”Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka onnellinen olen. Lapsen saaminen on maailman suurin siunaus ja kaunein rakkauden muoto.” -Jippu MeNaiset -lehdessä.
Samalla kuuntelen lapsen pahaa oloa junavaunun alakerrasta. Superlatiivien käyttö on kaikille äideille kiistaton oikeus ja pienet hankalat hetket pieniä – verrattuna siihen pienikokoiseen ilonaiheeseen.
Aina kuitenkin mietin erään ystävättäreni sanoja, valinnasta olla hankkimatta lapsia ja oman ajan arvostamisesta. Lapset sitovat velvollisuus ja vastuu puolella liittoa yhteen, mutta lainkaan ei puhuta, että ne voisivat olla pariskunta-ajatusta syrjäyttäviä tai parisuhdetta rapauttavia. Ei se ole lasten vika, jos parisuhteella ei mene hyvin, mutta ei se pitäisi olla laitonta sanoa, että ”Onhan se nyt helvetin hankalaa, kun on noita lapsia [tehdä jotakin]”.
Vanhemmuus on eräänlainen superlatiivien päätepiste, ultimaattinen kruunu elämän epämääräisen vartalon koristeena. Synninpäästö ja kaiken puhdistava siunaus. Arvonanto ja lupaus tulevaisuudesta. Siihen voi aina viitata, kun muista tai itsestä tuntuu kurjalta.
Jatkuva sisäinen selittämätön riittämättömyydentunne voi vaihtua ymmärrettävään riittämättömyydentunteeseen. ”Siinä unessa heräsin, näin luojani kasvoista – kasvoihin.” -CMX: ’Vierasta Viljaa’. Mutta se on myös mahdollisuus ja saneerausrahoitus omalle lapsuudelle. Se on kirjaimellisesti: uusi alku.