ihmiset ihastuvat intohimoon. Jos joku hoitaa jotakin hyvin, mutta ei vaikuta asiasta innostuneelta – on vaikea kunnioittaa hänen taitojaan. Hän tuntuu haaskaavan niitä ja ihmiset eivät tykkää katsoa sellaista. Siitä ei voi inspiroitua, se masentaa. Joku hukkaa elämänsä, itsensä ja potentiaalinsa. Suurin osa ihmisistä painii näiden asioiden kanssa itse ja pelkää tekevänsä samoin. On täysin järkevää yrittää välttää henkilöitä, jotka eivät edusta omia arvoja. Näinhän ei harhautuisi omalta polulta, pelkäämäänsä metsään. Niinhän?
Meillä on arvoja, kiinnostuksen kohteita, itsekunnioitusta tai sen puutetta – ja kaikilla on molempia. Olen nähnyt (kiitos amerikkalaisen tv-viihteen), kun kaksimetrinen kirjahyllyn kokoinen mies katsoo itseään peilistä ja toteaa näkevänsä pienen, heikon rääpäleen siellä tuijottavan vastaan. Tätä ei pystynyt näkemään päälle päin, koska hänelläkin vaikutti olevan intohimoa. Ei kukaan pumppaa itseään sellaiseen kuntoon ilman motivaatiota.
Kun puhutaan halusta olla jotakin, ei erotella taustalla olevia vaikutteita. Niitä ei ikään kuin kysytä jos tavoite on jotenkin yleismaailmallinen. Omasta kehosta huolehtiminen on loistava intohimon ja inspiraation kohde, koska se kirjaimellisesti on itsensä kunnioittamista. Tätä on helppo katsoa ylöspäin ja kiihottua toisen draivista – ja miksei myös esim. hänen pakaralihaksista. ”Wau, hän ei suostu ottamaan mitään paskaa!”. Ehdollinen itselleen rakkauden osoittaminen on kuitenkin riski, mutta se tuntuu itsestäänselvyydeltä kaikista ja toisaalta, on parempi saada hyviä tuloksia siinä sivussa – kun epävarmuuden tunteistahan ei pääse irti.
Olen nähnyt kuinka päättäväinen mieshenkilö saa naisensa vihdoin, vaikka sen ei pitänyt koskaan tapahtua. Intohimoinen suhtautuminen saa meissä ihmeitä aikaan. Jos kaipaamme jotakin ja meille tarjotaan jotakin, osaamme sulauttaa omat tarpeemme toisen tarjoukseen. Jos kaipaamme rakkautta, illalliskutsu kuulostaa välittämiseltä, lämpimiltä tunteilta ja ihailulta… Melkein rakkaudelta jo itsessään ja kyllähän sitä jotain pitää olla ennen rakkautta. Eihän kukaan tällä vuosituhannella elävä voi rehellisesti sanoa suoraan rakastavansa jotakuta. Rakkautta pitäisi suojata inflaatiolta, sillä jos se menettää merkityksensä – mitä meille jää?
Onneksi kuten trendit yleensäkin, myös henkiset mielenkiintomme kohteet elävät syklittäistä ja pyörivää elämäänsä. Milloin on muodikasta olla aistillisesti vain toisen kanssa, harrastaa kaikkea mahdollista yhdessä, elää omia elämiä, mutta kohdata intohimoisesti… Ei ole yhtä oikeaa, kultainen keskitie, pitää löytää se itselle ja kumppanille toimiva juttu – tasapaino.
Mutta intohimo: sitä ei saa menettää, sillä se löytää meidät ennen pitkää ja jos emme ratsasta sillä – se ratsastaa meillä. Eikä ulosjääminen omasta elämästä ole kenenkään joululahjalistalla. Emme voi määrätä tunteita, mutta voimme hallita niitä. Emme voi pakottaa superlatiivitunnetta – sen pitää löytää ja valita meidät. Meidän tehtäväksi jää olla avoimia ja viitata, kun kysytään vapaaehtoisia. Voimme suhtautua intohimoisesti elämäämme, maailmaan ympärillämme, itseemme ja kumppaniimme. Vaikka joka päivä.
Jos se on pieni, voimme kailottaa siitä isosti. Sehän määrittää monen mielestä asian lopullisen koon ja merkityksellisyyden meille. Mehän kaikki suhtaudumme intohimoisesti johonkin. Varo ettei otsasi ole mielestäsi tyhjä – ilman intohimokylttiä – koska silloin jätät sen muiden päätettäväksi. Negatiivinen asenne tai asia voivat tällöin olla valomainoksesi, eikä sillä saa ystäviä, menestystä eikä vaikutusvaltaa (vrt. Dale Carnegien kirja).
Saadaksesi rakkautta, sinun pitää opetella tunnistamaan se – koska vahingossa harvoin saa lottovoittoa. Itsensä rakastaminen on parhaimmillaan itsensä kunnoittamista ja selkeyttä, jonka kautta sitä osaa antaa myös toiselle.