Heräsin aamulla. Olin nähnyt pitkän unen.
Unessa olin jossain kykyjenetsintä-TV-tuotannossa ja harmillisesti minun settini ei mahtunut ykkösjaksoon, vaan se tulisi siirtymään seuraavaan. Väliin tulisi kuvaustauko.
En oikein itsekään käsittänyt miksi alkuperäinen settini ei voinut olla enää esiintymiseni kuvaustauon jälkeen, mutta näin se oli. Asialle ei voinut mitään.
Tapani mukaisesti kohautin olkapäitäni ja hymyillen eteenpäin, olenhan joustava ja uusi tilanne antaa uuden mahdollisuuden johonkin uuteen.
Toisen tapani mukaisesti suhtauduin asiaan – tosiaan – olkiani kohautellen, miettimättä alkuun, että tämä pitäisi nähdä ja käyttää mahdollisuutena tehdä parempi setti – eikä tekosyynä momentumin katkeamista ”no tästä tuli tämmönen kokeilu”.
Ajattelin laulavani Aladdin elokuvasta tutun ”Whole new world” (se on kuin yö). Kiva biisi ja kiva tunnelma.
Sitten havahduin, että hetkinen hetkinen, en minä ihan oikeasti osaa laulaa. Jos olen kykyjenetsintä-TV-tuotannossa laulajana – se vertailu ei edes ala minun kohdallani, kun se jo päättyy vertailukenttään, olipa minulla elämäni paras laulupäivä ja kitarointihetki tai ei.
Puhuminen.
Ehkä minun tulisi kokeilla vielä siipiäni puhujana? Sitä paitsi, se olisi aika vinkeä ohjelmanumero väliin joka tapauksessa. Se ei olisi stand-uppia tai hauskaa, vaan tunteisiin vetoava, liikuttava puhe.
Jossain näiden ajatusten aikana, ennen tai jälkeen olin herännyt ja muistaen uneni. Ja jalostin tätä päässäni aamupuuroa valmistaen.
Mitä se puhe sitten olisi?
”Moniko on ollut tilanteessa, jossa on joutunut katsomaan ihmispoloista silmiin tai sivusta – epävarmana selviääkö hän – tilanteesta, johon on joutunut? [Omakin käsi ylös] aivan. Moniko on joskus elämässään ollut tuo ihmispoloinen itse – epävarmana selviääkö? [Oma käsi ylös edelleen] niin.”
Ja mielenterveydellä sisään.
Riippumatta pärjäisinkö kisassa, esiintymisellä olisi merkitystä itselle, kuulijoille ja mahdollisesti TV:n katsojille, jos tuotanto päättäisi sisällyttää esitykseni lähetykseen.
Siis. Se olisi joka tapauksessa arvokas, joka on aina mukava juttu, koska silloin myös sillä uniikilla ihmisellä – tarinankertojalla, nyt minulla – on arvoa tuotettavana ja merkityksellisyyttä ammennettavana.
Ilahduin ja sain rauhan. Myös innostuin ja tajusin, että olen valmiimpi tuollaiseen äkilliseen esiintymistilanteeseen. Niitäkin on ollut pitkin elämääni.
Palasin useamman päivän taakse, tai yöhön, uneeni, jota pidin hauskana.
Unessani minulla oli Versace -takki. Erittäin kauniin syvän vihreän värinen ja kullanhohtoisen pintainen. Muistan miten katselin sitä kimallusta itsekin vähän yllättyneenä laittaessani sen narikkaan.
Ystävättäreni ihasteli takkia sanoen hieman omituisesti: ”Wau! Onpa upea, hienon värinen ja helppohoitoisen näköinen!”.
Katsahdin takkia ja oli totta, että sen virheettömän sileästä pinnasta kaikki lika ja epämiellyttävä valuisi pois pelkällä henkäyksellä tai vaikkapa jo painovoimalla.
Käännyin ystävättäreeni ja tokaisin: ”Kyllä, aivan kuten Sinäkin.” iskien silmää ja hymyillen maireasti.
Hän tajusi vitsini ja peitti nauruaan iskemällä silmää myös yliteatraalisesti suuta aukaisten. Hieman kuitenkin nauraen jatkaessaan matkaa cocktail-tilaisuudessa, jossa olimme unessani.
Sattumalta minulle tarjoutui mahdollisuus kertoa tämä uni puhelimessa, vähän mutkan kautta. Ja omituinen sattuma sekin, että sain muutaman minuutin valmistelutauon ennen tarinaani. Vähän kuin nyt uusimmassa unessani tarjottiin minulle.
Päätin käyttää tämän valmistautumisajan hyödyksi ja kuuntelin sisältäni juuri tätä ”väri”-kerrosta unessani, joka oli minulle hyvin vieras asia.
En ole ollut väreistä, tai paremminkin värisävyistä, liioin kiinnostunut elämässäni. Perusmies. Paitsi, jos asiaan on liittynyt jokin isompi viitekehys tai vaikkapa keskustelu. Mutta tällä kertaa värillä ja erityisesti sen sävyllä tuntui olleen jokin poikkeava merkitys ”heti”.
Löin Googleen ”Smaragdin vihreä”.
Smaragdi tuli minulle ensimmäisenä mieleen siitä värisävystä, jonka olin nähnyt unessani ja halusin tarkistaa muistanko oikein, että juuri smaragdi on vihreä jalokivi vai muistanko Afrikantähteni väärin.
Tulos oli yllättävä. Niin yllättävä, että itkin kasatessani hätäisesti oleellista osaa kohta koittavaan puheluuni kerrottavaksi.
Smaragdin symboliikka ja historia
Historiallinen merkitys: Smaragdin sanotaan olleen Kleopatran suosikkijalokivi ja se on ollut arvostettu jalokivi jo vuosituhansien ajan.
– ikuisuuden ja rakkauden symboli
– viisaus
– Toivo
– uusi alku
– luottamus ja lojaalius
– Jo antiikin ajoista lähtien smaragdi on ollut henkisen kasvun ja sisäisen rauhan symboli.
– Smaragdin syvä vihreä väri, puhtaus ja koko vaikuttavat sen arvoon.
– Arvokkaimmat kivet: Arvokkaimpina pidetään syvänvihreitä ja runsaita kiviä, joissa on vain vähän sulkeumia.
Harvinaisuus: Täysin puhtaat ja virheettömät smaragdit ovat erittäin harvinaisia. Oikean väriset sulkeumalliset kivet voivat olla arvokkaampia kuin puhtaat, mutta haalean väriset kivet.
Ensinnäkin.
Värisävy on siis miltei määräävä smaragdin arvonmäärityksessä, kun verrataan muuten samanlaisilta näyttäviä raakakiviä keskenään. Väri ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta väri voi yliajaa, vaikka muutoin se olisi sisällöltään vertailupariaan heikompi. Värillä on siis todellakin väliä tässä.
Toisekseen.
Eri lähteistä löytämäni symboliset merkitykset ovat luonnollisesti äkkiseltään ristiriitaisia, mutta jos niitä lukee esim. Rakkauden kautta, tai vaikkapa viisauden, kaikki soljuu ja nivoutuu nätisti kokonaisuudeksi.
Rakkaudessa ja viisaudessa on aina jotain ikiaikaista, ikuista, jatkuvaa – mutta samalla niiden olomuotoon kuuluu jatkuva uudistuminen, koska vain siten ne voivat olla ikuisia. Vain elävä, hengittävä ja tunteva voi olla kuolematonta.
Olen kuvannut asiaa jo pojalleni, että legendaa ei voi tappaa – se ei kuole koskaan, jos tarinaa kerrotaan aina uudestaan ja eteenpäin. Olemme siis puhuneet joulupukista. Joulupukki porskuttaa oikein elinvoimaisena tänäkin päivänä, kaikkihan sen näemme taas kohta.
Kuljen kohti uutta. Kuten ystävättärenikin totesi olevansa uuden alun äärellä. Sanoin, että kaikki me olemme uusien mahdollisuuksien äärellä, kun annamme niille mahdollisuuden – itsellemme tilaa ja kuuntelemme sisintämme. Ilmoitin illalla puolisollenikin rehdisti, että olen hippiytymässä lisää.
Kolmannekseen.
En itkenyt yllä mainituista syistä. Vaan keräämäni pohja-aineisto sulki oman ajatusalkiokehäni piirin – se sattuma tuntui liian isolta ollakseen sattuma ja sattui osuvasti minuun, rikkoen pintaa, mutta samalla ehjäten syvempää. Siksi kyyneleet.
Lojaalius on ollut minulle aina hyvin tärkeää, mutta olen ymmärtänyt sen monet muodot ja jalostunut omaa lojaaliuteni toivetta sekä tarjoamaa.
Väitän, että uskollisuus ja luotettavuus ovat kaikille ihmisille tärkeitä, mutta harva jaksaa miettiä omia prioriteettejään sen sisällä – jonka vuoksi moni on tuomittu pettymään, koska ei ole itse ilmaissut, eikä kysynyt, eikä varsinkaan keskustellut asiasta edes lähimmäistensä kanssa.
Nyt tämä on erittäin vaikea anonymisoida, mutta haluan tämän kirjoittaa muistiin. Ja kokeilin suljettua päiväkirjaa, eikä se ole minun juttuni. Sinne asiat voi kirjoittaa ilman itsensä haastamista ja se on minusta jotenkin potentiaalin hukkaamista ja teksti on sanalla sanoen aika rumaa välillä, koska kyllähän mä ite tiedän mitä mä tarkoitan tällä.
Omassa yksityisessä päiväkirjassa asioita ei tarvitse yrittää edes selittää auki tai niin, että joku muu sen voisi ymmärtää ja tämä juuri on ollut minulle tärkeää: tulla ymmärretyksi. Ja en todellakaan ole jäänyt tuleen makaamaan ja odottanut, että joku saapuisi minua ymmärtämään – koska en siihen ole aidosti uskonut enää ala-asteen lopulla enää – mutta olen pitänyt sitä mahdollisena aina, nytkin.
Lojaalius.
Havahduin yllättäen ajatuskelaan, että olen ollut melko kehno tukihenkilö – siis minun olisi näin jälkikäteisesti pitänyt mielestäni olla parempi, koska olinhan tehnyt aiemmin roolin, jonka kautta minun olisi tullut kunnioittaa roolin kautta omalla työlläni uutta henkilöä.
Toki olen ollut käytettävissä ja auttanut monin paikoin, mutta huomasin toimineeni eräässä hetkessä jopa painottuen – en suinkaan jeejee-tsemppi-peukuttamiseen – vaan suorastaan oikaisevaan puhutteluun. Mitä hittoa!? Miksi? Ei ole ollut valitun teemani mukainen. Mitä oikein ajattelin?
Ei. En ajatellutkaan. Vaan toimin. Kuten oli oikein – kaikista syistä ja kaikille osapuolille.
Käytännössä oma läksytykseni, jos sen nyt sellaiseksi haluaa tiivistää, oli Eckhart Tolle kirjoitusta lainaten:
”Ja se, mitä usein sanotaan rakkaudeksi, voi olla jonkin aikaa miellyttävää ja kiihottavaa, mutta se on riippuvaa takertumista, äärimmäistä tarrautumista, joka saattaa käden käänteessä muuttua vastakohdakseen. Alkuhurmion jälkeen moni niin sanottu rakkaus heilahteleekin rakkauden ja vihan, syleilyn ja syytösten välillä.
Todellinen rakkaus ei aiheuta kärsimystä. Miten se voisikaan? Se ei muutu vihaksi tuosta vain, eikä aito ilo muutu tuskaksi.”
Siinäpä se.
Mutta mikä sai minut saarnaamaan?
Lojaalius. Priorisoitu lojaalius.
Ystävyyden taso oli tietysti määräävä. Mutta sen lisäksi herkkänä ja tunneälykkäänä ihmisenä, miehenä, tajusin vasta tänään, että itse asiassa oma toinen – tuoreempi – roolini ja sen kautta paljon vakavampi ja herkempi kerros (rooli roolin sisällä) oli itse asiassa se, jota minun tulikin kumartaa ihan teknisessäkin mielessä. Kaikki meni oikein. Valinta oli tehtävä ja etenin hyvin.
Luulen ja toivon, että kaikki ovat nyt viisaampia oman Rakkautensa kanssa. Tai jos eivät vielä, niin ääreellisen ajan päästä. Se tekisi kaikille hyvää. Ja oikeutta.
PS: olen pitänyt kiiltävästä ja tuikkivasta. Niissä on jotain esille haluavaa, vastaan pantavaa.