Jenni Pääskysaari puhuu kirjassaan ”Tyttö, sinä olet…” ikuisesta kliseestä: ”Pitää opetella rakastamaan itseään, jotta voi rakastaa maailmaa ja muita.”.
En ole oikein koskaan lämmennyt asialle, koska minusta tuo pohdinta harvoin pitää paikkaansa – siis siinä mielessä kuin itse ja moni muu sen ymmärtää.
Jenni kuitenkin onnistui viittaamaan asiaan toisesta kulmasta: ”Rakastamaan häntä sellaisena kuin hän on.”
Sitten se valkeni minulle mitä se oikeasti tarkoittaa. Siis ihan oikeaa rakkautta, eikä mitään tykkäämistä tai itserakkautta. Sellaista rakkautta, jota kaikki toivomme osaksemme. Rakkautta, jota voisimme antaa ja saada, jos olemme oikein onnekkaita.
Sellaista toisen hyväksymistä ja seurasta nauttimista, joka nojautuu ja liittyy onnellisuuteen. Sellaista itsensä rakastamista meidän pitäisi opetella. Sanoa Itsellemme: ”Hei, sä olet ihan hyvä tyyppi ja mä aion kohdella sua paremmin vast’edes.”.
Sitten joskus se muuttuu rakkaudeksi.
Olen oppinut. Tai itse itseäni opetin yön pimeinä tunteina edellisessä kirjoituksessani, että rakkautta pitää joskus miettiä menettämisen kautta. Jenni oli pohtinut samaa… se oli jännittävää.