En usko tasa-arvoisuuteen. Uskon mahdollisuuksiin, valintoihin, motivaatioon ja kovaan duuniin.
Lyhyesti: tasa-arvoon tulee tähdätä ja sen ollessa kaikkien mielestä riittävällä tasolla, sitä pitää paikata ja suojata hyväksikäyttäjiltä muilla keinoin.
En ollut kärkisijoilla, kun liikuntatunnilla huutojaettiin joukkueet. Ei siksi, että olisin ollut taidollisesti niin paska, vaan lähinnä sen takia, kun avoimesti toin aina esille ettei voittaminen ollut tärkeää. Toisin sanoen olin viimeisimpänä motivaationi – en siis pelaamis- vaan voittamismotivaationi tähden.
Tämä teki minusta vähemmän arvokkaan pelaajan joukkueelle. Toki on hyvä muistaa, ettei voittamisesta nahkeasti innostuva pelaaja kehity kovin hyväksi.
Meillä on luontaisia kykyjä ja kiinnostuksen kohteita. Nämä asettuvat monipuolisesti yhteiskuntamme kulloinkin arvostamien sektoreiden päälle. Esimerkiksi itsensä ilmaiseminen sanallisesti on yleisesti arvostettu asia, yhtä lailla kuin fyysinen suorituskyky. Ulkonäölliset seikat toki vaihtelevat trendien mukaan, mutta terveyttä huokuva keho ja kasvot (hymy) ovat aina pop. Tässäkin mielessä toiset ovat arvokkaampia kuin toiset syntyessään.
Minusta ei pitäisi yrittää tasapäistää kaikkea aggressiivisesti – vaan tukea tulisi jakaa progressiivisesti. Esim. onnettomuuksien uhrien kosmeettisiakin vammoja hoidetaan, koska ne on todettu elämänlaatua heikentäviksi. Samalla tavalla esim. itseilmaisussa heikompia pitäisi voida auttaa tai ainakin tarjota työkaluja.
Koulun äidinkielessä harjoitellut väittelyt enemmänkin mittaavat henkilön itsensä kasaamaa osaamista, kuin opettaisivat sitä. Ne ovat katselijoille viihteellisiä ja opettajille kiinnostavia. En muista ikinä saaneeni mitään opetusta niiden yhteydessä. Enkä sano tätä siksi, että olisin itse kaivannut sitä. Pidin erikoisena, että minäkin sain nopeana puhujana läpsytellä vapaasti mitä tykkäsin, eikä vastapuolta esim. sparrattu missään vaiheessa.
Koulumaailmamme ei ole tasa-arvoinen. Ihmisen kouluarvo on yhden tai kahden desimaalin tarkkuudella mitattavissa ja vertailtavissa. Jos tämä olisi niin erinomaista ja jotenkin meille hyväksi, samat desimaalit ja useiden kymmenien osaamissegmenttien mittaus seuraisi meitä työelämään. Vai ovatko arvosanat turhia, kun niitä ei tarvita portilla, josta toiset kulkevat ja toiset eivät?
Olemmeko töissä tasa-arvoisia? Emme tietenkään. Työpaikkakiusaaminen on surullisen yleistä. Kiusaaminenhan useimmiten perustuu arvottomuuden kokemukseen, jota projisoidaan johonkin kohteeseen. Tasa-arvoisessa organisaatiossa tällaista ei tapahtuisi. Eivät organisaatiot ole tasa-arvoisia. Edes opettajat eivät ole sitä keskenään. Tiedätte kyllä.
Miksi siis yritämme väen väkisin tehdä kaikista tasa-arvoisia poistamalla mahdollisimman paljon eriarvoisuuden asioita aikuiselämästä, emmekä keskity mihinkään minuuttia pidempään? Juoksemme kuin päättömät kanat nokkimassa jyviä sieltä täältä, emmekä pyri korjaamaan jyvä-akana-prosessia?
Minäkin kävin kouluja 15 vuotta. Emme olleet tasa-arvoisia, kuin lounasta ottaessa ja noudattaessamme lukujärjestystä. Paha saa palkkansa, eli hyvän korvauksen vaatimuksiensa vaalimisesta. Tätäkö haluamme opettaa? Olemme sekavasti eriarvoisia, mutta lopulta kuitenkin tasa-arvoisia?
Ongelmanahan on, että ihminen ei ole perusluonteeltaan tasa-arvoinen, se on valinta ja vaatii aktiivisen päätöksen.
Muistan kuinka pidin opettajaani yleistävänä typeryksenä, kun tämä nauroi lapsille, jotka jakavat karkit täsmälleen tasan ja jakojäännöksistä päätetään yhdessä. Meillä toimittiin näin ja se oli meidän oma päätöksemme, halusimme olla oikeudenmukaisia ja kiikutimme jakojäännöksen korostaaksemme jaloa periaatettamme jollekin aikuiselle. Emme sen takia ettemme olisi voineet jakaa niitä keskenämme.
Esim. minä en ole karkista koskaan innostunut, joten jos määrä oli minusta liian iso syötäväkseni jaoin osuuttani muille. Ihmiselle on oleellista kokea tulleensa kuulluksi, nähdyksi ja kunnioitetuksi. Sen jälkeen ihminen osoittaa usein jaloja piirteitä, koska arvostaa saamaansa arvostusta ja haluaa olla arvostettava.
Tätä kautta kannatan tasa-arvoa, koska siihen pyrkimällä löydetään hyviä tapoja toimia. Esim. oikeusprosessimme ovat toimivia, kun niissä käydään tasa-arvoa tavoitellen erilaisia skenaarioita läpi. Varallisuustaso mm. ei saa vaikuttaa henkilön oikeusturvaan. Tämä on hyvä esimerkki myös negatiivisesta tasa-arvosta, koska ammattivalittajat ovat oikeutettuja tuhlaamaan yhteiskuntamme varoja, koska valitusprosessit halutaan pitää maksuttomina vähävaraisia varten.