Kategoria: Pohdinnat

Pöyhin tyynyjä ja muistin, kun minulta kerran pyydettiin sitä. Ei siis seksiä, vaan avovaimoni halusi minun pöyhivän tyynyt. Tapahtuma on yksi useista jutuista joita myöhemmin mietin, että oliko pyyntö ihan vilpitön toive saada minun tekemänä parempi lopputulos asiaan.

Hyviä leipiä olen tehnyt aina ja lähes kaikki kumppanini ovat tuumanneet niissä olleen jotain erityistä, joten sen ”uskon”. Pitkään pohdin asiaa ja olen todennut sen johtuneen pedantista voin levittämisestä. Muutenhan komponentit ovat ihan tavallisia. Huolellinen ja välittävä puuhailu tietenkin maistuu paremmalta.

Isäni kertoi usein, että valitsi äitini kumppanikseen, koska tämä kuori niin hyvin appelsiineja. Läppähän se tietysti oli, mutta on noissa legendoissa aina siivu jotain tottakin.

Ajattelin puoliääneen tänään, että ylpeyden tunto kumppanista muodostuu erityisen tärkeäksi pitkässä suhteessa ja aikuisessa suhteessa. Kumppanin tulee olla jossakin itseä parempi ja vieläpä merkittävissä määrin, että siihen voi viitata muillekin.

Ei välttämättä siis ääneen, vaan hymyillen, kun asiaa suoritetaan tai vaikkapa sen jälkeen. Asian tulee olla siis jotenkin herttainen tai yleismaailmallisen haluttava, jotta muut voivat päivitellä positiivisesti miten onnekas olet.

Fitness-päiväkirjat -mainoksia katsoessa muistin taas lukioikätoverini lausahduksen: ”Pitäs ymmärtää, että mikä se oma taso on… Että aina ei pelata ihan samassa liigassa.”. Henkilö oli itse varsin sipsakka nuori nainen, joten avautuminen tarkoitti tietenkin, että häntä olivat ”alemman tason” mieshenkilöt häirinneet turhankin usein. Palaan useinkin tähän yllättävään puheeseen.

Minusta on pelkästään hyvä, että rikotaan rajoja. On pelkästään jännittävää nähdä täysin eri liigoissa pelaavia pareja. Keskustelu on hyvästä. Kyllähän sukupuoleen katsomattakin meillä on useinkin epärealistisia kuvitelmia. Ja mitä sitten? Sehän on latteaa kuvallista taidetta katsoessa ajatella, etteivät kuvatut henkilöt katsoisi takaisin oikeassa elämässä. Muutenkin yksipuolinen kokemus köyhtyisi olemattomiin, jos kaikki illuusiot poistettaisiin.

”On kyllä niin tasan, tosi vaikee valinta”, sanoi Eeva kahdesta Aatamista. Toki ensin tuumittuaan, että jälkimmäinen uros ihastutti silmää melkoisesti. Voittipa hän sitten miehisen kisailunkin… Tuumailin, että eiköhän tämä ole selvä, että sama mies vie koko potinkin. Oikeassa olin ja vitutti.

Miksi pitää etsiä jotain höpöhöpö-syitä, kun voisi vaan tuumata, että intuitiolla jälkimmäinen oli kiinnostavampi? Keksitään syitä ensimmäisestä miehestä: ”Hän muuttui.”. Joo’o… Olisipa siinä kaikkien käytös muuttunut. Halutaan vaikuttaa syvällisiltä ja rationaalisilta, eikä vain fiiliksellä-vetäviltä… Miksi? Parisuhteilu ei useinkaan tunnu järkevältä, joten siitä on turhaa tehdä sellaista.

Olen saanut elämäni varrella monta diagnoosia, herkkyyksiä eri ruuille ja allergeeneille. Viimeisin oli kysyvä pohdinta, jossa tuumittiin mahdollisesti olevan tätä yhtä uusimmista määreistä: yliherkkä ihminen, jolle kaikki tuntuu suurelta.

Edellinen mieleenpainunut diagnoosi, jonka sain, olikin sitten narsisti. Näin se elämä kuljettaa. Olen asiaa pohtinut ja on mielenkiintoista kysyä ystäväni lempikysymys: ”Verrattuna mihin?”.

Olen elämässäni tavannut ihka-oikeita-narsisteja ja en itsestäni löydä sitä empatiakyvyttömyyttä. Ongelmana on, että joissakin ihmissuhteissa hämärtyy kokonaiskuva, kun ei enää osata arvioida kaikkia ihmissuhteita ja ns. keskiarvoa käyttäytymisestä.

Pitää tutkia enemmän narsismia, mutta empatiakyvyttömyyden lisäksi se on ymmärtääkseni sekä kykyä että halua toimia itsekeskeisesti. Kyvyllä viittaan siihen, että narsisti osaa peittää itsekkyytensä ja mm. syyllistää muita taidokkaasti.

Ihmisten arvioissa on useinkin perää ja niitä on hyvä miettiä. Olen vain entistä enemmän miettinyt sitä, että narsistin näkökulmastakin ympäröivässä maailmassa on paljon itsekkyyttä. Toisin sanoen, miten narsisti ymmärtäisi olevansa itse ”itsekkäämpi”?

Tämä pohdinta nimittäin johtaa väistämättömään ajatukseen. Älykäs ja ns. sivistynyt narsisti voisi sanoa jotakuta toista henkilöä narsistiksi, joka vaikuttaisi itsekkäältä. Esim. periksiantamaton henkilö voisi saada ”narsisti” -leiman narsistilta, koska narsistin näkökulmasta tällainen alistumaton henkilö olisi sairaalloisen itsekäs, eikä osaisi asettua narsistin puolella lainkaan.

Tässä tullaankin ”narsisti” -sanan nykyiseen haukkumasanaa muistuttavaan käyttötapaan, jossa ko. diagnoosilla pyritään pyyhkimään kaikki toisen sanomiset ja ”toinen puoli tarinasta”. Uskoisin, että kaikki modernit narsistit kokevat joutuneensa jossain elämänsä varrella narsismin uhreiksi ja tämä voikin pitää paikkaansa, koska se olisi loogista heidän oman kehityspolun kannalta.

En voi kylliksi korostaa narsismi -määritelmän kantavaa ajatusta empatiakyvyttömyydestä, joka loppuviimein on luotettavampi mittari, kuin helposti näkökulmaistettava ”itsekkyys”. Henkilöt, jotka eivät ole kokeneet aikuistenoikeaa-narsismia, eivät välttämättä näe näissä eroa, mutta se on kuin yö ja päivä.

Narsisti oppii hitaammin ja palaa erittäin nopeasti ”vanhoihin tapoihinsa” merkittävien kriisien jälkeen. Ns. normaali-ihminen nuolee haavojaan pidempään ja osoittaa katumusta, jos hän on toiminut väärin. Narsisti ei koe toimineensa väärin kovinkaan pitkäaikaisesti. Ne ovat ”virheitä” ja muita lyhytkestoisia kömmähdyksiä, eivätkä virheellisiä toiminta- tai ajattelumalleja.

En siis laittaisi turhan paljon painoarvoa ihmisten ”narsisti” -kiroamisille, mutta ydinasia on merkittävä ja vakava. Pohjalla on aina keskusteluyhteyden puute, jonka rikkinäisyys ja tasapainottomuus hajottaa ihmissuhdetta. Haluttomuus keskustella rakentavasti onkin yleensä kriittisin ongelma, jonka ohella diagnoosin saaminen energiasyöpölle ihmiselle on miltei yhdentekevää.

Kai minä todella Rakastan ihmisiä, kun havahduin suruuni, minuun vihansa kohdistaneiden ihmisten ahdingon puolesta.

Temptation Island Suomi.

Aki: ”Me (minä ja Rita) ollaan aitoja ihmisiä, me ei osata feikata…”
Jasmina: ”Valitsin Benjamin treffeille, koska hän vaikuttaa tosi aidolta ihmiseltä.”
Jere: ”Mä niinku pidän naisista, jotka on aitoja. Eikä semmosia, jotka huutaa ja tuo itteään koko ajan esille.”

C’mon ppl! Mikä trendi tää ”öö tota joo niinku aito” -pelleily on?

Hyvin käy selväksi, että kaikki haluavat ihmisten olevan rehellisiä ja avoimia – mutta miksei niitä sanoja käytetä? Sitten kun yksikään edellä esitetyistä henkilöistä ole itse avoimia – ja hädin tuskin rehellisiäkään (edes itselleen) – niin on jotenkin kummallista puhua aitoudesta.

Mitä tuo ’aitous’ sitten on josta puhutaan? Olen tuuminut, että henkilöt vaikuttavat tarkoittavan sillä jotakin läheisyyteen viittaavaa. Siis kykyä olla läsnä, kuunnella ja ymmärtää. Tätä kautta aitoudesta tosiaan tulee tavoiteltavaa. Itsessäänhän sana on yhtä positiivinen kuin ”johdonmukainen” ja tarkoittaa yksinään ihan yhtä paljon (ei oikeastaan mitään ja taidokkaat puhujat voivat aina näkökulmaistaa itsensä sellaiseksi persoonaksi).

Olen havainnut muutenkin trendiä, jossa ihmiset kyselevät paljon – henkilökohtaisiakin – ja odottavat avoimia, hyviä koonteja ja pohdittuja vastauksia. Ei se ole aitoutta, että täräytetään valmiiksi mietittyjä juttuja. Monet kiertävät tätä hymistelemällä ja opetellulla epävarmuudella (esim. taukojen pitäminen), ettei vaikuttaisi liian epäuskottavalta poliitikolta. Halutaan olla syvällisiä, mutta ladellaan ulkoa opeteltuja juttuja.

Anton: ”Ei oo selvästikään mikään pintaliitäjä”.

Sama vitsi jatkuu eri muodossa.

Samaa paskaahan on naisten ian’ikuinen: ”Tyrkky, horo, halpa, hutsahtava…”. Kukaan ei ole sellainen ja jos on tullut hölmöiltyä, niin puolustuksena on: ”Eihän tämä vielä mitään mutta se-ja-tämä-silloin-vuonna-yks-ja-kaks…”.

Kaiken kaikkiaan ihmisen tarve peilata itseään kumppaninsa kautta – olipa se keskustelu- tai elämänkumppani – on mielenkiintoinen. Halutaan nähdä hänessä ominaisuuksia, josta pitää ja haluaisi ajatella olevan itsessään. ”Hän on selvästi hyvä ihminen” -lausahdus tuli useammastakin suusta.

Aidosti hyvä ihminen antaa anteeksi ja haluaa nähdä hyvää toisissa.
Aidosti siihen uskoen.
Peace & Love ppl.