Rakkaus loiskuu yli äyräiden, siitä tarpeeksi tiedä en, koska en selittää osaa toimintaani, on sen luonne – kuten minunkin – spontaani.
Rakennat suojamuuria varalleni, et päästä hyväksyntää lähellesi. Toivot ja kutsut sitä luoksesi. Toivot, että joku antaisi kaikkensa vuoksesi.
Sitten tulee patoon hiusmurtuma, vettä pääsee lävitse… Seuraavaksi sortuma ja pääsemme melomaan vesiteitse.
Pelkäät hukkuvasi, vaikka olet tunnettu uimataidoistasi. Kerrot kuinka vesi tuhoaa kellarisi, kaiken vesittää ja mädättää – oppimasi.
Vesi valuu kohti peltojasi, tulvii kuin Niili, nuollen rajojasi.
Entä jos luotan kohtaloon ja menetän kellarini sisällön? Tuoko tämä hedelmällinen liete varmasti uuden sadon?
En koskaan pitänyt niistä pikkelöidyistä kurpitsoista, enkä liioin kaaleista happamista. Unelmoin mehevistä pitsoista ja peltoni viljavista antimista.
Kuihtunut on peltoni, siitä lie syntynyt mun pelkoni. Kiinni olen vanhassa ja uskoni purkissa.
Nyt hyppään uuteen todellisuuteen ja annan virran uudistaa reseptini. Ei enää etikkaa… Annan veden puhdistaa – minut ja purkkini.
Aloitan sanomalla jotain uutta. Pelottaa. Annan veden hyväillä minua, virta on minussa. Kaikki oppimani on osa totuutta. Helpottaa. Annan uuden ohjata minua, se virtaa jo minussa.
Virtaus vie minut tulvaan kaikelta ja tiedän pääseväni turvaan menneeltä. Nousen vankalle kalliolle ja vesimassa lakaisee kaiken veden alle.
Kuvittelen sen hetken, kun maailma oli auki ja mahdollisuuksia täynnä. No niin. Selviän kyllä. Aloitan alusta ja kerron uudesta minusta.