Kategoria: Pohdinnat

Sanoin aikoinaan mimmille, joka yritti suojella itseään olemalla pintatasolla ja syventymättä suhteeseemme:

"Tässä käy nyt niin, että sä kadut tätä aikaa joko siksi, että tuhlasit sitä kanssani - vaikka sun olis pitänyt olla toisaalla. Tai sit kadut tätä aikaa siksi, että tuhlasit oman mahdollisuutesi kanssani... joka tapauksessa sun kannattaa nyt joko hypätä pois tai hypätä sisään."

Hän jäi edelleen ovensuuhun – siis kuvainnollisesti – ja minä autoin häntä, hetken vielä odotettuani, sulkemalla oven. Molempiin sattui – häneen tietenkin enemmän, koska hän ei ollut valmis valitsemaan.

Kysymys on luottamuksesta.

Joko sitä haluaa kasvattaa tai ei.

”Uskonko minä nykypositiossani upeaan tulevaisuuteen?” – olipa kyse töistä, parisuhteesta, ystävyydestä, roolista, oppimispaikasta…

Luottamuksen korkein muoto vaatii syvää anteeksiantoa ja äärimmäistä kykyä hypätä. Onneksi näitä tarvitaan harvakseltaan. En usko kenenkään psyykeen kestävän kokoaikaista heiluriliikettä – ei töissä, eikä kotona.

”Hän, joka keinussa jumalten keinuu
Välillä taivaan ja helvetin heiluu
Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu
Kun keinuu”

Cheek

PS: Naiset kestävät heiluriliikettä paremmin, koska heidän kuvansa koristaa sanakirjassa tuota yhdyssanaa.

Resursseista.

Pohdin taas viikko sitten miksi olen niin ihana ja valloittava persoona alkuun. Ja hieman myöhemmin olenkin aivan hanurista.

Tähän on toki monta suoraviivaisempaa selitystä, mutta paljon villimpi tuli mieleeni.

Entä jos kyse on kanssaihmisen asennoitumisesta resursseihin?

Toisin sanoen minun – harvoin, joskus tai usein, riippuu lähteestä – tapani ottaa tilaa esim. keskustelussa ei harmita aluksi lainkaan, kun juttuni ovat niin kiinnostavan omituisia, että mitä mielellään kuuntelee.

Hieman myöhemmin dialogin näennäinen puuttuminen alkaa harmittamaan ja sama ominaisuus kääntyy itseään vastaan.

Syön tilaa toisen mielestä. Liikaa. Aikaa palaa, hermoja ja kaikkea yleisenergiaa.

Kiinnostavan omituiset juttuni ovat tulkinnallisesti muuttuneet muotoon: rasittavan omituiset jutut.

Sisältö on suurinpiirtein sama, koska sama äijä niitä lässyttää.

Toinen relevantti uusi teoria on, että juttuni alkavat tuntua kiertävän kehää.

Aluksi ne ovat tuoreen erilaisia, kunnes ne alkavat tuntua saman toistamiselta.

Kumpikaan näkemys ei ole oikea tai väärä – nehän ovat uusia osin ja vanhoja jokseenkin.

Sanoin aikoinaan, etten hyödy puhumisesta, jossa ei tähdätä ratkaisuun.

”Jos kaipaan vain itseäni puhumassa monologia – voin mennä puhumaan, vaikkapa puille. Yhtä vähän minä siitä saisin.”

Sittemmin sanoin useasti, että blogin kirjoittaminen sopii minulle – jokaisella kirjoituksellani voi olla joku lukija, näkijä, ymmärtäjä… Potentiaali riittää minulle ja tuotan ajatukseni muiden havaittavaan muotoon.

Todellisuudessa ajatukset ovat aivan eri asia kuin puhuttu tai kirjoitettu päämme sisältö. Teknisesti ottaen ne aktivoivat eri aivoalueita, vaikka äkkiseltään sisäinen puhe ja puhuttu puhe eivät meidän päässä juuri tunnu erilaisilta.

Olen kuitenkin itse huomannut miten tarina muuttuu, tuntuu uudelta… Ja usein vaatii ”korjaamista” tai ”tarkennuksia”, jotta se voitaisiin ymmärtää kuten se omassa päässä on tai tuntuu.

Juuri tästä on kyse. Itseilmaisusta, joka joutuu tai pääsee tarkasteluun.

Ja humoristista on, että puhuessamme me myös itse monitoroimme tarkemmin ajatustemme virtaa – vaikka juuri äsken emme niin tehneet, kun vain ajattelimme päämme sisällä.

Sinänsä tämä on vieläkin ilmeisempää, kun pohdimme kaikkia niitä hiljaisempia henkilöitä tai vaikkapa änkyttäjiä.

Yleensä ihmisillä pyörii hyvin paljon asioita mielessä, mutta moni jättää kertomatta ja puhumatta ajatuksensa.

Moni pelkää ajatustensa olevan ”vääriä” tai joutuvansa noloon tilanteeseen, kun sanat eivät tule ”oikein” ulos.

Olen usein sanonut, että ilmaisuvoimani laahaa aina ajatusteni virran perässä. Olen jo hyvin ilmaisuvoimainen sille päälle sattuessani, mutta en koskaan riittävän ilmaisuvoimanen verrattuna ajatusteni lennokkuuteen.

Ystäväni sanoi tästä hyvin: ”Nää sun ajatukset rönsyää… Ne sun kirjoituksetkin paisuu kuin pullataikina.”.

Jos minun pitää tehdä selväksi jokin asia, useimmiten pystyn siihen erittäin hyvin, kun selvennettävä asia ei ole minulle tunteiden kautta henkilökohtainen.

Hyvin henkilökohtaiset tai esimerkiksi kipeät asiat ovatkin sitten vaikeampi juttu. Olen luonteeltani usein märehtijä, koska yritän ymmärtää asioita syvällisesti ja ratkaista niitä miltei täydellisesti.

Tästä johtuen tärkeiksi kokemani asiat sitten paisuvat kaikenlaisten yksityiskohtien saattelemana epäselviksi.

Toisaalta kyse on myös ilmiöstä, jonka olen havainnut toisen ystäväni kanssa usein. Hänellä on ongelma ja hän pitää siitä kiinni, eikä halua sitä ratkaistavan.

Se on kuin kisa. Hän kertoo ongelman, minä ratkaisun ja sitten hän yrittää keksiä jonkun uuden ongelman, jonka vuoksi asiaa ei voi siltikään ratkaista.

Pointti on yrittää tehdä minulle selväksi, että hän on fiksu ja ongelma on vaan niin vaikea, ettei sitä voi ratkaista mitenkään yksinkertaisesti.

En ole koskaan kokeillut ilmeistä ratkaisua tähän ratkaisuhaluttomuuteen: sanoisin, että minun pitää pohtia asiaa ja sitten vasta viikon päästä palaisin asiaan ”pitkän pohdinnan jälkeen”.

Minulla on samaa ongelmaa tietysti itseni kanssa. Erityisesti minulla on vaikeuksia kohdata tosiasioita, kun puhutaan ihmissuhteista. Olen ikuinen optimisti ja romantikko. Ajattelen, että ihmiset ovat hyviä ja heille pitää antaa mahdollisuus tehdä hyvää.

En suostu luopumaan, vaikka usein se olisi ollut paras kaikkien kannalta. Hän pääsisi eteenpäin ja minä myös.

Penetraatiolla ei ole omassa elämässäni itseisarvoa, mutta halullapa on.

Tämä hämmentävä ajatus kohtasi minut eilen ennen nukahtamistani.

Totesin, etten nouse ylös ja hae kännykkääni, vaikka koinkin ajatuksen vallankumouksellisena, avaavana ja tärkeänä oivalluksena.

Pidin todennäköisenä, että unohdan sen. Tein kuitenkin voitavani muistaakseni. Halusin pitää pääni ja olla menemättä kännykälle, koska on hyvä kokeilla riippuvuuksiensa rajoja.

Onnistuin molemmissa. Joskin unohdin seuraavat sanat, jotka painoin mieleeni huonommalla muistitekniikalla. En väsyneenä ymmärtänyt, että tekstin ”kuviteltu muoto riveinä” on aivan umpisurkea muistitekniikka.

Nyt muistan vain, että tuon pääajatuksen jälkeen halusin kirjoittaa ehkä yhden sanan ja sitten useamman… Päätyen pyramidimaiseen ulkonäköön, jossa tekstiä pinotaan enemmän aina seuraavalle riville. Noh, oppia-ikä-kaikki.

Himo.

Intohimo.

Intohimoinen.

Joku tällainen ketju se ehkä olisi ollut…

Nooh, joka tapauksessa takaisin asiaan.

Puhutaan siis ihan panemisesta. Se on ihanaa tietenkin, mutta sillä ei ole itseisarvoa minulle. Tämä on ihan selvä homma, nyt siis, kun ajattelin asiaa.

En muista koskaan kieltäytyneeni seksistä kumppanini kanssa – mutta pidetään mahdollisena, että kiellän (siis torjun mielessäni) tällaisen tilanteen tapahtuneen, vaikka sellainen virhe olisi tapahtunut. Seksillä parisuhteessa on itseisarvoa.

Sen sijaan panemisella itsellään, ns. kenen kanssa vaan – ei ole itsessään arvoa minulle, vaikka pidänkin asian pohdiskelusta. Olen kieltänyt lukuisia kertoja erilaisista syistä seksistä jonkun, yleensä jopa ihan tuntemani henkilön, kanssa.

Seksillä on aina hinta. Siis ainakin minun elämässäni. En ole koskaan seksiä harrastanut yhden-illan-juttu – periaatteella, koska tunteeton seksi ei kiinnosta minua. Tätä ei pidä sekoittaa kuvitelmaan, että pitäisin aina herkästä seksistä – päin vastoin.

Tunteiden kautta seksin pyörittäminen mahdollistaa paljon asioita ja syvän kosketuksen itseen – toiseen ja siihen oleellisimpaan: meihin.

Seksi tällöin ikään kuin pinoutuu kaiken muun päälle ja toisaalta kantaa kaikkea uppoamattoman veneen lailla, suojaten sitä yhteyttä, jota parisuhteeksi kutsutaan.

Halu. Se sen sijaan on asia, jolla minulle on itseisarvoa ja ymmärrän nyt myös monelle muulle olevan.

Ehkä ironisinta oivalluksessani on, että tämä ratkaisee ikiaikaisen umpikujan, jossa klassisesti mies haluaa seksiä kumppaninsa kanssa – mutta kumppani syystä tai toisesta ei halua seksiä, ainakaan siten, että se johtaisi penetraatioon.

Noh, tässä esimerkissä se ongelma on vasta tulossa.

Vaikka nainen ei halua penetraatiota, siis sukuelinten kohtaamista ja lomittumista edes-takaisella liikkeellä (joku vitsiniekka tuumaa tässä kohtaa, että voihan sitä penetroida pepunkin, joo…) – nainen silti haluaa jotain.

Toisin sanoen, jos mies lopettaa ”vonkaamisen” nainen menettää jotain, vaikka käytännössä mistään ei luovuta – muuta kuin turhasta viestinnällisestä vaiheesta, jossa mies pyytää ja nainen torjuu.

Huomautan tässä vaiheessa kaikille sukupuolineutralisteille, että roolit, sukupuolet jne. voivat olla aivan miten sattuu ja teen vääryyttä heteronormatiivisuudellani – mutta samaan aikaan toivon kaikkien tunnustavan, että polveileva sanailuni hyötyy jonkun asian ymmärrettävyydestä. Siksi klassisin tapaus: mies ja nainen.

Nainen menettää tiedon ja varmuuden siitä, että mies haluaa naista. Siis nainen nauttii tiedosta, että mies kokee naisen viehättävänä. Tämä on oikein ja ymmärrettävää. Halulla on siis itseisarvoa, vaikka se ei tässä nimenomaisessa tilanteessa johda mihinkään.

Toinen klassinen setti on tietenkin tilanne, jossa nainen haluaa saada ”halua” osakseen. Yökerhossa joku mies osoittaa sitä suuresti ja nainen herää aamulla pohtien, että ehkäpä yöpuuhailu oli turhan kallis hinta maksaa tiedosta, että on vielä viehättävä. Ei siksi, että seksi olisi huono juttu, mutta valitettavan usein me miehet emme ole suuria herrasmiehiä ko. tilanteissa.

Penetraatio on siis kyseenalainen arvoltaan, halu ei ole. Jos halu ja penetraatio menevät ilottomasti sekaisin, esimerkiksi raiskauksen muodossa, se on todella surullista ja häpeällistä. Valitettavasti siitä minusta juuri on kyse, ettei enää ymmärretä miten asiat nivoutuvat yhteen ja mitkä kuuluvat erottamattomina asioina yhteen.

Ehkäpä karuin esimerkki on tästä aiemminkin mainitsemani Suomen hyvin myöhäinen avioliitossa raiskaamisen kriminalisointi. Siinä on ollut puurot ja vellit sekaisin oikein pidemmän aikaa, mitkä asiat ovat ja mitkä eivät ”samassa kaupassa”.

Molemminpuolinen haluntunne ja molemmin puolinen halu penetraatioon… Ilman pohdittavia ongelmia tai välillisiä kuluja… Mikäs sen mukavampaa? Tämähän toteutuu parisuhteessa, kuten jo kerroinkin.

Enkä nyt sano, että parisuhteessa seksi itsessään muodostaisi positiivisen kierteen, jota ei pysäytä mikään. Koska kuten kaikki tiedämme, niinhän se ei mene. Mutta rohkaisen meitä kaikkia tuumimaan omaa suhdettamme haluun ja miksei siinä sivussa myös penetraatioon… Ehkä jopa tuolla parisuhdetwistillä ja ilman sitä – onko väliä?

Teen poikkeuksellisen tempun ja otan sanasta sanaan oman kommenttini keskustelusta, jota kävin tekstinä ja julkaisen sen tähän. Tämä on asia, johon palaan todella usein ja hyvinkin todennäköisesti – jos olet elämässäni läsnä – tulet tämän tarinan jossain muodossa kuulemaan jossain yhteydessä.

Tässä ei ole kyse uhriutumisesta, vaikka sen voi sellaisena nähdä. Kyseessä on muistilappu, jolla yritän pakottaa itseni ymmärtämään useita asioita samanaikaisesti. Keskeisimpiä muistilapun ranskalaisia viivoja ovat tietenkin:

• En ole isäni
• Uskallan Rakastaa ja käyttää tietopääomaani Rakkaudesta
• Prosessiorientoituneisuuteni on hyödyllinen, jos aikaa on

Toisena poikkeuksena en muokkaa tekstiä lainkaan, vaikka se täysin pikakirjoitettuna tajunnanvirtana sisältääkin epäoptimaalisia rakenteita ja sanoja. Perfektionismistani vapautuminen on yksi projektini, jossa olen edennyt ja jossa toivon pääseväni maaliin ennen 40v. syntymäpäivääni.

— Lainattu teksti alkaa (en vaikeuta lukemista esim. kursivoinnilla) —

Irtauduttuani perheyrityksestämme. Soitin 1,5 vuoden päästä isälleni, että tulisin käymään hänen luonaan. Hän tuumasi puhelimessa: ”No joo, oon mäkin miettinyt, että vois ottaa yhteyttä… mut mä aattelin odotella vielä pölynlaskeutumista…”. Siis 18kk ilman järkevää ihmissuhdetta omaan keskimmäiseen poikaan ja pölyä pitäisi odotella vielä?

Tein omat kotiläksyni mennessäni isääni tapaamaan. Totesin, että mahdollisesti viimeiseksi jäävässä tapaamisessamme en haluaisi syyttää häntä, vaan kertoa ne hyvät asiat häneen liittyen – joiden sanomattomuutta jäisin katumaan ja viiltelisin itseäni niillä hänen hautajaisissaan. Kerroin ne kauniit jutut lapsuudestani. Sain sielulleni rauhan ja olisin voinut lopettaa koko ihmissuhteen siihen – ilman minkäänlaista katumusta tai ajatusta, etten tehnyt tarpeeksi tai yrittänyt.

Minä olin isompi ihminen kuin isäni ja Rakastin häntä enemmän kuin hän minua.

Joo joku voi mussuttaa, että mistäs sitä tietää – kun toinen ei puhu – miten paljon se sua Rakastaa?

Mutta kaikki me tiedämme, että sanomaton Rakkaus, joka ei muodosta minkäänlaista toimintaa – on arvotonta ja olematonta. Jos et ikinä saa sanaa suusta, halaukseen muodostettua käsiäsi, hymyä huulille, käden heilautusta tai katsetta toisen suuntaan – on aivan yhdentekevää paljonko Rakastat, koska ei ole kohtuullista vastuuttaa sitä toista rakentamaan itselleen sinun Rakkauttasi. Kyllä sinun pitää tehdä se itse ja näyttää toisen tärkeys hänelle.

— Lainattu teksti päättyy —

Vietin nuoruuteni suurimmaksi osaksi minua – vuotta tai useampaa – vanhempien naisten imussa. Kirjaimellisesti.

Yöllä pohdiskelin, että tässä oli paljonkin järkeä. Jostain syystä koin, että oma kiinnostukseni naisiin heräsi huomattavasti aiemmin kuin naisilla miehenalkuihin. Toisin sanoen, jostain syystä luokallani tai oikeastaan koko koulussa ei juuri seurusteltu – siis ala-asteella. Minä aloitin jo silloin.

Yläasteellakin oli aika vähän pariskuntia nyt ajateltuna… moni oli kiinnostunut, mutta harva teki mitään liikkeitä. Jotenkin hullunkurisesti muutamat pojat olivatkin sitten kaikkien naisten tähtäimessä. Toki olin itse yksi niistä, mutta mietin olisiko tässä vastaus siihen yläasteella oppilaskunnan biljardihuoneessa kuulemaani juttuun: miksi naiset kiinnostuvat sormuksellisesta miehestä enemmän kuin ilman sitä? Lukiolaiset keskustelivat tästä legendasta.

Yläasteella tiedät aika tarkkaan kaikki kuviot, koska elonpiiri on pieni. Siis ilman sormustakin tiedetään kuka on kenenkin kanssa. Toisin sanoen se ”laatuliha”-leima miehelle tulee ilman sormustakin ja naiset tietävät, että ko. mieshenkilössä on ”sitä jotain”.

Naisten sanotaan kypsyvän nopeammin (siis murrosikä jne.), joten pidin omituisena, ettei mitään pariutumisia sitten tapahtunut – kun minä aloitin jo kiinnostukseni. Noh, tietenkin tähän vaikuttaa moni asia. Molempien tulisi olla kiinnostuneita ja ympärillä pitäisi olla kulttuuri, jossa pariutumista pidetään järkevänä. ”Alaks olee?” ja päivää myöhemmin: ”Ei olla enää” on vähän hölmöä, eikä kukaan ihminen halua tätä mallia koskaan. Siis saada pakkeja. Itse kyllä voidaan dumpata toinen, mutta riski omasta jätetyksi tulemisesta ei houkuta turbulenttisen teini-iän kynnyksellä.

Kuvasin tätä vanhempien naisten kanssa leikkimistä eräälle järjestötoverilleni, joka oli toiminut samoin. Hän oli styylannut jopa opettajiensa kanssa. Minullakin oli yksi tällainen orastava tilanne, jossa ei minua opettava, mutta AMK-opettajakuntaan kuuluva nainen oli minusta erittäin miellyttävä… hän taisi nähdä enemmän riskejä ko. tulevaisuudessa ja todennäköisesti hän oli sen verran fiksu, ettei se olisi pidemmän päälle kantanut kuitenkaan. Emme ottaneet asiaa puheeksi koskaan, vaan eräänlaisena yhteisenä sopimuksena emme enää pitäneet yhteyttä.

Järjestötoverini nuoruuden valottamisen jälkeen hän totesi lopulta päätyneensä sitten kuitenkin useamman vuoden nuorempaan naiseen.

Olin närkästynyt ja leikkimielisen järkyttynyt sanoessani:

”Et sä voi tehdä noin! Käyt ensin harjoittelemassa timanttiliigassa ja sitten meet rennosti kohti eläkettä divarissa!”.

Vanhempien naisten kanssa nuoruus ja sitten perhe nuoremman kanssa

PS: Dyson mainosti itseään ”imuri, joka ei menetä koskaan imutehoaan”. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa, koska säiliön täytyttyä imuteho heikkenee. Tämä ns. ämpäri täynnä -efekti voi hyvinkin tulla maailmaa nähneiden naisten kohdalla yllätyksellisestikin täyteen ja sitä ei välttämättä osaa korjata paatuneempikaan huoltomies.