Kategoria: Pohdinnat

Kun keskustelin aikoinaan varojen käyttökohteista eräässä parisuhteessani, ajattelin tuloksia vertaillessamme kumppanini kanssa, että ihmiset ovat vain erilaisia ja se on normaalia.

Ehkä näinkin, mutta tuolla ajatuksella jos kuittaamme kumppanimme heikot signaalit – tai jopa ihan ääneen sanotutkin lausunnot – olemme aika heikoilla jäillä.

Ilmaisemme haluja, tarpeita ja unelmia eri tavoin. Parisuhteessa harmillisen usein niistä tulee kiistaa. Klassikkoja ovat esimerkiksi lasten tai lemmikin hankinta, yhteinen harrastus, matkailu, alkoholi, kaverit ja illanviettotavat.

Pidämme toisten unelmia liian helposti typerinä, turhina, turhamaisina, epärealistisina, ”toi kuuluu tohon vaiheeseen” ja alennamme niitä monin eri tavoin. Hiljaisuus tai jokin teennäinen ”okei”, joka ei jatku mitenkään, lienevät yleisimpiä.

Unelmia saa ja pitääkin olla, sanotaan monissa parisuhde-, elämänhallinta- ja vastaavissa ohjeissa. Toisaalta meitä opetetaan olemaan tuomitsematta toisen rohkeasti esille tuomia unelmia. Monesti olisi kuitenkin parempi, että avaamme suumme, vaikka se kuulostaisi päämme sisällä kritiikiltä, holhoukselta tai muulta epämiellyttävältä.

Esim. kukaanhan ei itsessään unelmoi alkoholista, vaan jostakin jota se tuo. Kukaan ei myöskään halua kirjaimellisesti ’matkailla’, eli liikkua paikasta toiseen pysähtymättä olemaan, syömään, ottamaan aurinkoa ja keskustelemaan vierailla kielillä.

Toisin sanoen, jos toisen unelmaa ei itsessään ymmärrä, sen takana olevista syistä voisi yrittää kysyä. Suljetuilla positiivisilla: ”Pidätkö siis auringosta, ’Piz Buin’ -tuoksusta ja kesäfiiliksestä?” ja avoimilla: ”Mikä matkailussa on parasta?”.

Tätä kautta voi alkaa ymmärtää toisen unelmaa. Jos vaikkapa itse unelmoi syksyisestä metsästyksestä, eikä innostu aurinkomatkailusta, voi jakaa toisen innostuksen tunnistettavasta ja tilannesidonnaisesta tuoksusta. Useat tuoksut ovat voimakkaita tunneavaimia ja aamuvarhainen metsä on sellainen – aivan kuten laadukas aurinkorasvakin.

Urheiluauton tuoma ”Elämä on mahtavaa – tunnen olevani elossa ja ansaitsevani tämän” -fiiliksessä on samaa, kuin siemailla jotain tuoreista hedelmistä puristettua mehua altaalla miettien: ei mitään muuta, kuin juuri tuota fiilistä.

Emme siis sinällään ole niin erilaisia, joten on rohkeutta kysyä lisätietoja toisen unelmista ja lähteä hakemaan niihin yhtymäkohtia omista unelmista. Unelmat eivät mene rikki, vaikka niitä hetken sekoittaisi keskenään. Niistä voi tulla jotain vielä maukkaampaa ja jos ei – ne voi aina ottaa takaisin ja laittaa lipastoon muilta piiloon

Mutta älkööt 2000-luvun ihmiset kätkekö unelmiaan ja onneaan. Löytäkäämme yhteisiä unelmia ja rakentakaamme kuuraketit niitä varten.

On lapsien vaiettu oikeus kyseenalaistaa ja jopa valittaa vanhemmilleen, että heidän takiaan hänen elämänsä on niin kurjaa.

Parisuhteessahan sitä kaikki toivomme tasa-arvoista ja -painoista suhdetta, jopa oman egonsa alle kaiken kahmivat tietävät ”haluta” tätä. Moni kuitenkin uskaltaa tuumata, että harva parisuhde on tasapainoinen tai jotenkin sopusuhtainen dynamiikaltaan – muuten kuin täydentämismielessä.

Sitähän aina sanotaan naistenlehdissä kuin huonossa säätiedotuksessa, että joskus vastakohdat täydentävät toisiaan ja toisinaan eivät. ”He sopivat toisilleen”, ”He ovat hyvä pari”, ”He ovat kuin luodut yhteen”, ”Kohtalo”… Näissä useimmiten on omia heijasteitamme odotuksistamme ja toiveistamme. Usein näitä viljelevät omiin suhteisiinsa pettyneet, jotka vaikenevat omista unelmistaan.

Tiimimäisyys ja yhteispeli ovat monien vaietussa listassa kärkisijoilla. Emme kuitenkaan käyttäydy siten. Yhteiset tavoitteet vaativat kompromisseja, kommunikointia ja avoimuutta… Pelkojen voittamista sanoessa asioita ja kuunnellessa.

Usein syytämme herkästi toisiamme. Ja miksemme syyttäisi? Syytämmehän useinkin elämässämme muita ihmisiä tai meitä kohdanneita asioita. Onhan kumppanimme lopulta paljon läheisempi ja kiinteämpi osa elämäämme kuin vanhempamme – tai niin ainakin moni (ainakin salaisesti) toivoo.

Jos elämämme ei toimi, onhan kumppanillamme siinä iso rooli. Eroamme usein siksi, ettemme halua myöntää tarvettamme ilmaista tyytymättömyyttämme kumppaniimme ja itsekästä haluamme muuttaa häntä. Sehän on kohtuutonta ja hirviömäistä: muovata toisen persoonaa meille sopivaksi.

Se on kuitenkin puppua useimmiten. Ensinnäkin esittämämme muutokset ovat usein ihan hyvästä. Tiedän tämän monessakin mielessä. Olen itse muuttunut kumppaneitteni kautta paremmaksi ihmiseksi. En aina välttämättä nopeasti, mutta lopulta. Myös minulle on tultu suhteen jälkeenkin sanomaan, että minulla oli ihan pointteja.

Toisekseen toisen persoonaan on melko hankala vaikuttaa hallitusti ja itselle edullisesti. Useimmiten voimakkaat muokkaustyöt päättyvät välirikkoon ja jos toista ei ollut hyväksymässä sellaisenaan, eikö olisi reilumpaa vetää lista pöytään ja huomata suurimman osan asioista olevan itse asiassa asioita – eikä persoonaa?

”Johtaminen on toimintaamme – ei persoonaamme.” luki eräässä koulutuksessa. Samalla tavoin Rakkaudesta puhutaan aktiivisena elementtinä – eikä hoitamattomana kukkivana aurinkona. Saahan sitä siis unelmoida, mutta harmaasävyt saapuvat aina ”fiksujen elämään”.

On parempi syyttää ja muuttaa jos se on sisällä oleva tunne – kuin kiertää sitä ja aiheuttaa kumppanille aivohalvaus tämän yrittäessä purkaa kryptattua koodiasi takaisin ainesosiksi. Valitse kuitenkin sanojasi ja kosketa. Pidä yhteys. Opetelkaa sitä yhdessä.

”Jos seksi toimii suhteessa sen merkitys on noin 20% – ja jos se ei toimi: 80%”
-Dr. Phil

Luvut voivat olla 10% ja 90% tai mitä vaan, mutta mekaniikka on selkeä: toimiessaan seksi itsessään ei pelasta koko suhdetta, mutta se voi tuhota suhteen, jos se ei toimi.

Melko mielenkiintoinen havainto. Vaikka ’läheisyys’ on seksiä laajempi käsite fyysisessäkin viitekehyksessä, senkin mekaniikka on helposti sama. Vasta ’kokonaisvaltaisen läheisyyden’ (henkinen+fyysinen) alkaa olemaan kykenevä pelastamaan koko suhteen.

Dr. Phil lainaus ja sen purkaminen osiin, tuli mieleeni, kun mietin seksiä suhteen yhtenä komponenttina. Jäin pohtimaan, että kokemukseni mukaan nainen harmittavan helposti antaa miehelle negatiiviselta tuntuvan vaikutelman. Nimittäin suhtautuminen miehen tuntemaan seksuaaliseen vetovoimaan omaa kumppaniaan kohtaan.

Peter Franzén makasi sohvalla ’Kuutamolla’ elokuvassa, kun Minna Haapkylä lipuu paikalle seksikkäissä alusvaatteissa. Tämä kohtaus on kuvattu lukemattomissa elokuvissa ja kirjoissa. Aina se kuvottaa meitä tai muistuttaa omista hylätyksi tulemisen tunteistamme. Se puhuttelee ja järkyttää joka kerta.

Miehet usein ajattelevat katsoessaan kohtausta: ”Saatanan pässi. Sut on niin erotettu ’miehet’-yhteisöstä. Tuolla on miljoonia puutteessa olevia miehiä ja sinä syljet niiden päälle senkin omahyväinen kusipää. Jos et itse ymmärrä hyvän päälle, niin älä pilaa muilta mahdollisuuksia.”.

Ajattelumalli on jossain määrin hellyyttävää, yksinkertaista ja sinisilmäistä. Mies ajattelee paljon seksiä. Helposti mies ajattelee, että nainen, joka jollakin tavalla ilmaisee jotakuta miestä kohtaan halua paritella – nainen yleisesti ottaen olisi valmis parittelemaan. Näin ollen naisen tekstiilejä säästelevä pukeutuminen saa helposti osakseen jos jonkinlaista yrittäjää.

Naistaan seksuaalisesti hyljeksivä mies tuomitaan auttamattomasti julmaksi – ja hyvä niin. Minusta se siis on ihan oikein. Miehen tulee tarkistuttaa lääkityksensä, jos hän ei ilmaise jonkin asteista fyysistä viehätystään kumppaniaan kohtaan.

Ottamatta kantaa naisen vastaavaan, joka on huomattavasti kompleksisempi, haluan nostaa esille asian toisen puolen. Siis tilanteen jossa mies haluaa kumppaniaan. Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä, että mikäli mies on mies ja ilmaisee mieltymystään kumppaninsa fysiikkaa kohtaan: se on ns. normaalitila, josta ei saa pisteitä joko lainkaan tai korkeintaan muutaman.

Mies ei saa siis pisteitä halunsa ilmaisusta, mutta sen – syystä tai toisesta – pois jättämisestä hänet leimataa molempien sukupuolien mielessä julmuriksi. En usko, että asia on näin suoraviivainen, mutta se on yksinkertaistettavissa tähän muotoon.

Mies sitä vastoin useinkin väsymättömästi ilahtuu naisensa esittämästä huomiosta mm. miehen sukupuolielimiä kohtaan. Uskon, että nainenkin ilahtuu ja kaipaa vastaavaa mieheltä, mutta ei enää jossain vaiheessa osaa ilmaista sitä.

Useimmiten ongelmana lienee naisen kokemus näiden ilmaisujen epäsuhdasta. Nainen voi esimerkiksi alkaa jossain vaiheessa ajatella, että on ollut huono nainen. Ensinnäkään nainen ei ole sekstaillut riittävän usein (vastannut miehen signaaliin), eikä toisekseen, ole muutenkaan ilmaissut omaa fyysistä kiintymystään miestä kohtaan.

Kiintymisen ilmentäminen on erittäin vaikeaa molemmille sukupuolille, mutta se tekee suuresta suuren ja kestävästä rikkoutumattoman. Luottamus ja vastavuoroisuus nousevat taas arvoon arpomattomaan.

Suhdekumppanille ilmaistaan asia ”Olen rinnallasi – no matter what!”, vaikkei itse olisikaan sitä mieltä. Eli kumppanille vannotaan uskollisuutta ja edetään suhteessa sormuksin jne. Sitten siinä ohessa voi sitten olla ns. sisäisiä epäilyksiä suhteen toimivuudesta – koska ei oman pään sisältö valu sille toiselle, jos sitä ei kaada ulos.

Moni hoitaa homman näin. Moni mies kokee, että edetään liian nopeasti ja moni nainen kaipaa jotain puuttuvaa, mutta hymyillen molemmat vaan painaa kaasua ja vastaa kaikkien exit-ramppien kohdalla ”jatketaan!”.

Tämä on ”yleismaailmallisesti” parempi ja arvostetumpi tapa hoitaa hommaa, vaikka se tarkalleen ottaen onkin valheellista ja pimittävää. Jos asiasta ei kerro kenellekään, eikä paljasta sitä rakennetta – kukaan ei tiedä siitä mitään. Tämän takia olemme saaneet lukea lehdistä täysin sairaita kikkailuja ja kellarikuvioita.

Suhteessa epäilyksien minimointi on avain. Avoimuus on usein täysin mahdoton väylä hoitaa hommaa, koska naisen mieli.

Jos minulta joku kysyisi mielipidettäni asiaan, vastaisin, että mies joka ilmaisee omaa epämääräisyyttään on luotettavampi, kuin virheettömältä vaikuttava mies. Moni onkin havainnut tämän ja homma on monimutkaistunut pisteeseen, että annetaan ylikorostetun virheellinen kuva niistä puutteista ja ongelmista, joita itsessä on.

Sanotaan vaikkapa, että on todella huono muistinen. Tai useankin – sukupuolesta riippumatta – lempisynti: ”Olen tulisieluinen/temperamenttinen”, jolla annetaan itsestä inhimillinen ja sitä kautta ”jalat maassa” oleva kuva.

Omien virheiden tunnistaminen on taitolaji. Yläkäsitteiden viljeleminen on raukkamaista. Esimerkiksi minä voisin tuumata yksioikoisesti olevani ”liian monimutkainen useillekin ymmärrettäväksi”. Vaikka lause sinällään voi olla totta, se ei millään tavalla auta kumppaniani – eikä ilmennä omaa vastuutani ja vaikuttamismahdollisuuksiani asiaan.

Todellisuus on jokseenkin niin, etten enää nykyisin halua haukata niin paljon tilaa omalle ilmaisutavalleni ja puuduttaa kuuntelijaani loruillani. Pohdin asioita liian laajasti ja rikkonaisesti – poukkoillen – että siinä voisi ulkopuolinen olla 100% mukana. Näin ollen ymmärrykseni vaatisi kovaa itsevarmuutta, että jossain pisteessä se ahaa-elämys tulee ja ymmärrämme toisiamme.

Epäilys kuitenkin syö onnistumiset sisäänsä, joka on ymmärrettävää. Ihminen saa paljon viestejä ja niiden täsmällinen tulkinta ei ole mahdollista. Jos on ollut liian kovia negatiivisia tunteita, vieläpä usein, epäilyksen aktivointi tiivistyy.

Tämä kierre pitäisi katkaista, mutta se voi olla raastavan vaikeaa ja tuntua mahdottomalta. Siinä on samaa sietämätöntä jännitystä, kuin vaikkapa koiran koulutuksessa, jossa jokainen ylimääräinen ärsyke voi pilata ehdollistumisprosessin.

Yhdessä onnistumme poistamaan epäilyksen hermokaasun keuhkoistamme. Meidän pitää uskoa onnistumiseen. Älä hyperventiloi. Luota tuhoon – se kyllä tulee kutsumattakin. Usko onnelliseen tulevaisuuteen – se tulee vain tekemällä.

Psyykettä(än) tutkivat ihmiset tuntevat itsensä rohkeiksi. Kerrankin lohduttavan rohkeiksi, vavistuaan vääryyden miekan puhkoessa heidän pernaa.

Vääryyksien katsominen silmästä silmään voi olla rohkeaa, mutta jos sittemmin puoliaan pitäminen tarkoittaa vääristelyä – ollaan lähtöpisteessä, joskin eri roolissa.

Perverssi hallinnan tunne valtaa meidät tutkiessamme itseämme ja luodessamme kuvia, jotka voimme hyväksyä. Olemme omasta mielestämme realisteja, kun sallimme itsessämme normatiivisista käsityksistä poikkeavia piirteitä. Kunnioitamme itseämme ollessamme itsekkäitä ja ”uskaltaessamme” myöntää sen.

Terveellä tavalla itsekäs ja kohtuuton riistäjä ovat nopan sivuja. Niiden väliin mahtuu vielä silmälukuja, eivätkä ne välttämättä ole suurin ja pienin luku.

Vastaamme meitä kohdanneeseen – tai itse aiheuttamaamme – resurssien menetykseen rosvoamalla tavaraa kuljettavan henkilön. Olemme erilaisia. Toiset kokevat läheisten riistämisen omakseen ja toiset tuntemattomien. Monilla nykypäivänä on molemmat mielessä.

Ketä sinä riistät ja kuka sinua riistää? Molemmissa lienee paikallaan miettiä vastausvaihtoehdon ”minä itse” lisäksi jokin muu ja toisaalta miettiä omaa roolia sekä asemaa riistossa, jos sitä ei ole pohtinut.

’Tunnistaa’ ja ’tunnustaa’ ovat sanoina kovin lähellä toisiaan. Vain yhden kirjaimen muutoksella, kummasta vain tulee toinen. Näin se teknisesti on toiminnallisestikin, voi esimerkiksi tunnustaa tosiasioita, kun on tunnistanut ne.

Jos kuitenkin otetaan näkökulma, että ’tunnustaa’ on henkilön sisäinen prosessi ja ’tunnistaa’ on ulkoinen, ollaan mielenkiintoisen totuuden äärellä.

Raamatussakin sanotaan, että on helppo mennä kommentoimaan toisen silmässä olevaa pientä epäpuhtautta, vaikka omassa silmässä on hirren kokoinen turha kappale.

Ihminen on tunnistetusti hyvin visuaalinen eliö, joka luottaa useasti näkemäänsä. Miehet ovat esim. seksissä visuaalisempia, kuin naiset, joten eroja on sekä sukupuolissa että yksilöissä. Myös asiayhteys vaikuttaa esim. kipu on tunne, jossa visuaalisella ärsykkeellä on vähäinen rooli.

Havainnoimme ympäröivää maailmaa. Ihmisen näkeminen perustuu valoheijasteiden tulkintaan ja niistä ymmärrettävän kuvan muodostamiseen. Emme siis näe kunnolla asioita, joita emme ymmärrä. Vielä vähemmän pystymme näkemään ja havainnoimaan omaa toimintaamme, koska meillä on niin kiire tulkita ulkoisia viestejä ja reagoida niihin.

Olemme siis monessakin mielessä sokeita omille negatiivisesti kokemillemme toiminnoille ja ajattelulle. Luomme itsestämme aina loogista ja/tai hyväksyttävää kuvaa itsellemme. Jos oma toimintamme on virheellistä (esim. se ei ole arvojemme mukaista), luomme rakenteen ja muokkaamme tilannetta valintana ylempään arvoon vedoten. Hyvänä esimerkkinä on fyysisen väkivallan tuomitseminen, mutta jopa sen arvostaminen, kun se tähtää oman perheyksikön suojeluun. Vivutamme valinnat tarvittaessa korkeimpaan oikeuteen, jossa tuomio on aina itsellemme vapauttava lopulta.

Syyllisyys on ongelmallinen tunne ja – kuten aina jaksan todeta – kestämme sitä naurettavan vähän. Kikkailemme itsemme ulos siitä palataksemme siihen. Onnekkaita ovat ne, jotka eivät enää kikkailtuaan tunnista alkuperäistä ongelmaa, vaan raivoavat vain ulospäin. Eivät siis onnellisia, mutta onnekkaampia, kuin jatkuvasti syyllisyyttä potevat.

Jatkuva syyllisyys edellyttää sisäistä, henkistä, viiltelyä. Viiltely aktivoi endorfiinituotantoamme, kuten muukin kehoomme kohdistunut kipu. Kehomme pyrkii rauhoittelemaan itseään lievittämällä kipua. Endorfiini – aivan kuten muutkin kipu lääkkeet – valuvat aina laajemmalle, joten siitä tulee kehoomme yleisesti hyvä olo.

Hormonaaliset hyvänolontunteet voivat olla koukuttavia ja ko. mekaniikassa haemme jatkuvasti isompaa annosta. Kierteen katkaisuun tarvitaan loppuunpalamisen viitteitä. ”Ei enää”, pitää kuulua suustamme. Useasti. Osataksemme lopettaa.

Oikeasti meidän tulisi tunnustaa enemmän asioita ja käyttää tunnistamiskykyämme itseemme. Anna sen toisen pelata sitä omaa peliään ja kehitä sillä välin omaasi, koska siihen voit vaikuttaa enemmän. Oikeastaan se on ainoa, johon oikeasti voit vaikuttaa kokonaisvaltaisesti, jos käytät kykyjäsi rohkeasti.

Katkaise ulkoisen nokkimisen kierre, olemalla rakentava itseäsi kohtaan. Käsittele itseäsi samoilla silkkihanskoilla, kuin olet käsitellyt monia arvostamiasi kehityshaluisia ihmisiä elämässäsi. Et ole kertonut kaikkea raakana, negatiivisesti. Olet halunnut kertoa sen verran kuin täytyy, voidakseen kehittyä ja kehittää. Mikset tekisi itsellesi samaa, kuin teet elämäsi tärkeimmille ihmisille?

Anna itsellesi lahja, jota voit jakaa ja monistaa ympärillesi.

Mitä enemmän annat – sitä enemmän saat.

Tämä on useiden järjestöjen motto. Organisaatioissa ei välttämättä sanota tätä ääneen, mutta jos joku kokee saaneensa liian vähän – tähän viitataan.

Parisuhteen kannalta tilanne on ainakin minulle arvoitus.
Annan herkästi kaikkeni – ja niin olen kuullut saaneenikin.

Kerrat ovat kuitenkin olleet ristissä, eivätkä ne ole kohdanneet.

Kaikkensa antaneet ovat harvoin saaneet kaiken. Moni isä ja äiti ovat poikkeuksia, mutta harvoin he käyttävät ”annoin kaikkeni” katkeraan sävyyn ja jopa katkerina, he ovat usein tyytyväisiä valintaansa. Se on vain sellaista huomion ja tuen halua, että oli rankkaa, eikä selviytyminen ollut varmaa.

Yksilö voi antaa kaikkensa. Resurssimäärä on yksilöllä negatiivisessa ympäristössä melko pieni, joten loppuunpaloaika on melko lyhyt.

Katsoin dokumenttia, jossa testattiin ympäristön vaikutusta ihmisen suoriutumiseen ja ulosantiin. Yksi testi oli ’perfection’ -pelin pelaaminen, jossa rätisevä jousiviritteinen munakello kierretään käymään noin minuutiksi. Pelaajan tulee asettaa noin 25 erimuotoista palikkaa ennen ajan loppua paikalleen. Kello pysähtyy, kun palikat ovat paikoillaan ja loppuun kuluessa jousimekanismi pamauttaa palikat ylös.

Ammattikoomikko ja näyttelijä oli palkattu solvaamaan tehtävän suorittajaa sekä antamaan negatiivista palautetta suorituksen edetessä. Esim. ”Vaikutat olevan aivan liian tyhmä ja hidas – taidat epäonnistua vielä pahemmin kuin edellinen”. Vain noin 20% sai testin tehtyä. Seuraavaksi annettiin positiivista palautetta ja kehuttiin. Onnistumiset nousivat noin 80%:iin. Molemmat suoritukset kuvattiin, joten motivaatio näytti olevan molemmilla kerroilla kunnossa.

Suorituskyky ja muut resurssit ovat siis hyvin häiriöherkkiä, eikä niitä tule lisää epäonnistumisien kautta. ”Kaiken” antaminen onnistuu siis melko nopeasti. Sitä vastoin ihmisen mielikuvitus on monilla ihmisillä rajoitukseton, joten kaiken saaminen on erittäin hankalaa jo lähtökohtaisesti. Se on erityisen hankalaa, jos ihminen ei koe antamisensa ja saamisen välillä olevan tasapainoa tai riittävää korrelaatiota.

Ongelmallisinta tämä on parisuhteen näkökulmasta, koska halumme ja ”antamisemme” ovat suurilta osin yleensä äänettömiä. Miksi? Tunnesektorimme kuvailu-, jäsennys- ja määrittelykykymme ovat todella puutteellisia. Miehet ovat vähäsanaisempia ja naiset ovat monisanaisuudessaan yhtä köyhiä ilmaisukyvyltään sekä ymmärrettävyydeltään. Molemmat sukupuolet puhuvat mielellään jättävät sanomatta tai puhuvat asian vierestä, toista syyllistäen ja itseään kohtuullistaen sekä suurimmaksi osaksi: myöhässä.

Muistan tarinan, jossa pariskunta alkoi riidellä ja toinen osapuoli toi esille, että on rakkauttaan kumppaniaan kohtaan antanut aina päälimmäisen puolen ruispaloista/sämpylästä. ”Syyllistetty” osapuoli vastasi marttyyrikorttiin änkyttäen, että on antanut rakkaansa pitää alapuolen, josta enemmän pitää. Tarina tuntui jo sen kuullessani yli kymmenen vuotta sitten liioitellulta, mutta vanhemmaksi tullessani olen huomannut sen olevan pelottavan tosi.

Riitoja käydään naurettavista näkökulmista ja näkemyseroista. Riidat olisivat vältettävissä laveammalla kommunikoinnilla ja etenkin lisävahinkoja vähentäisi avoin keskusteluympäristö.

Mistä sitten tiedämme mitä meidän tulisi antaa itsestämme saadaksemme haluamamiamme asioita? Emme oikeastaan tiedäkään, mutta omat halumme meidän tulisi tietää ja usein niiden tarkka määrittely riittää. Toisen asiaksi jää määritellä hänen halut. Yhdistäessä molempien halut, löydetään yhtymäkohtia, vastakappaleita ja kompromissien paikkoja. Molempien halujen täyttyessä riittävällä tavalla, luodaan pohja onnellisuudelle.

Siitä se elämänmittainen hippaleikki sitten muodostuu.