Kategoria: Pohdinnat

ihmiset eivät halua kuulla tarinoita, joilla ei ole onnellista loppua. Haasteet pitää selättää. Ei pidä kertoa missään julkisessa esiintymisessä ongelmaa, jota ei saanut ratkaistua. 

Se ei tee puhujasta inhimillisempää, että teki virheen ja ei saanut sitä ratkaistua – vaikka oppikin siitä. Sellaiset vaan masentavat. 

Ihmiset haluavat säilyttää illuusionsa, että jossain vaiheessa, kun on riittävän kova tyyppi, selviää mistä vaan ja se on ”just mullekin mahdollista saavuttaa”

Tänään ymmärsin, ettei minun tarvitse välttämättä julkaista kaikkea, mitä ajattelen. Voin vain kirjoittaa.

Kun me Rakastamme.

Alamme joskus Rakastaa pelottavan paljon. Huomaamme olevamme naamallamme toiseen päin.

Pelkomme ajaa meidät ajattelemaan, että toisen pitäisi Rakastaa minua samoin, kuin minä Rakastan häntä. Se onkin helpompaa, jos käy tuuri ja molemmat Rakastavat toisiaan samoin.

Huono-onnisemmat voivat hakea vahvistusta toisen Rakkaudesta pelkonsa ohjaamina liian kapeakatseisesti. Se on inhimillistä, koska emme tunnista toistemme tunteita juurikaan. Saatikka sitten pelkojemme vallassa.

Kun itkee kuuta, jonka koki itse hakeneensa Rakkautensa merkiksi sille Sydänkäpyselle: ”Missä on minun kuuni? Olenko minä vaarassa Rakkauteni kanssa? Hukunko minä Rakkauteni mukana?”.

Silloin todella uppoamme, kuin Titanic, jousisoittimet saattelevat meidät pinnan alle. Emme enää osaa nähdä Mielitiettymme vahvoja tunteita itseemme. Näemme vain oman epävarmuutemme, joka heijastuu Rakkaamme kasvoilta. Ne ovat kirkkaat ja heleät, niistä pelkomme heijastuu takaisin meille kuin auringonvalo kuun pinnalta. Se polttava aurinko olemme me itse, pelkomme koukkaa irvokkaan katseensa meihin kumppanimme kautta.

Rakkaamme ei puhu, mutta silti kuulemme ivallisen äänen. Hän ei puhu, me puhumme itsellemme. Kerromme kuinka emme ansaitse Rakkautta, eikä se kohtaa meitä siten, kuin me olemme sille eläneet elämämme. Sanamme ottavat kaiun puolisomme kehosta, ne palaavat meille ja päämme sisään. Emme tunnista niiden lähdettä, koska emme halua myöntää olevamme itse huhupuheen levittäjä.

Toivomme vain, että hän, jota itse Rakastamme kovin, tekisi tyhjäksi sanamme. Hän ei niistä tiedä. Hän näkee meidän hyvän. Hän ei voi käsittää mitä kasvojemme kauhu kertoo. Ei Hän ole sanonut sanaakaan. Hänelle se ei ole epäselvää.

Sanat muuttuvat tunteiksi. Tunteista tulee totuuksia, joita emme osaa itse rikkoa. Odotamme vain, että meidän sisin nähtäisiin ja otettaisiin avosylin vastaan… että meitä Rakastettaisiin.

Kysy ääneltä. Kuka olet. Mistä tulet. Ja tärkeimpänä: mihin olet menossa? Vastaa näihin itse, älä velvoita muita keksimään vastauksia kysymyksiin, joilla itseäsi syytät. Pyydä apua. Siinä on ero, kun syyllistää ja pyytää apua. Meistä nämä tuntuvat samalta, mutta toisessa otamme vastuun ja tarjoamme mahdollisuuden omaan hyväämme. 

Toinen ei voi yleensä pakottaa meitä paranemaan. Sitten on meitä, jotka ovat sen tehneet ja odottavat sitä itselleen.

Anteeksi.

Luin hyvän äänikirjan neurolingvistisestä ohjelmoinnista, jossa pyritään vaikuttamaan meidän suhtautumiseemme omiin valintoihimme ja toimintoihin.

Yksi harjoitus oli, että piti miettiä jokin tilanne elämästä, jossa tuli huono mieli. Ei trauma, ihan vaan sellainen perus negatiivinen. Otin tilanteeksi hetken, jossa ystäväni satutti toista ystävääni.

Harjoitus jatkui. Seuraavaksi piti irtautua tilanteesta ja katsoa sitä kuin elokuvaa. Kohtaus päättyi. Mitä voisit oppia tästä elokuvasta? Nerokas kysymys. Ymmärsin näet, että ongelma ei ollut satuttajan käytös, vaan oma passiivisuuteni. 
Seuraavalla kerralla puutun asiaan, riippumatta siitä olenko nähnyt tilanteen kokonaan ja tiedänkö taustat. Mitä väliä sillä on? Oli juhlat ja tilanne oli nopea, ohi hetkessä ja siirryimme eteenpäin. Mitä sitten? Ihan hyvin olisin voinut ottaa asian käsittelyyn hiukan myöhemmin. 

Kannattaa kokeilla esitettyä tekniikkaa itse. Pointti oli, että negatiivisista tilanteista saa oppimiskokemuksia. Näin niistä voi vapautua ja ne voi kääntää voimavaraksi. 

Kirjassa kuvattiin hienosti suhtautumisen voimaa esimerkillä:

1. Minulla on hankala ihmissuhde 
2. Minulla on hankaluuksia suhtautua toiseen ihmiseen

Ensimmäisessä versiossa, tilanne on jämähtänyt paikalleen ja siitä tulee todellisuutemme. Toisessa vaihtoehdossa tilanne on kehittyvä ja liikkeessä. Voimme vaikuttaa suhtautumiseemme ja sitä kautta omaan elämäämme sekä ihmissuhteisiimme.

Kolmantena vinkkinä oli, että joka ilta nukkumaan mennessä kannattaa miettiä 6 hyvää asiaa päivästä. Jos et keksi kuutta asiaa, tarkista oma suhtautumisesi positiivisuuksiin. Palauta hyvät asiat mieleen ja nauti niistä. 

Neljäntenä asiana tuotiin esille, että voit yhdistää positiiviset asiat johonkin toimintoon, esimerkiksi peukalon- ja etusormenpään väliseen kosketukseen. Jonkun ajan kuluttua pelkästään toiminnon tekeminen tuo sinulle hyvää mieltä 🙂

Hellsten sanoi, että saat sen mistä luovut. Mietin, että entä jos yrittääkin luopua eikä siinä onnistu. Pitääkö luopua luopumisen ajatuksesta?

Kyllä pitää. Minulla on useita asioita, joista en tunnu pääsevän yli enkä ympäri, vaikka kuinka yritän.

Nyt kokeilen tuota kikkaa. Eli päästän irti pakosta luopua. Sanon itselleni, etten välttämättä pääse ikinä yli joistain asioista ja vaikka moni pitää sitä typeränä märehtimisenä – ei minun pidä kantaa syyllisyyttä itseni tai muiden takia.

Ajatus oli lohdullinen ja minulle tuli mukava olo. Tämä lienee sitä Rakkautta, jota meidän pitäisi osata antaa itsellemme. Hyväksyntä on minulle tärkeimpiä tunteita, joita voin saada osakseni – että riitän tällaisena. Sitä tunnetta voin antaa enemmän itselleni ja sallia omat esteeni.

Tietenkin haluan elää ilman kipeitä muistoja, niinhän me varmasti kaikki, mutta niistä väkivaltaisesti eroon yrittäminen hautaa ne tai työntää ne komeroon. Ja sieltä ne vaanivat meitä ja läheisiämme.

Meidän oma vaikea tunnekokemus vaatii tulla nähdyksi. Jos emme sitä anna itsellemme, joudumme kantamaan sitä mukanamme. 

Oletko joskus ollut ikävä jollekin ihmiselle ja miettinyt, että olipa typerä tilanne ja mikäköhän minulla on oikeasti ongelmana? Ne ovat niitä hetkiä, kun emme ole pysähtyneet tunnustamaan vaikeaa tunnettamme ja se virittäytyy puheemme sekaan.

Typerintä lienee uskotella itselleen, että on ok ja syyttää muita omasta ahdingosta, jonne itse on itsensä ajanut.

Joillakin meillä käy niin satumainen onni, että joku näkee meidät. Historiamme voi nähdä tilaisuuden ja käyttää sen pomminpurkupaikkana. Elämässä välillä räjähtää. Voisimme edes varoittaa vieraanvaraista ystävällistä sielua, joka otti meidät kotiinsa lepäämään.

Miksi meillä on kiire työntää heti ongelmamme toisten kannettaviksi, sillä verukkeella, että he ovat meitä vastaan rikkoneet. Itsellemme meidän pitäisi lausua: ”Enkä saata itseäni kiusaukseen, vaan päästän minut pahasta, sillä minulla on omaan elämääni valta, voima ja kunnia elämäni loppuun asti. Amen.”