voisi ymmärtää ja tämä juuri on ollut minulle tärkeää: tulla ymmärretyksi. Ja en todellakaan ole jäänyt tuleen makaamaan ja odottanut, että joku saapuisi minua ymmärtämään – koska en siihen ole aidosti uskonut enää ala-asteen lopulla enää – mutta olen pitänyt sitä mahdollisena aina, nytkin.
Lojaalius.
Havahduin yllättäen ajatuskelaan, että olen ollut melko kehno tukihenkilö – siis minun olisi näin jälkikäteisesti pitänyt mielestäni olla parempi, koska olinhan tehnyt aiemmin roolin, jonka kautta minun olisi tullut kunnioittaa roolin kautta omalla työlläni uutta henkilöä.
Toki olen ollut käytettävissä ja auttanut monin paikoin, mutta huomasin toimineeni eräässä hetkessä jopa painottuen – en suinkaan jeejee-tsemppi-peukuttamiseen – vaan suorastaan oikaisevaan puhutteluun. Mitä hittoa!? Miksi? Ei ole ollut valitun teemani mukainen. Mitä oikein ajattelin?
Ei. En ajatellutkaan. Vaan toimin. Kuten oli oikein – kaikista syistä ja kaikille osapuolille.
Käytännössä oma läksytykseni, jos sen nyt sellaiseksi haluaa tiivistää, oli Eckhart Tolle kirjoitusta lainaten:
”Ja se, mitä usein sanotaan rakkaudeksi, voi olla jonkin aikaa miellyttävää ja kiihottavaa, mutta se on riippuvaa takertumista, äärimmäistä tarrautumista, joka saattaa käden käänteessä muuttua vastakohdakseen. Alkuhurmion jälkeen moni niin sanottu rakkaus heilahteleekin rakkauden ja vihan, syleilyn ja syytösten välillä.
Todellinen rakkaus ei aiheuta kärsimystä. Miten se voisikaan? Se ei muutu vihaksi tuosta vain, eikä aito ilo muutu tuskaksi.”
Siinäpä se.
Mutta mikä sai minut saarnaamaan?
Lojaalius. Priorisoitu lojaalius.
Ystävyyden taso oli tietysti määräävä. Mutta sen lisäksi herkkänä ja tunneälykkäänä ihmisenä, miehenä, tajusin vasta tänään, että itse asiassa oma toinen – tuoreempi – roolini ja sen kautta paljon vakavampi ja herkempi kerros (rooli roolin sisällä) oli itse asiassa se, jota minun tulikin kumartaa ihan teknisessäkin mielessä. Kaikki meni oikein. Valinta oli tehtävä ja etenin hyvin.
Luulen ja toivon, että kaikki ovat nyt viisaampia oman Rakkautensa kanssa. Tai jos eivät vielä, niin ääreellisen ajan päästä. Se tekisi kaikille hyvää. Ja oikeutta.
PS: olen pitänyt kiiltävästä ja tuikkivasta. Niissä on jotain esille haluavaa, vastaan pantavaa.
Cheekin uusi kirja ”Missio vai mielenrauha” on kätevä opus omien valintojen jne. miettimiseen.
Mikä minulle on ollut asia, tekeminen, tunne tms., joka on ajanut tarvittaessa kaiken muun yli?
Mikä on se showstopper? Mikä on se herätyskello, jota en koskaan hiljennä ennen lentoa(kaan?)?
Dialogi
En oikein osaa mieltää, että onko tuo ”arvoksi” sopiva sana tai käsite, mutta koen sen olevan.
Cheekiä kuunnellessa on ollut hauskaa kuulla miten hän toteaa useat kerrat, että moni luulee toisin ja ei usko tätä mitä kuulevat – mutta tämä on totuus ja hän itse tietää sen parhaiten.
Samalla tavoin voin sanoa, että vaikka yllättävän monet luulevat minulle olevan tärkeämpää oma ääneni – näin ei ole – totuus on, että vuoropuhelu on se kaikkein kirkkain.
Se mikä on myös totta, olen ollut usein elämäni varrella tilanteissa, joissa olen omalla puheellani yrittänyt johtaa vuoropuhelua syvällisemmäksi tai hedelmällisemmäksi.
En ole ymmärtänyt liioin, että aikansa ja paikkansa kaikella.
Toisaalta. Olen myös monet kerrat onnistunut omassa hankkeessani ja toinen on avautunut ihan omasta tahdostaan, kun olen tilan valmistellut.
Tuntuu, että ongelmani on kuitenkin se perfektionismi (josta Cheek myös puhuu eri kulmasta), jossa kyseenalaistan toimintoja, jos ne eivät toimi kaikkien kanssa aina.
Yritän siis hieroa ja valmistaa itselleni pakkiin aina toimivia työkaluja.
On mukavaa tiedostaa, että juuri tästä syystä hylkäsin porat ja kirurginveitset. Ne toimivat usein ja jos halusi ajatella niiden toimivan aina – moni pystyy ne perustelemaan aina toimiviksi, mutta näinhän se ei ole.
Lobotomiakin (klassisessa mielessä aivojen mekaaninen rassaus) ko. ”tieteenhaaraa” harjoittavien keskuudessa nähtiin aina toimivaksi – ja jos ei toiminut – potilas oli jo beyond saving, mikään ei enää olisi tepsinyt.
Aivan pähkähullu ajatus.
Siis jos oma lempityökalu ei korjaa tilannetta, sille ei muka voi tehdä mitään.
Helvetin laiskaa duunia.
Keskustelimme puolisoni kanssa umpilisäkkeen tulehduksen diagnosoinnista ja mieleeni palasi hetki, jossa arvostin ammattilaista hänen oman rajojen tunnistamisen vuoksi.
Kun halutaan pelastaa, suojella ja korjata aidosti – siinä ei jäädä todellakaan omien työkalujen kanssa turaamaan tai lopeteta omien kykyjen loppuessa – vaan pyydetään apua. Ja tätä jatketaan niin kauan kunnes koko torppa on palanut, kaikki resurssit syöty, kaikki ihmiset kohdattu ja kokeelliset keinot käytetty.
Tässä kohtaa perehdyin lobotomiaan Duodecim artikkelista: ”Lobotomiahoidon alun innostuneen vastaanoton jälkeen heräsi kysymys, hyötyvätkö potilaat lobotomiasta ja ovatko haittavaikutukset ja komplikaatiot pahempia kuin hoito.”.
Cheekin kirjan yksi humoristin kerros on se poukkoilu, jossa esim. nöyryys, halu oppia, vittu mä näytän teille kaikille ja oikeastaan olin kaikista kovin, mutten kuitenkaan ketään parempi… Vuorotelevat hauskalla tavalla kierroksen omaisesti. Ja totta tosiaan, kaikki voivat olla samaan aikaan totta.
Samalla tavoin pidän itseäni erittäin älykkäänä ja muistini on ollut erinomainen pitkin elämääni, mutta kuten olen tavannut sanoa perheyrityajanjakso rikkoi parhaan muistiavaruuteni ja tylsytti teräni.
Luulen löytäneeni tästä toisenkin puolen. Perheyrittäjyys ja sitä edeltävä ero olivat minulle kovia paikkoja. Ymmärrän vasta nykyään, että minulla oli ammattikorkeakouluun rantautuessani tilanne käytännössä näin: olen saanut leivottua kaiken kasaan, johon olen panostanut.
Kaikki oli ollut itsestä kiinni.
Hyvällä tavalla.
Tämän rinnalle tuli toinen: kaikki on itsestä kiinni – huonolla tavalla – jos minä en hoida, asia ei tule hoidetuksi ja jos en osaa, seuraa todennäköisesti vain viivästynyt katastrofi, jos en osaa edes oppia asiaa riittävän nopeasti – tai oppirahoja ei ole olemassakaan. Oppirahat siis maksetaan, ja jos tilillä ei ole mitään, velat tapissa – et voi maksaa oppirahoja. Oppiminen päättyy ja seuraa konkurssi tai pahempaa.
En siis voinut enää luottaa siihen, että kyllä mä kaiken säädän kasaan. Ehkäpä en sittenkään? En voinut toisaalta antaa tämän epävarmuuden tulla luokseni, koska firma. Vaihtaessani työtä, en taaskaan voinut antaa itselleni tilaa ”osasinko?”.
Tätä jatkui niin pitkään, että ollaan tässä. Naama murskana ja vasta eka viikko takana.
Cheekillä oli hyvä pointti hiljaisuudessa. Edes puhelinta ei saa olla, kun haluaa saada luovia oivalluksia. Olen nyt yrittänyt ummistaa maailmalta kirjaimellisesti silmäni, monet hetket viikon aikana ja se varmaan on hyvä juttu juuri nyt itselleni.
Olen siitäkin iloinen, että olen rajannut dialogejani ja keskittänyt niitä merkityksellisiin – kasvaviin tai unelmoimiini – ihmissuhteisiin.
Hidastaminen ja kohinan vähentäminen on haastava juttu, mutta opettavainen ja tarpeellinen. Löysinhän tämän yhden koko elämääni kuvaavan kulman: vuoropuhelu.
Sitä minä kaipaan, janoan ja ajan kohti.
Pohdin terapiani kautta suhdettani päiväkirjailuun ja löysin senkin tarpeellisuuden uudelleen. Suljettu, vain minulla oleva päiväkirja, jättää minut vaille ja tyhjäksi.
Tämän blogin kaltainen potentiaalisesti vastuuseen minut sanoistani asettava on luonnollisesti mutkikkaampi ja stressaavampi, mutta täyttää sen tarpeeni olla yhteydessä paremmin. Peilata ajatuksiani.
Itsereflektio nähdään todella tärkeänä taitona johtajalle. Mietin tänään pedatessani petiä, että voihan sen nähdä myös kirjaimellisesti ”peilipintana”, joka heijastaa itsestä ulospäin jotain. Ja sitä kilpimäistä peilaamista on sitten niillä johtajilla, jotka eivät voi katsoa itseään peilistä.
Ja olen jotenkin kokenut selvästi tarvetta nähdä itseni paremmin. Siksi dialogi. Siksi yhteys. Siksi rajani piirtymässä toista koskettaen. Häilyvä ja ristiriitainen kiintymyssuhde. Minä. Siis kuka?
Virnistin itselleni siivotessani keittiötä ja kuunnellessani samaan aikaan ”Väsyneet naiset”-äänikirjaa, jossa esiteltiin, että vain naiset pitävät järjestystä yllä ja ovat kiinnostuneita kauniista, viihtyisästä ja Instagram-esittelykelpoisesta kodista, jossa perheenjäsenten hiukset on kammattu, kaikki käyskentelevät näteissä vaatteissa ja nainen paistelee pannukakkuja.
Näinkin poukkoilevista mielenliikkeistä kärryillä pysyminen on toki hyvää treeniä ihmisten ja heidän näkemysten taustalla olevien ajatusten ymmärrykseen.
Sävyä tosin ihmettelen usein, mutta se lienee myyntitekniikka, jolla tehdään trendikkäästi vastakkainasettelua saaden sitoutuneita faneja ja sitä some-puolella tuttua engagementtiä myös hater-osastolta lisäten näkyyvyyttä. Huomiotalous.
Taloudesta sen verran, että kirjailija esitteli kiintoisan näkemyksen oman perheen taloudenhoidosta. Runkona oli, että jollain tavalla tulot (erittelemättä asiaa tarkemmin, ehkäpä palkat?) tulevat yhteiseen pottiin ja molemmille parisuhteen osapuolille tulee ”300€ kuukausirahaa”, jonka saa käyttää haluamallaan tavalla. Välillä toki puhuttiin kirjailijan ”omista rahastoista” jne.
Kirjailijan mielestä rahat tulisi jakaa hänen perheessä yllä kuvatulla tavalla ”tasan” siinäkin tapauksessa – eikä hän kokisi omantunnon tuskia – vaikka puoliso ansaitsisi 3 x enemmän kuin kirjailija. Oli näet mahdoton kuvitella, että palkka tulisi hänen älyn tai muiden ansioiden pohjalta – vaan enemmän rahaan vaikuttaisivat esimerkiksi sattuma ja toimialavalinta. Tällä hetkellä heidän ansaintataso oli ilmeisesti likimain samanlainen, joten tätä teoreettista tilannetta ei tarvinnut koeponnistaa.
Tämä oli itselleni uusi näkemys tasa-arvoon: kaikki voisivat kirjailijan mielestä ansaita samaa palkkaa. Tuolle ideologialle on ihan nimikin, mutta kirjailijan esittelemä muunnos on mielenkiintoinen, koska hän itse on yrittäjä. Koin kirjailijan viittaavan ihmisten tasa-arvoisuuteen ”leikkaavana”, siis kaikki samalle viivalle asettavana – ettei kukaan oikeastaan voisi omin avuin olla suuremman palkan arvoinen aidosti – vaan se johtuisi aina muista syistä, kuin henkilökohtaisesta kyvykkyydestä tai vaikkapa kirjailijan itse mainitsemasta älykkyydestä.
Muistan elävästi erään tilanteen, jossa huippuälykäs mies oli edennyt akateemisessa maailmassa positioon, jossa olisi pitänyt työskennellä ihmisten kanssa. Hän totesi, ettei ole hänen juttu ja aloitti ajamaan rekkaa.
Olen kohdannut niin eriskummallisia uratarinoita ja ihmisiäkin, että kyvykkyyteni yleistää ihmiskohtaloita on vähintäänkin heikko juuri rahan, uran ja ominaisuuksien yhdistelyssä.
En kuitenkaan voi sanoa kadehtivani kirjailijan kyvykkyyttä laukoa jumalallisia totuuksia – koska hän juuri hetkeä aiemmin totesi miten väärin se on miesten toimiessa niin.
Olen paljon pohtinut oliko elämä helpompaa silloin, kun ajattelin oman näppärän ilmaisuni olevan oikeutettua? Toisaalta oli varmasti ja omituista sekin, että monesti tuntui siltä kuin olisin ollut kiinnostavampi ja arvostetumpi… mutta tuntuuko näin jälkikäteen harmilliselta ajatella, etten ollut aidosti kiinnostunut tutkimaan asioita – kun oli kiireempi julistaa keksintöjäni?
Ja tähän olen päässyt: minusta maailman isoimpia ongelmia on, että voimakkaat ilmaisijat eivät kehitä omaa ilmaisukyvykkyyttään selvitystehtäviin, ymmärrykseen, dialogiin… vaan viilaavat monologiosaamistaan aina vain tiukempaan muottiin, terävämmäksi, myyväksi, tuotteistetuksi, samaistusta herättäväksi – sitä kuuluisaa ”wau!”-efektiä.
Tästä syntyy näennäinen moniäänisyys, joka tiivistyy yksipuoliseksi huudoksi: ”Tää pitää korjata ja laittaa kuntoon!”. Ja kaikilla on sitten se oma asia, eikä kukaan yhdistele näitä kuplia toisiinsa… vaahdoksi? Kermavaahtoa, puhdistusvaahtoa tai jotain likaisempaa yhdistävää vaahtoamista.
Olen minäkin osani tässä siis pelannut. Vienyt vaivattomasti keskustelun kuin keskustelun vaikkapa seksuaalisuuspohdinnaksi – tärkeintä maailmassa, kyllä kaikkia pitäis tää aihe kiinnostaa. No eipä kiinnosta. Ei oo kaikkien tärkein juttu. Kuten ei mikään muukaan aihe.
Seksuaalisuudelle on helppo keksiä kaikille kuuluvia perusteita, koska ilman sitä, koko ihmiskuntaa ei olisi. Ihmisistä vain aniharva on syntynyt ilman seksuaalisuutta – ja eräässä tunnekirjastolistauksessa oli mielenkiintoinen ”sukupuolisuuden tunne”, jota pohdin pitkään… Tuon voi mieltää laajempana ja voihan hyvin olla, että jokainen ihminen on syntynyt ”sukupuolisuuden tunteen” varjolla?
Niin.
Huomiotalous.
Silloin, kun lauoin itsevarmasti ja suu vaahdoten (taas se kuplarykelmä) juttujani – minulla oli vahvempi henkilöbrändi. Ja tätähän se on, pitää yksinkertaistaa ja säilyttää näkökulma, jotta fanit ja haterit tietävät positionsa.
Jos piti minun seksuaalisuushöpötyksiä kiehtovina – tykkäsi todennäköisesti viettää aikaa kanssani. Jos ne aiheuttivat jotain ”en halua tällaista ihmistä elämääni”-tunteita -> todennäköisesti henkilö poistui vaikutuspiiristäni.
Kirjailija ei poukkoile ajatusjuoksunsa kanssa, kun huomioidaan teema ja näkökulma. Se on johdonmukainen: ”väsyneet naiset kirja näkymättömän työn sankareille”. Sukupuolisuuden tunteen kautta työtä, jota joku ei näe.
Minä sen sijaan poukkoilen niin teemojen kuin näkökulmieni kanssa. Tämän toivottavasti ovat kaikki oppineet minusta, mutta heille, joille tämä tuntuu vieraalta sanoisin vain, että kannattaa tulla laukomaan niin kysymyksiä kuin olettamuksiakin avoimin mielin.
Ota vaikkapa 3 tarkistettavaa juttua, jotka ovat mielestäsi aivan erilaisia.
Mutta haluammeko tarjota toisillemme mahdollisuuden tulla kuulluksi ja nähdyksi – arvostetuksi?
Kaipaako kirjailija kokemuksen, että ehkä lähti lapasesta ja tuli sanottua hupsusti? Tokkopa, koska moni sanataitelija – olipa laulaja tai kirjoittaja – menee sen peiton taakse, jossa lukee: ”Jokaisella saa olla oma tulkintansa.”. Ja kun tulkinta on väärä, sanataiteilija katsoo samaista peittoa kääntöpuolella, jossa lukee: ”Ja väärät tulkinnat kertovat enemmän tulkitsijasta, kuin sanataiteilijasta.”
Ehkä minäkin opin tämän jalon taidon joskus. En kuitenkaan tänään, sillä tajusin ottavani oikeastaan kaikki asiat hyvin henkilökohtaisesti ja toimivani hyvin henkilökohtaisesti. Kuten puolisoni totesi kerran; (olen) aina iholla.
Ja tämä runollisesti tulkittuna tarkoittaa minun olevan toisen ihmisen ihonpintaa vasten – mutta sen lisäksi sitä, etten toden otta osaa pukea haarniskaa tai edes paitaa päälle, vaan olen aina iholla. Tätäkin kirjoittaessa olen vain yöhousut ja huopatossut jalassa.
Jotta minun henkevät ja hienovaraiset viittaukset eivät menisi ohi, kannattaa tosiaan tuumia tuota ”materiaaliteknistä” kimaraa vielä parisuhteeni kautta. Tulkintaahan tämä kaikki on, ihmisten välinen viestinvaihto.
Toinen huomio – kiinnitä huomiota siihen, etten ole julkaissut tällä alustalla edellisten 24kk aikana juuri mitään. Kaikki julkinen höpöttämiseni haluttiin tappaa ja totesin itse, että voi olla hyväkin ottaa ”mietintätauko” omasta ilmaisustani joiltain osin. Kirjoitustauko ei mielestäni tehnyt minulle oikeastaan hyvää. Se olisi voinut olla stressinvähennys, mutta ei oikeastaan, koska minulla on tarve jäsentää omia ajatuksiani prosessipuhumisen tai -kirjoittamisen keinoin.
Huomasin tänään, että minkä takia aloitin kaikkien vuosien jälkeen pitämään päiväkirjaa? Olen sitä muutaman viikon siis kirjoittanut, kun koin sen hyväksi. Ja vasta tänään ymmärsin, että minähän olin siis hylännyt tämän blogini, koska koin jotenkin tärkeämmäksi hölöttää täysin vapaasti juttuja muistiin – asioista, jotka ovat kipeitä ja koskevat ei pelkästään kolmansia-osapuolia, vaan mahdollisesti ketä vain elämässäni kohtaamaa ihmistä.
Tosi asiassa tämäkin blogi on vain aikansa kuvaus – sen hetken, jossa minä olen elänyt. Tämä on ollut päiväkirja, jonka asiat ovat sittemmin osin muuttuneet, tulleet käsitellyiksi tai avatuksi uudesta kulmasta. Tuntuu jotenkin kamalalta ajatella, että tätä tai mitä tahansa muutakaan niin minun kuin muidenkaan juttuja käytetään ilmaisijaa vastaan myöhemmin.
Maailma ei parane vaikenemisella. Jos minulla on joku typerä ajatus, totta helvetissä haluan päästä sen ylitse kohti valoa. Maailma on mennyt siihen raamiin, että puhutaan kaikki jossain piilossa tai paketoit oman julkisen tulokulmasi, että edustat jotain sellaista, jolla on oikeus olla sitä mieltä mitä olet ja se on se oikea fakta. Kaikki kritiikki viitataan kintaalla: olet väärässä, jos olet esittämääni kantaa vastaan. Olet oikeassa, jos olet kantani kannalla – riippumatta ymmärrätkö sitä tai oletko samoista syistä sen kannalla.
Tutustuessani Perussuomalaisten johtotähtien ajatuksiin tunnistin näitä elementtejä heidän toiminnassaan. Kansan-, lahkon- tai vaikkapa puolueen johtajalle riittää, että hän pystyy puhuttelemaan laajaa ihmisjoukkoa, joka samaistuu kerrottuun viestiin tai tarinaan. Se missä heidänkin kuvio hajoaa on se tarinoiden kerroksellisuus ja yritys kuvata maailmaa tietystä kapeasta kulmasta ”totuutena”. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että näkökulmaistaminen näiden ”vaiettujen faktojen takana” on niin järkyttävän suurta, että henkilöt itsekin hymyilevät huomatessaan jonkun olevan kiinnostunut kokonaiskuvan mahdottomuudesta.
Ne olivat hienoja hetkiä, kun henkilöillä kuitenkin riitti itseironiakykyä ja huumorintajua ymmärtää, ettei näitä ”faktaketjuja” ole tarkoitettu edes kuunneltaviksi. Ne kuuluu sisäistää tasaisena virtauksena, jossa nyökytellään vahvistavasti niille kohdille, joista tykätään.
Minun kanssani tilanteet ovat muuttuneet ilmeisen epämiellyttäviksi juuri siksi, etten kategorisesti nyökytellyt koskaan. Saatoin vuolaasti kiitellä ihastuttavia ajatuksia ja seuraavassa hetkessä työntää paperisilppuriin sekä keskustelukumppanin käsinkirjoitetun muistion että hänen naamansa.
Tämä voi tuntua siksi monista kummalliselta, että valitsen tätä nykyä kategorisesti nyökytellä useinkin. Koska on paljon mielenkiintoisempaa miettiä miksi ihminen on päätynyt omiin hupsuihin näkökulmiinsa, kuin repiä ne atomeiksi. Ei ihmisiä muuteta heitä nöyryyttämällä. Ei minua eikä muitakaan. Sillä saa tehtyä vihollisia ja kerättyä kostokarmaa omaan suuntaan.
Toki mainittakoon, että pitää olla todella korkean tason mulkku, että ihmiset sitten jaksavat kostaa. Edes huomattaville mulkuille (vieläkään en ole tottunut tämän termin sukupuolineutraaliin käyttöön) ei jakseta kostaa. Koston ansaitsevat ilmeisen harvalukuinen joukko ja vielä harvempi saa sen hevosen pään ovelleen – koska vain se osuus niistä korkeantason mulkuista, jotka ovat osoittaneet omalla toiminnallaan, etteivät he kosta – tulevat kohdatuksi vihamielisyydellä ja halulla korjata heidän osoittamaa huonoa johtajuutta.
Ja juuri tämä on minussa nyt selvästi tunnistettu.
Olen pitäytynyt kostoista.
Mutta ylpeä ihminen kestää vain rajallisesti asioita.
Häpeilemätön mitä vain.
Rakkaan nostaminen reppuselkään:
”Ei ole enää mitään – mitä pelkään”
Upeaa lukea tällaista inhimillistä tukea,
on tuota Rakkautta vaikea sanoiksi pukea 💞
naisten itsesuojeluvaisto on omanlaisensa
miehet on etäisiä useammasta syystä
mimmit simppelimmin itsesuojelun vuoksi
Miespuolinen ystäväni kärvisteli omaa tilannettaan ja rauhoittelin häntä. Yllätyksekseni kirjoitin nuo kolme riviä. Ne tulivat ihan spontaanisti ulos minusta, enkä niitä lähtenyt sen enempää miettimään – mutta tajusin tajunneeni tosi ison jutun. Siksi halusin jakaa tämän tänne.
Koen tarvetta pyytää anteeksi, että olen aiheuttanut turvattomuuden tunnetta – enkä ole osannut rauhoittaa tilanteita, enkä pysyä pois tilanteista, enkä siis ennakoivasti olla etäällä. Tulen lähelle ja se on ongelma. Mutta minä olen kuka olen, joten on vaikeaa yrittää löytää jokin uusi malli, jossa saisin olla itseni ja antaa rauhan muille.
Juhannusrauhattomuutta, kuten isäni tapasi todeta.
Sitaatteja ”Ajatuksia miehestä ja miehelle”-kirjasta, koonnut Hannu Tarmio, 1980 (WSOY, Porvoo). ”Ajatuksia”-kirjasarjan kuvauksen ja tämän teoksen kannesta kanteen lukeneena, minusta vaikuttaa siltä, että Hannu tykkäsi provosoida. Sivuutin tylysti kaikki ”trollaamiset”, mutta paljonhan kamaa silti jäi mietityttämään.
33 sivu:
Eerik Akselinpoika Tott
– Miehuusko kadonnut? Mihin se voisi kadota? Näiden muurien halkeamiin? Se ei mahdu niihin.
Ei miehuus katoa. Voi muuttaa muotoaan, ei kadota.
Miehuus ei ole miekkojen kalistelua, ei peloittelua
eikä vihoittelua
vaan hallitsemista. Pelon hallitsemista
ja välinpitämättömyyden ja vihan.
Se ei pelkää sotaa, ei rauhaa. Miehuus on kykyä elää
sodassa rauhaa kohden. Se on rauhan rakentamita.
Sen onni
vilja ja puu, silta veden ylitse, korkenevat tornit
-Lassi Nurmi
44:
Arvostan vahvoja miehiä joilla on heikkouksia
-Brigitte Bardot
72:
Naiset yleensä haluavat että heissä rakastettaisiin sitä mitä he ovat.
Miehet taas haluavat että heissä rakastettaisiin sitä mihin he kykenevät.
-Theodor Reik
82:
Kaikki on mahdollista miehelle, jonka ei tarvitse tehdä sitä itse.
-Earl Wilson
87:
Naurettavaa mutta vaikka tietää niin tuntuu vieläkin ettei mies saisi väsyä eikä mies saisi itkeä. Mies voi korkeintaan saada sydänkohtauksen tai raivostua tai juoda päänsä täyteen. Mutta ei väsyä eikä itkeä. Ei olla avuton. Ei vaikka ei jaksaisi enää mitään, vain itkeä, melkein vikistä. Ihminen kyllä saa. Muttei mies.
-Markku Lahtela
91:
Mies on luotu kantamaan ristiänsä.
Siksi hän on saanut voimakkaat hartiat.
Mies voi sietää paljon, niin kauan kuin
hän voi sietää itseään.
-Axel Munthe
94:
Keskenkasvuiset miehet, aina
turvautumassa naiseen, tarttumassa
hihaan, lasiin, pyssyyn, puukkoon,
suremassa, luopumassa, jättämässä asioita kesken,
kohauttamassa elämälle olkapäitä, pistämässä lappua luukulle, sillat poikki ennen kuin uudet on rakennettu, heittäytymässä naisten kohtuun,
itkemässä äitiä, on erehdys, hirveä virhe.
Eikä naisille jää mitään
ei ketään johon tukeutuisi, ei yhtään
paitsi itsensä, Ei muuta roolia kuin
äidin, elättäjän, lohduttajan rooli.
Se mieskanta lisääntyy pelottavasti.
Siitä ei ole iloa sängyssäkään.
-Arja Tiainen
96:
Sisareni sano minulle
Millainen pitäisi olla
Sisareni, sano minulle. Millainen minun pitäisi
olla?
Olen avoin, verillä ja eksyksissä ja yritän purra
lankojani poikki. Sano minulle: minkälainen
minun pitäisi olla?
Miten olisin
yht’aikaa
heikko ja vahva?
Miten olisin
yht’aikaa
itsenäinen ja tarvitseva?
Miten olisin
yht’aikaa
sinun rakastajasi,
sinun ankkuristaan irronneitten
halujesi meri, huimat aallot
ja turvallinen satamasi?
Hellä ja määrätietoinen?
Oikukas ja luotettava?
Miten minä olisin niin paljon?
Ja mitä teet sitten
kun minussa on
yhtä paljon molempia,
kun olen istuttanut puut yhdeksi
eikä sinulla ole enää yhtään selitystä,
miksen ole sellainen kuin haluat?
Sanotko silloin,
että haluaisit
oikean miehen
etkä ketään
itsesi kaltaista?
-Tommy Tabermann
111-119: (Englantilainen naistenlehti ’Woman’ teki kilpailun ”Mikä aviomies oikein on?” lukijoilleen)
111:
Aviomies on hän joka tulee kotiin
pahalla tuulella, katsoo peiliin,
menee takaisin autoon,
ajaa korttelin ympäri, tulee uudelleen sisään
ja huutaa: ”Isä on kotona”. Sitten hän kysyy:
”Kuka oli se myrtynyt vanha äijä joka kävi täällä minuutti sitten?”
-Maureen Blaney
113a:
Aviomies on hän jonka hyvien ominaisuuksien luettelo on loputtoman pitkä.
Valitettavasti et kuitenkaan saa selvää hänen käsialastaan.
-Angela Lansbury
113b:
Aviomies on hän jota et voi loukata
loukkaamatta itseäsi.
-D. Walkins
114:
Kun päiväsi on mennyt täysin pieleen,
aviomiehen avaimen kääntyminen ulko-oven lukossa
on kuin sinut kiedottaisiin lämpimään huopaan.
-Sheila G. Reynolds
116:
Aviomies on hän joka auttaa sinut kylpyammeesta
kun olet raskaana yhdeksättä kuukautta,
läpsäyttää pepulle, kutsuu sinua ”suureksi valkoiseksi valaakseen” ja
leikkaa sitten hellästi varpaankyntesi, joihin itse et enää ylety.
-Barbara Prosser
117a:
Aviomies on hän joka saa sinut toivomaan
että ympärilläsi hyörisi paljon pieniä lapsia,
hänen kaltaisiaan.
-Janet Dobinson
117b:
Aviomies on hän jolle annoit
elämäsi parhaat vuodet siksi että
hän teki niistä elämäsi parhaat
-D. C. J. Fison
117c:
Aviomies on hän joka puristaa kättäsi ja lohduttaa,
vaikka tiedät hänen sisäisesti nyyhkyttävän,
kun istutte poikanne vuoteen vieressä
kriittisen leikkauksen jälkeen.
-Ina Wallen
119a:
Aviomies: vielä viidentoista vuoden jälkeen
on kuin söisi keittoa haarukalla.
En saa hänestä tarpeekseni.
-Joanne Jones
119b:
Aviomies on hän joka antoi minulle
kuolemattomuuden – lapseni.
-Marion Vincent
120:
Naiset on saatu uskomaan, että miehet eivät enää edes halua sitoutua ja ryhtyä vilpittömään, vakavaan suhteeseen, koska heille on tarjolla niin runsaasti mahdollisia seksuaalipartnereita.
Tutkimuksemme on kuitenkin osoittanut, että miehet pitävät yhä avioliittoa ihannetilana, etteivät he arvosta kovin korkealle loputtomia irrallisia suhteita,
ja etteivät miehet ole koskaan todella hyväksyneet pelkästään seksuaaliseen virkistäytymiseen tähtäävää suhdetta naisen kanssa, josta he todella välittävät.
-Anthony Pietropinto – Jacquiline Simenauer
131:
James Thurberin kultaisia sääntöjä:
Neljäs sääntö:
Sellainen vaimo joka aina vain sanoo: ”No niin, eikö tuo juuri ole miesten tapaista?”, ja mies joka aina vain sanoo: ”No niin, kyllähän sinä tiedät millaisia naiset ovat”, tulevat todennäköisesti vieraantumaan toisistaan yhä kauemmaksi vuosien mittaan. Nämä kuuluisat yleistykset aiheuttavat, että yksilö hupenee massan nimettömäksi yksiköksi.
Vaimo, joka yllättää miehensä, joka juuri on aikeissa paistaa kananmunan kuivalla paistinpannulla, ei saisi luokitella häntä kaikkien muiden miesten kaltaiseksi, vaan hänen tulisi kohottaa hänet arvoon arvaamattomaan. Hän voisi esimerkiksi sanoa: ”George, kukaan mies maailmassa ei hoksaisi yrittää mitään tuollaista.”
Samalla lailla, jos mies huomaa miten hänen vaimonsa yrittää saada auton liikkeelle panematta sytytystä päälle, hänen ei pitäisi sanoa puutarhurille tai jollekin ohikulkijalle: ”Niin, tehän käsitätte…”. Sen sijaan hänen tulisi huomauttaa vaimolleen: ”Minä olen nähnyt naisia elämäni aikana, Nellie, mutta en koskaan ketään joka olisi sinun vertaisesi.”.
138a:
Avioliitto on väärien odotusten helvetti, jossa molemmat osapuolet odottavat että heitä rakastettaisiin ja tuettaisiin, mutta jossa kumpikin työntää vastuun pois itseltään ja syyttää toista osapuolta vapautensa riistosta.
-Kathrin Perutz
138b:
Varsinkin silloin, jos mies ja vaimo ovat samanikäisiä, he elävät suuren osan ajasta epätahdissa toistensa kanssa.
Kahden- ja kolmenkymmenen välillä, jolloin mies usein saavuttaa nopeasti varmuutta ja itseluottamusta, naimisissa oleva nainen usein menettää sen itseluottamuksen, joka hänellä nuoruusvuosinaan oli.
Kun mies alkaa olla yli kolmenkymmenen ja haluaa asettua aloilleen, nainen tulee usein levottomaksi.
Ja nelissäkymmenissä, kun mies tuntee olevansa kuilun partaalla ja pelkää voimansa, valtansa ja unelmiensa ja illuusioidensa pettävän allaan, hänen vaimonsa usein suorastaan pursuaa kunnianhimoa ja haluaa nousta oman vuorensa huipulle.
-Gail Sheehy
139: (tätä en vaan tajua)
Joka toivoo elinikäistä onnea kauniin naisen rinnalla
haluaa nauttia viinin mausta pitämällä suunsa
koko ajan täynnä sitä
-Bernard Shaw
(alkuperäinen englanniksi ohessa:
He who desires a lifetime of happiness with a beautiful woman desires to enjoy the taste of wine by keeping his mouth always full of it.
-Bernard Shaw)
157:
Tiede on jo vuosisadat kartoittanut muutamia ihmisen keskeisistä perustarpeista.
Sellaisia ovat ruuan, suojan ja rakkauden tarpeet.
Viime vuosina on tullut ilmeiseksi, että
tähän lyhyeen listaan on lisättävä
eräs keskeinen inhimillinen tarve:
tarve kasvaa.
-Tri Raymond
166a:
Mies joka pelkää hankkia itselleen vihollisia,
ei koskaan saa uskollisia ystäviä.
-William Hazlitt
166b:
Mitä useampia asioita mies häpeää,
sitä kunnioitettavampi hän on.
-Bernard Shaw
168:
Lihakset tulevat ja menevät,
läski on ikuista.
-Bill Vaughan
173:
(Vaikka voittajan työkaverit eivät olisikaan häntä parempia, monet uskovat heidän olevan ja uskovat voittajan päässeen heidän sijastaan huipulle vain sen vuoksi, että hänellä on ollut onnea tai että hän on käyttänyt hyväkseen suhteitaan tai pelannut rumaa peliä tai ollut valmis tinkimään rehellisyydestä menestyksen takia. Nuo toiset odottavat pienintäkin mahdollisuutta voittajan heikkouksien paljastamiseksi.)
Moni mies, joka on kulkenut pitkän tien menestykseen, on syvästi murheissaan saadessaan vastaansa arvostelua ja vihamielisiä hyökkäyksiä juuri niiltä kollegoiltaan, joiden hän olisi odottanut vihdoinkin antavan hänelle tunnustusta ja kunnioittavan häntä.
-Gail Sheehy
187:
Elämän keskipäivä,
sinä lähestyt totisin kasvoin,
mutta silmäsi ovat kuin armaani silmät,
tummat ja syvät.
Elämän keskipäivä,
tulen eteesi hiljaisena miehenä,
köyhänä ja laihtuneena,
uskaliaana yhäti,
mutta vailla uhmamieltä.
Elämän keskipäivä,
en pelkää tuloasi,
mutta sieluni, vapauteen tottunut,
oikkujen hurmaan tottunut,
vapisee kasvojesi vakavuutta.
Elämän keskipäivä,
ota minut vahvuutesi piiriin,
kypsytä minuun miehuutta
onnen ja onnettomuuden hetkille,
kypsytä miehuutta uskomaan,
miehuutta rakastamaan.
-Aaro Hellaakoski
192:
Mies on rikas suhteessa niiden asioiden määrään,
jotka hänellä on varaa jättää sikseen.
-Harry David Thoreau
201: (kiintoisasti Hannu oli leikannut koko 1.säkeen runosta pois)
Vapaa mies
Vapaata miestä vangita
ei voida väkivallalla,
ei kalvalla, ei kahleilla,
ei mahtisanalla;
kun kaikki maahan kukistuu,
hän seisoo niinkuin korven puu,
ja kun hän kaatuu, kaatuissaan
päin sortuu sortajaan.
Se vasta, vast’ on vapaa mies,
ken oman luoda tiensä ties
keskeltä elon kuohujen
ja ajan aatteiden;
ei häntä vallat horjuta,
ei joukon oikut orjuuta,
hän yksin yönkin halki käy,
kun tähteä ei näy.
Ja vasta vapaa mies on se,
ken tyynnä lausuu Tuonelle:
”Ma kuolla voin, mut kuole ei,
min eestä työtä tein.”
Ei kuolema lie ankarin;
on kuolo seppel sankarin,
kun vaatii häntä vakaumus
ja ihmis-oikeus.
-Eino Leino