Tajusin olevani erittäin helppo höynäytettävä:
Jos on joku ns. tosi tärkeä tai pakolliseksi kokemani juttu ja toinen vain kieltäytyy sen huomioimisesta – otan sen itseni hoidettavaksi – enkä oikeastaan enää edes jaksa huutaa siitä, että se olisi myös toisenkin vastuulla, vaikka se yhteinen juttu olisikin.
En siis jotenkin osaa nalkuttaa, vaan ryhdyn hoitamaan asiaa.
Ja ongelma onkin, jos se ei ole minun käsissäni, vaan se vaatisi toisenkin.
Tästä tietysti tuhat esimerkkiä perheyrityksestä, mutta parisuhde onkin paljon mielenkiintoisempi ja toisaalta myös vakavampi. Koska se rikkoo henkisesti intiimillä tavalla ja jättää pahimmillaan ilman Rakkauden kokemista.
Tarkoitan, että minkä ihmeen takia minä en osaa ns. sitä mitä minulle on tehty – syyttää ja vastuuttaa toista: “Mikset tee tätä riittävästi/oikein/ollenkaan?”.
Ainoa missä olen osannut jotenkin tätä typeräksi kokemaani hokemaa, on ollut sellaiset jutut, joita en saa kenenkään kanssa. Esim. konfliktien selvittäminen. Siinä sentään tunnistan jokseenkin sen, ettei ole kohtuullista, että minä olen aina vastuussa.
Ei ole reilua – on siis väärin, että olen aina vastuussa, mutta toisaalta se selittyisi sillä, jos olen arvoton.
Ja tähän ajatukseen kiteytyy se, etten katkeroidu näennäisesti enempää – vaan se muuttuu arvottomuuden kokemukseksi. En osaa muuttaa tuota siis kestävällä tavalla vihaksi, oikeuksieni hakemiseksi, vaan en keksi muuta selitystä kuin, etten ole arvokas ja/tai Rakastettava tai riittävän hyvä muutoin.
Mikään muuhan ei mielestäni selitä tuota.
Koska enhän minäkään armottomasti hylkää lopulta kuin ne, jotka eivät halua minulle hyvää – ja siis ymmärrän heidän lopulta toimivan minulle haitallisesti ihan järjestelmällisesti. Ja silti heitäkään, en leimaa minua tarkoituksellisesti satuttavina – pidän heitä usein omien tiedostamattomien rajoitteiden tai vaikkapa traumojen ohjaamina.
Minun armollisuudella ja lempeydellä, Rakkaudella, ei näytä siis olevan mitään rajaa toisia ihmisiä kohtaan… mutta onneksi sen rinnalle on noussut nyt jokin Rakkautta muistuttava tunne itseäni kohtaan.
Toisin sanoen, olen huomannut, että yllättävän monissa tilanteissa reaalimaailmassa onkin niin, että joko valitsen itseni tai muut. En voi valita molempia. Ja tämä tuntuu nyt helpottavan. Siis muuttuvan helpommaksi nähdä kokea ja huomata.
Tämä on järkevää siinäkin mielessä, että se pudottaa minun “kaikkeen ulottuvan vastuun” – ei sentään kokonaan pois – vaan alemmalle tasolle.
“On se tuon toisenkin vastuulla… ainakin pienesti. Jos ei ota vastuuta yhtään, ei ole minun vastuulla punnertaa tätä toimimaan… eikä se varmaan onnistuisikaan yksin, kun ihmissuhteesta kyse.”
Olen toki jatkanut yrittämistä monissa kohdin, kun olen kokenut asian/ihmissuhteen/harmonian minulle itselleni todella kriittiseksi. Jopa ydinarvojani sisältäväksi. En ole säästellyt itseäni tai voimiani. Olen halunnut laittaa asian kuntoon, hinnalla millä hyvänsä. Mieluummin “die trying” kuin jättää kesken ja kärsiä epäonnistumisen kokemus loppu elämä.
Tässä lienee se yksi tausta. En ole kestänyt – tai siis olen ottanut asiat vastuulleni juuri siksi, etten kestä epäonnistumista. Jos muut kaikkoavat yhteisenkin asian tekemisestä, teen sen itse, ettei minun tarvitsisi kohdata vajavaisuutta ja epäonnistumista.
Toisaalta olen tuntunut olevan monissa kohdin suojassa epäonnistumisilta, koska osaan myös asennoitua oppikokemuksina juttuihin.
Esim. parisuhteitteni lopun hetket olen osannut nähdä väistämättöminä – kun ne sellaisiksi ovat muuttuneet. Olen tehnyt töitä ja kun enää on kyse aikataulusta, mutta suunta on selvä – olen voinut nostaa raajani jarrulta ja antaa vaunujen mennä asemalle.
Kuitenkin, taitojeni ja etenkin ajatteluni kasvettua, minulla on hämärtynyt tuo “väistämättömyys”.
Milloin ei ole enää tehtävissä mitään?
Milloin suurinkaan ja pisinkään ponnistelu ei tuota toivottua lopputulosta?
Ja mikä se toivottu lopputulos edes on?
Hah, helppo: Rakkaus.
Toisin sanoen, jos olen epävarma Rakkaudesta, yritän loputtomalta vaikuttavasti vahvistaa suhdetta, jotta Rakkaus kumpuaisi vahvana näkyviin – ja se kestäisi mitä muuta tuleekaan, vaikkapa suhteen muotoon tai jatkoon liittyen.
Jos Rakkaus näyttää puuttuvan – sitä en kestä itse. Siksi yritän kaikella houkuttelulla ja omalla työllä saada sen esiin… toivon, etten ole ollut väärässä omien tunteitteni ja tuntemieni toisen tunteitten kanssa. En suostu uskomaan, että olisin ollut väärässä.
Enkä tietenkään olekaan. Ei aistittu Rakkaus ole virhetulkinta – siis voi olla, mutta ei sitä sellaisena tarvitse ottaa tai kokea, tulkita tai leimata.
Rakkauden kokemuksen tulkitseminen merkiksi jostain suuremmasta, ikuisesta, eheyttävästä “nyt vihdoin löysin sen mitä olin etsinyt uupumukseen asti, huhhuh, selvisin lopulta rannalle höykyttävän myrskyn jälkeen” -ajattelu on ollut minulle selvästi tyypillistä. Romanttinen ajatus ja jotenkin ihanaa sinisilmäisyyttä.
Mutta myös kuluttavaa. Ja vaarallista.
“Nyt elämäni alkaa ja olen löytänyt turvan.”
Ja huomatessani, ettei näin ollutkaan, alan toimenpiteisiin ja yritän vähän väkisin turvallistaa kuvion. Ja sehän ei yksin onnistu.
Voihan olla myös niin, että se toinen osapuoli jopa vähän laiskistuu, että mitäpä tässä itse osallistumaan rakennustöihin, kun tekemällä muita “omia juttuja” tuo toinen (siis minä) hakkaa laudat paikoilleen itse. Ja homma etenee.
Sitten se toinen esitteleekin omia haaveitaan: “tällainen pitäisi saada ehdottomasti” ja sitten hän (siis minun mielessä: me – tulkittuna hänen sanojen kautta, mutta ihan omassa päässänikin) olisi onnellinen.
Mielenkiintoisesti olen osannut suojautua lastenhankinnalta parisuhteissani, vaikka se on ollut selvästi pöydällä. Jotenkin oma mekanismi on toiminut sen kohdalla monesta suunnasta arvioiden omaa valmiutta ja lapsen tulevaisuutta. Sehän olisi siis voinut olla asia, jonka olisin antanut toisen onnellisuuden eteen.
Mutta noin muuten, enpä keksi juttuja, joiden ovea en olisi avannut tai yrittänyt rakentaa tai yrittänyt omaa mieltäni kasvattaa.
Koska siitä mä koen Rakkaudessa olevan kyse. Enkä nyt puhu uhrautumisesta, vaikka omalla kohdallani toki on taipumusta siihenkin. Vaan nimenomaan kestävällä tavalla rakentaa kuvio – muotoon, jossa kaikki ovat tyytyväisiä.
Täytyy muistaa, että olen keskimmäinen kolmesta pojasta. Olen ollut tunne- ja etenkin harmonia puolella huippuälykäs hyvin pienestä pitäen, en kestävällä “tasaisella” tavalla, vaan raketin omaisesti, joskus maaliin käsittämättömästi – usein ohi ihan “normaalin pulliaisen tavoin”.
Kuitenkin juuri nuo käsittämättömät, hengen haukkomista aiheuttavat, tai pääni sisäiset ymmärryksen hetket, ovat olleet niitä, joiden kautta minua on alettu arvioida tai arvottaa. Olen toki sotkenut itsekin sen arvostukseen ja mm. muka-ymmärrykseen Rakkaudesta.
“Pystyy mihin vain”
Tästä on tullut taakka.
Se oli voimavara ja itsevarmuuden lähde.
Mutta nyt se on märkivä haava, jota en saa puhdistettua ja tikattua kohti komeaa arpea.
En pysty.
En halua pystyä.
En halua pystyä yksin.
Haluan toisenkin.