Mitä enemmän annat – sitä enemmän saat.
Tämä on useiden järjestöjen motto. Organisaatioissa ei välttämättä sanota tätä ääneen, mutta jos joku kokee saaneensa liian vähän – tähän viitataan.
Parisuhteen kannalta tilanne on ainakin minulle arvoitus.
Annan herkästi kaikkeni – ja niin olen kuullut saaneenikin.
Kerrat ovat kuitenkin olleet ristissä, eivätkä ne ole kohdanneet.
Kaikkensa antaneet ovat harvoin saaneet kaiken. Moni isä ja äiti ovat poikkeuksia, mutta harvoin he käyttävät ”annoin kaikkeni” katkeraan sävyyn ja jopa katkerina, he ovat usein tyytyväisiä valintaansa. Se on vain sellaista huomion ja tuen halua, että oli rankkaa, eikä selviytyminen ollut varmaa.
Yksilö voi antaa kaikkensa. Resurssimäärä on yksilöllä negatiivisessa ympäristössä melko pieni, joten loppuunpaloaika on melko lyhyt.
Katsoin dokumenttia, jossa testattiin ympäristön vaikutusta ihmisen suoriutumiseen ja ulosantiin. Yksi testi oli ’perfection’ -pelin pelaaminen, jossa rätisevä jousiviritteinen munakello kierretään käymään noin minuutiksi. Pelaajan tulee asettaa noin 25 erimuotoista palikkaa ennen ajan loppua paikalleen. Kello pysähtyy, kun palikat ovat paikoillaan ja loppuun kuluessa jousimekanismi pamauttaa palikat ylös.
Ammattikoomikko ja näyttelijä oli palkattu solvaamaan tehtävän suorittajaa sekä antamaan negatiivista palautetta suorituksen edetessä. Esim. ”Vaikutat olevan aivan liian tyhmä ja hidas – taidat epäonnistua vielä pahemmin kuin edellinen”. Vain noin 20% sai testin tehtyä. Seuraavaksi annettiin positiivista palautetta ja kehuttiin. Onnistumiset nousivat noin 80%:iin. Molemmat suoritukset kuvattiin, joten motivaatio näytti olevan molemmilla kerroilla kunnossa.
Suorituskyky ja muut resurssit ovat siis hyvin häiriöherkkiä, eikä niitä tule lisää epäonnistumisien kautta. ”Kaiken” antaminen onnistuu siis melko nopeasti. Sitä vastoin ihmisen mielikuvitus on monilla ihmisillä rajoitukseton, joten kaiken saaminen on erittäin hankalaa jo lähtökohtaisesti. Se on erityisen hankalaa, jos ihminen ei koe antamisensa ja saamisen välillä olevan tasapainoa tai riittävää korrelaatiota.
Ongelmallisinta tämä on parisuhteen näkökulmasta, koska halumme ja ”antamisemme” ovat suurilta osin yleensä äänettömiä. Miksi? Tunnesektorimme kuvailu-, jäsennys- ja määrittelykykymme ovat todella puutteellisia. Miehet ovat vähäsanaisempia ja naiset ovat monisanaisuudessaan yhtä köyhiä ilmaisukyvyltään sekä ymmärrettävyydeltään. Molemmat sukupuolet puhuvat mielellään jättävät sanomatta tai puhuvat asian vierestä, toista syyllistäen ja itseään kohtuullistaen sekä suurimmaksi osaksi: myöhässä.
Muistan tarinan, jossa pariskunta alkoi riidellä ja toinen osapuoli toi esille, että on rakkauttaan kumppaniaan kohtaan antanut aina päälimmäisen puolen ruispaloista/sämpylästä. ”Syyllistetty” osapuoli vastasi marttyyrikorttiin änkyttäen, että on antanut rakkaansa pitää alapuolen, josta enemmän pitää. Tarina tuntui jo sen kuullessani yli kymmenen vuotta sitten liioitellulta, mutta vanhemmaksi tullessani olen huomannut sen olevan pelottavan tosi.
Riitoja käydään naurettavista näkökulmista ja näkemyseroista. Riidat olisivat vältettävissä laveammalla kommunikoinnilla ja etenkin lisävahinkoja vähentäisi avoin keskusteluympäristö.
Mistä sitten tiedämme mitä meidän tulisi antaa itsestämme saadaksemme haluamamiamme asioita? Emme oikeastaan tiedäkään, mutta omat halumme meidän tulisi tietää ja usein niiden tarkka määrittely riittää. Toisen asiaksi jää määritellä hänen halut. Yhdistäessä molempien halut, löydetään yhtymäkohtia, vastakappaleita ja kompromissien paikkoja. Molempien halujen täyttyessä riittävällä tavalla, luodaan pohja onnellisuudelle.
Siitä se elämänmittainen hippaleikki sitten muodostuu.