Kategoria: Pohdinnat

Minulta kysyttiin erojeni syitä ja tuumailin yleismaailmallisesti – koska toisin kuin moni tätäkin blogia lukeva luulee, en pidä kumppanieni erittelystä ja/tai negatiivisesta ruotimisesta, joksi eroanalyysit katson – vaikka kaikki järkevät parisuhteilijat tietävät niiden olevan aina kahden kauppa.

Sanoin, että erojen perimmäinen syy on ollut tulevaisuususkon hiipuminen. Riitely ja loukkaukset voivat mm. murentaa tulevaisuuden sivut tuhkaksi.

Minusta kriittisin on kuitenkin luottamus. Jos toiseen ja ”meihin” ei voi luottaa ”sokeasti”, ei suhteessa päästä eteenpäin niistä tilanteista, joissa sitä vaaditaan. Harva ihminen ja varsinkaan pariskunta olisi niin vapaa traumoista, että pystyisi ymmärrettävästi puhumaan ja ilmaisemaan omia tunteitaan.

Näin ollen luottamuksen jouduttua kyseenalaiseksi sen alkukuhertelun jälkeen voikin olla, että eteneminen katkeaa niin monella suunnalla, ettei eteenpäin pääse. Aika tekeekin tehtävänsä, joka viilennyttää tunteita sen verran, että kumppaneista vähintään toinen alkaa miettimään menetettyjä mahdollisuuksia ja onnellisuutta.

Eikä luottamuksen menetykseen ole yleensä yhtä ainoata tai edes välttämättä merkittävää käännekohtaa (jos ei jaksa miettiä; itse ainakin pystyn määrittämään jokaisesta suhteestani sen käännekohdan). Tilanne on sama kuin Jim Collinsin esittelemä konsepti vauhtipyörästä, jossa useat samaan suuntaan kohdistuneet työnnöt saavat vauhtipyörän lopulta pyörimään pysäyttämättömällä vauhdilla.

Lopullisesta käännekohdasta harvoin on mitään opittavaa, koska sitä ennen on kylvetty ne siemenet, jotka versovat hedelmänsä lopuksi. Viimeinen pisara suhteessa aiheuttaa ketjureaktiona eron, mutta se ei ole eroon johtanut syy. Pettäminenkään ei ole kuin yksi naula muiden joukossa. Vaikka pettäminen erittäin raskas ja repivä, ei edes se aiheuta itseään. Pettäjällä on useimmiten omia selvittämättömiä ongelmia, joita hän ei kykene muuten ratkaisemaan, eikä kykene eroamaan ennen pettämistä.

Optimistisesti voisi toivoa, että vauhtipyörään voisi ladata myös positiivista energiaa (kuten Jim Collinsin konseptissa) ja sitä ei voisi pysäyttää. Ihmiset harmillisesti erinomaisia pysäyttämään positiivisia huhuja ja liikkeitä ärtyneinä ollessaan.

Negatiivisten ajatusten kasaamisen legendaarisin tarina lienee miehestä, joka käveli lainaamaan tunkkia talosta. Matkalla mennessään hän alkoi miettiä, että entä jos he eivät lainaakaan sitä? Lopulta mies saapuessaan talon pihaan oli vakuuttunut, etteivät he lainaisi tunkkia. Hän päätti säästää molempia osapuolia ylimääräiseltä vaivalta ja heitti pihaan päästyään kiven ikkunaan huutaen: ”PITÄKÄÄ TUNKKINNE!!!”. Joskus muistan käyneeni tämän kaltaisia keskusteluja, vaikkapa yhteisestä ajanvietosta ja tekemisistä.

Rakkaus ei ole himoa, mutta himo voi tappaa rakkauden ja ilman himoa on vaikea ylläpitää rakkautta.

Melko mielenkiintoista minusta.
Kumppani tulee kotiin ja myöntää pettäneensä tai tulee kotiin jäätyään kiinni jollakin elokuvamaisella tavalla. Kyse on vain yhdestä kerrasta. Petetty ei kysy tällöin ”Rakastatsä sitä!?”. Siinä ei siis ole kyse rakkaudesta kummankaan mielestä. On siis mielenkiintoista, että huutelemme rakkauden perään, vaikka liiankin usein ne tiukat paikat muodostuvat rakkauden ulkopuolisten asioiden kanssa.

Olen tietenkin samaa mieltä, että rakkaudessa ei käännytä muualle. Ei kumppaniaan rakastava petä. Kysehän on eniten nimenomaan petoksesta, jonka ytimessä on toki fyysisen yksinoikeuden loukkaaminen. Yleensä kuitenkin sanotaan, että valehtelu, salailu, vahingollisesti ja tarkoituksellisesti toimiminen ovat pahimpia. Kukaanhan ei oikeasti horjahda alasti toisen päälle ja sitten vahingossa jatka siitä.

”En tunne sinua, enkä tiedä kuka olet. Et ole se johon rakastuin.”.
”Nyt tunnen ja tiedän kuka todellisuudessa olet. En olisi rakastunut sinuun jos olisin tiennyt.”.

Meillä on erilaisia hylätyksi-tulemisen-pelkoja. Pettämisen pelkääminen on yksi niistä. Huutaminen etäännyttää joitakin ja toisille se on merkki läheisyydestä (olen hankala vain turvallisessa ympäristössä, kun saan olla oma itseni, eikä minun tarvitse esittää).

Minulle oleellinen on keskusteluyhteys, jossa välillä tulee melko raakaakin asiaa tunteista ja niitä pohditaan yhdessä kylmän asiallisesti. Vähän kuin biologian tunnilla kuollutta silakkaa 😀

Ihminen on kummallinen jos se tietää – tai luulee tietävänsä – lopputuloksen. Mies on arvoituksellinen suoraviivaisuudessaan.

Mies hyväilisi naista ja tämä olisi miehen kuuloanalyysin mukaan lähellä O:ta. Nainen sanoisi yllättäen haluavansa pukea hiekkapaperilla päällystetyt pikkuhousut jalkaansa ja kiihkeästi pukiessaan sanoisi, että haluaa laueta miehen hyväillessä häntä siitä päältä. Nokkelimmat miehet ehkä fuskaisivat hihalla, mutta moni vetäisi kätensä verille ihan ilman sen suurempia strategioita.

En siis henkilökohtaisesti usko – miesten kanssa keskustellessa ilmenneen tiedon valossa – etteivätkö miehet haluaisi tyydyttää naisen. Kyse on usein vain kyvyttömyydestä keskustella.

En usko tasa-arvoisuuteen. Uskon mahdollisuuksiin, valintoihin, motivaatioon ja kovaan duuniin.

Lyhyesti: tasa-arvoon tulee tähdätä ja sen ollessa kaikkien mielestä riittävällä tasolla, sitä pitää paikata ja suojata hyväksikäyttäjiltä muilla keinoin.

En ollut kärkisijoilla, kun liikuntatunnilla huutojaettiin joukkueet. Ei siksi, että olisin ollut taidollisesti niin paska, vaan lähinnä sen takia, kun avoimesti toin aina esille ettei voittaminen ollut tärkeää. Toisin sanoen olin viimeisimpänä motivaationi – en siis pelaamis- vaan voittamismotivaationi tähden.

Tämä teki minusta vähemmän arvokkaan pelaajan joukkueelle. Toki on hyvä muistaa, ettei voittamisesta nahkeasti innostuva pelaaja kehity kovin hyväksi.

Meillä on luontaisia kykyjä ja kiinnostuksen kohteita. Nämä asettuvat monipuolisesti yhteiskuntamme kulloinkin arvostamien sektoreiden päälle. Esimerkiksi itsensä ilmaiseminen sanallisesti on yleisesti arvostettu asia, yhtä lailla kuin fyysinen suorituskyky. Ulkonäölliset seikat toki vaihtelevat trendien mukaan, mutta terveyttä huokuva keho ja kasvot (hymy) ovat aina pop. Tässäkin mielessä toiset ovat arvokkaampia kuin toiset syntyessään.

Minusta ei pitäisi yrittää tasapäistää kaikkea aggressiivisesti – vaan tukea tulisi jakaa progressiivisesti. Esim. onnettomuuksien uhrien kosmeettisiakin vammoja hoidetaan, koska ne on todettu elämänlaatua heikentäviksi. Samalla tavalla esim. itseilmaisussa heikompia pitäisi voida auttaa tai ainakin tarjota työkaluja.

Koulun äidinkielessä harjoitellut väittelyt enemmänkin mittaavat henkilön itsensä kasaamaa osaamista, kuin opettaisivat sitä. Ne ovat katselijoille viihteellisiä ja opettajille kiinnostavia. En muista ikinä saaneeni mitään opetusta niiden yhteydessä. Enkä sano tätä siksi, että olisin itse kaivannut sitä. Pidin erikoisena, että minäkin sain nopeana puhujana läpsytellä vapaasti mitä tykkäsin, eikä vastapuolta esim. sparrattu missään vaiheessa.

Koulumaailmamme ei ole tasa-arvoinen. Ihmisen kouluarvo on yhden tai kahden desimaalin tarkkuudella mitattavissa ja vertailtavissa. Jos tämä olisi niin erinomaista ja jotenkin meille hyväksi, samat desimaalit ja useiden kymmenien osaamissegmenttien mittaus seuraisi meitä työelämään. Vai ovatko arvosanat turhia, kun niitä ei tarvita portilla, josta toiset kulkevat ja toiset eivät?

Olemmeko töissä tasa-arvoisia? Emme tietenkään. Työpaikkakiusaaminen on surullisen yleistä. Kiusaaminenhan useimmiten perustuu arvottomuuden kokemukseen, jota projisoidaan johonkin kohteeseen. Tasa-arvoisessa organisaatiossa tällaista ei tapahtuisi. Eivät organisaatiot ole tasa-arvoisia. Edes opettajat eivät ole sitä keskenään. Tiedätte kyllä.

Miksi siis yritämme väen väkisin tehdä kaikista tasa-arvoisia poistamalla mahdollisimman paljon eriarvoisuuden asioita aikuiselämästä, emmekä keskity mihinkään minuuttia pidempään? Juoksemme kuin päättömät kanat nokkimassa jyviä sieltä täältä, emmekä pyri korjaamaan jyvä-akana-prosessia?

Minäkin kävin kouluja 15 vuotta. Emme olleet tasa-arvoisia, kuin lounasta ottaessa ja noudattaessamme lukujärjestystä. Paha saa palkkansa, eli hyvän korvauksen vaatimuksiensa vaalimisesta. Tätäkö haluamme opettaa? Olemme sekavasti eriarvoisia, mutta lopulta kuitenkin tasa-arvoisia?

Ongelmanahan on, että ihminen ei ole perusluonteeltaan tasa-arvoinen, se on valinta ja vaatii aktiivisen päätöksen.

Muistan kuinka pidin opettajaani yleistävänä typeryksenä, kun tämä nauroi lapsille, jotka jakavat karkit täsmälleen tasan ja jakojäännöksistä päätetään yhdessä. Meillä toimittiin näin ja se oli meidän oma päätöksemme, halusimme olla oikeudenmukaisia ja kiikutimme jakojäännöksen korostaaksemme jaloa periaatettamme jollekin aikuiselle. Emme sen takia ettemme olisi voineet jakaa niitä keskenämme.

Esim. minä en ole karkista koskaan innostunut, joten jos määrä oli minusta liian iso syötäväkseni jaoin osuuttani muille. Ihmiselle on oleellista kokea tulleensa kuulluksi, nähdyksi ja kunnioitetuksi. Sen jälkeen ihminen osoittaa usein jaloja piirteitä, koska arvostaa saamaansa arvostusta ja haluaa olla arvostettava.

Tätä kautta kannatan tasa-arvoa, koska siihen pyrkimällä löydetään hyviä tapoja toimia. Esim. oikeusprosessimme ovat toimivia, kun niissä käydään tasa-arvoa tavoitellen erilaisia skenaarioita läpi. Varallisuustaso mm. ei saa vaikuttaa henkilön oikeusturvaan. Tämä on hyvä esimerkki myös negatiivisesta tasa-arvosta, koska ammattivalittajat ovat oikeutettuja tuhlaamaan yhteiskuntamme varoja, koska valitusprosessit halutaan pitää maksuttomina vähävaraisia varten.

”Voidakseen tuntea osaavansa tai tietävänsä jotakin mitä muut eivät… Se on kummallinen ja tärkeä tunne ihmisille.” vastasin unessa jonkun kysymykseen ”Miksi joku teki jotakin?” jota en siis muista. Melko mielenkiintoista herätä muistaen tuollainen unistaan.