Sirpaleet purevat sormieni pintaa, ei kukaan kysele maidon hintaa, vaan miksi lasissa sitä kuljetetaan, kun se niin usein pudotetaan?
Raavin sitä kasaan, ehkä jotain talteen saan, vaikka on astia, haljennut kahtia.
Ihmiset eivät muista melkein onnellisia kohtaloita, mutta aina muistamme loppuja, joita – ennen oli myrsky ja purtemme kesti, jokin sen halkeamisen esti.
On täystuhon ja legendan välimatka usein pienen kiven nakkaus, vaan ei onnea tarvita, jos kalliona on Rakkaus.
Minun omaisuutta on vain mieleni, taiteeni ja tieteeni. Minun eivät ole ihmiset ympärilläni, mutta minun ovat suhteeni heihin.
Minun hyväksyntä on arvokkainta minulle itselleni. Arvoni määrittelevät minut ja minä minun arvoni.
Minun tekoni muodostavat legendan, joka jää elämään minun jälkeeni. Voin valita tekoni, teot eivät itse erota oikeaa ja väärää.
Imen valuvan kosteutesi lehtiäni pitkin ahnaaseen juurakkooni, jossa pumppaan elämää virtaavan nesteen kovin hyödylliseksi.
Olet kaivoni, jonne lasken raskaan köyteni, upotan kauhani ja työnnän kieleni. Olen sinussa heti aamun sarastaessa ja ennen lepoasi viimeiseksi.
Ravitset arkeni, teet sen täydeksi – kuten minä sinut. Joku voisi kuvata syvää yhteyttämme täydelliseksi.
Vaikka olet syvä, olet valo, aurinkoni. Valaiset kaiken ja energiani tulee sinusta. Kallistat päätäsi suuntaani ja tiedän sinut aina minua ymmärtäväiseksi.
Rakkaus loiskuu yli äyräiden, siitä tarpeeksi tiedä en, koska en selittää osaa toimintaani, on sen luonne – kuten minunkin – spontaani.
Rakennat suojamuuria varalleni, et päästä hyväksyntää lähellesi. Toivot ja kutsut sitä luoksesi. Toivot, että joku antaisi kaikkensa vuoksesi.
Sitten tulee patoon hiusmurtuma, vettä pääsee lävitse… Seuraavaksi sortuma ja pääsemme melomaan vesiteitse.
Pelkäät hukkuvasi, vaikka olet tunnettu uimataidoistasi. Kerrot kuinka vesi tuhoaa kellarisi, kaiken vesittää ja mädättää – oppimasi.
Vesi valuu kohti peltojasi, tulvii kuin Niili, nuollen rajojasi.
Entä jos luotan kohtaloon ja menetän kellarini sisällön? Tuoko tämä hedelmällinen liete varmasti uuden sadon?
En koskaan pitänyt niistä pikkelöidyistä kurpitsoista, enkä liioin kaaleista happamista. Unelmoin mehevistä pitsoista ja peltoni viljavista antimista.
Kuihtunut on peltoni, siitä lie syntynyt mun pelkoni. Kiinni olen vanhassa ja uskoni purkissa.
Nyt hyppään uuteen todellisuuteen ja annan virran uudistaa reseptini. Ei enää etikkaa… Annan veden puhdistaa – minut ja purkkini.
Aloitan sanomalla jotain uutta. Pelottaa. Annan veden hyväillä minua, virta on minussa. Kaikki oppimani on osa totuutta. Helpottaa. Annan uuden ohjata minua, se virtaa jo minussa.
Virtaus vie minut tulvaan kaikelta ja tiedän pääseväni turvaan menneeltä. Nousen vankalle kalliolle ja vesimassa lakaisee kaiken veden alle.
Kuvittelen sen hetken, kun maailma oli auki ja mahdollisuuksia täynnä. No niin. Selviän kyllä. Aloitan alusta ja kerron uudesta minusta.
Vastahan muutaman sanan sanoin, sitten pitkän katseen vaihdoin. Ehkä minulla on vain heikko miehen mieli… Ei… kyllä tuossa varren ympärille kiertyy kieli…
Miten ihmeessä hän voikaan ahmia tuota jäykkää hedelmää hitaasti suuhunsa? Ennen tarpeettoman hellää ja kiusoittelevaa katkaisua, tuntuu työntävän kurkkuunsa…
Limbisen järjestelmäni oikaisu oli melko banaali… Mutta kyllä se nyt on vain banaani. Eikä hän seireenin lailla, ajan liikettä vailla, minua kutsu korvaajaksi… Mutta miehelle 1+1=2.
Kuin pelikoneen voitonmaksupainike, on keltainen – tuo ravitsevan aterian korvike. Sitä haluaisin painaa, pelata lisää ja työntää kovaa valuuttaa sisään.
Huulien kosketuksen tuntemisen jälkeen sen, soi korvia hivelevä hiljaisuus.
Niskallesi hellän kudokseni painan, aika pysähtyy, on aika ikuisuus.
Onnekas olen ollut, kun kaikkia pidempänä, en ole vartaloiden kylkiä vuollut.
Mies, osaava Rakastaja, viittä vaille – ihan kaikille. Turhat tunteet ovat tulleet esteeksi harvoin, sanani ovat edenneet askelin varmoin ja kosketukseni samoin.
Laskinko sanaleikkejä puhuen eroottisen eroamisesta erogeneettisestä tai erogeenisestä? Ehkäpä Eros tarkoitti hyvää ja Rakasti, kunnes erehdyksen kautta huokasi syvään ja unohti.
Etsinkö lähteen sijaintia vai keinoa juoda siitä? Kuulen veden, mutta se ei virtaa syliini. Kaivan yhtä pehmeästi kuin tyrannosauruksen hampaan löytänyt arkeologi. Siellä se solisee… Huuhdonko hippusen kultaa vai kastanko kieleni siihen ensin?
Mitä on tiukka takamus, ilman ylitsevuotavaa innostusta yhtyä, mitä on valuva taivas, ilman vartaloa jota koskettaa, mitä on hyväiltävä keho, ilman huulia joita suudella, mitä ovat huulet, joita suudella, mutta jotka eivät kerro mitään, mitä ovat kertomukset, jotka eivät tarkoita mitään?
Mikä on tarkoitettu? Mitä on tuntea oma tarkoituksensa ilman, että kokee halkeavansa ilman sitä ainoaa ja oikeaa toista, jota Rakastaa niin maan nielevän syvästi? Mitä on oma riipivä Rakkaus, ilman vastarakkautta?
Mitä on molemmin puolinen Rakkaus ilman jykevää itsevarmuutta ja kykyä ylläpitää suhdetta arjessa? Mitä on arki ilman kehittymistä? Mitä on kehitys, joka ei ruoki itseään ja kasva kuin tammi – yli ihmisiän? Mitä on ikuisuus ilman jokaista hetkeä? Mitä on hetki, ilman inhimillisiä erheitä?
Ei mitään, eikä kukaan, koska ihminen ei ole koskaan täydellinen ja silti meitä voi Rakastaa, jos uskoo meihin.
Kyyneleet tekivät kilven,
Muodostivat sumuisen pilven,
Välillemme rajavyöhykkeen tehden,
Mutta minä näin sen versovan lehden.
Mitä tarvitsee mies maailmassa
Mitä tarvitsee mies maailmassa,
maan päällä,
taivaita tavoitellessa?
Mies tarvitsee maan päällä
kaksi puuta ja naisen.
Toisesta puusta veistää itselleen arkun,
toisesta puristaa
hyvin päähän humahtavaa juomaa,
tikapuut taivaaseen.
Mutta ilman naista
ei miehestä ole mihinkään,
ei maan päällä, ei taivaissa,
ilman pilvenkeveää naista,
suuta, käsiä, sydämen juurta.
Yhteen ainoaan naiseen
mahtuu kaikki mitä mies tarvitsee:
hellyys ja voima, helisevä nauru.
Ilman naista
ei miehestä ole mihinkään,
ei maistu miehelle mikään,
eivät ulotu tikapuut taivaisiin.
Mitä mies tarvitsee?
-Tommy Tabermann
(Tämä ja monta muuta löytyvät ”Runoja naiselle” -sivulta)