Minulta kysyttiin erojeni syitä ja tuumailin yleismaailmallisesti – koska toisin kuin moni tätäkin blogia lukeva luulee, en pidä kumppanieni erittelystä ja/tai negatiivisesta ruotimisesta, joksi eroanalyysit katson – vaikka kaikki järkevät parisuhteilijat tietävät niiden olevan aina kahden kauppa.
Sanoin, että erojen perimmäinen syy on ollut tulevaisuususkon hiipuminen. Riitely ja loukkaukset voivat mm. murentaa tulevaisuuden sivut tuhkaksi.
Minusta kriittisin on kuitenkin luottamus. Jos toiseen ja ”meihin” ei voi luottaa ”sokeasti”, ei suhteessa päästä eteenpäin niistä tilanteista, joissa sitä vaaditaan. Harva ihminen ja varsinkaan pariskunta olisi niin vapaa traumoista, että pystyisi ymmärrettävästi puhumaan ja ilmaisemaan omia tunteitaan.
Näin ollen luottamuksen jouduttua kyseenalaiseksi sen alkukuhertelun jälkeen voikin olla, että eteneminen katkeaa niin monella suunnalla, ettei eteenpäin pääse. Aika tekeekin tehtävänsä, joka viilennyttää tunteita sen verran, että kumppaneista vähintään toinen alkaa miettimään menetettyjä mahdollisuuksia ja onnellisuutta.
Eikä luottamuksen menetykseen ole yleensä yhtä ainoata tai edes välttämättä merkittävää käännekohtaa (jos ei jaksa miettiä; itse ainakin pystyn määrittämään jokaisesta suhteestani sen käännekohdan). Tilanne on sama kuin Jim Collinsin esittelemä konsepti vauhtipyörästä, jossa useat samaan suuntaan kohdistuneet työnnöt saavat vauhtipyörän lopulta pyörimään pysäyttämättömällä vauhdilla.
Lopullisesta käännekohdasta harvoin on mitään opittavaa, koska sitä ennen on kylvetty ne siemenet, jotka versovat hedelmänsä lopuksi. Viimeinen pisara suhteessa aiheuttaa ketjureaktiona eron, mutta se ei ole eroon johtanut syy. Pettäminenkään ei ole kuin yksi naula muiden joukossa. Vaikka pettäminen erittäin raskas ja repivä, ei edes se aiheuta itseään. Pettäjällä on useimmiten omia selvittämättömiä ongelmia, joita hän ei kykene muuten ratkaisemaan, eikä kykene eroamaan ennen pettämistä.
Optimistisesti voisi toivoa, että vauhtipyörään voisi ladata myös positiivista energiaa (kuten Jim Collinsin konseptissa) ja sitä ei voisi pysäyttää. Ihmiset harmillisesti erinomaisia pysäyttämään positiivisia huhuja ja liikkeitä ärtyneinä ollessaan.
Negatiivisten ajatusten kasaamisen legendaarisin tarina lienee miehestä, joka käveli lainaamaan tunkkia talosta. Matkalla mennessään hän alkoi miettiä, että entä jos he eivät lainaakaan sitä? Lopulta mies saapuessaan talon pihaan oli vakuuttunut, etteivät he lainaisi tunkkia. Hän päätti säästää molempia osapuolia ylimääräiseltä vaivalta ja heitti pihaan päästyään kiven ikkunaan huutaen: ”PITÄKÄÄ TUNKKINNE!!!”. Joskus muistan käyneeni tämän kaltaisia keskusteluja, vaikkapa yhteisestä ajanvietosta ja tekemisistä.