Kategoria: Pohdinnat

Onko arvostuksemme jotenkin kuluva luonnonvara? Miksei sitä jaeta ja miksi se jopa otetaan pois – tai muistellessa vähätellään, jos siitä on jo aikaa, eikä enää olla tekemisissä. Onko se todella meiltä pois? Pitääkö meidän bumerangin tavoin saada antamamme arvostuksemme takaisin, voidaksemme osoittaa se parempaan paikkaan?

Emme menneisyydessämme osanneet antaa sitä oikeaan paikkaan ja nyt menetettyämme sen tunteen, joka meillä oli – haluamme yliviivata ja päivittää arvostustaulukkomme? Tästä johtuen kirjoitin otsikoksi: menneityys.

Tajusin tänään, että kyse on kunnioituksesta ja arvostuksesta itsessään. Nämä pitää olla rakennettu erittäin syvään, jota suurimmalle osalle ihmisistä ei voi tehdä lyhyessä ajassa. Eli mikäli ihmissuhde alkaa hyvin voimakkaasti, se vaatii intensiivistä ja ”suojattua” aikaa syventyä, jotta ihminen ei tulisi jossain kohtaa katumapäälle omista ”liian kauniista” sanoista.

Erikoinen tämä mekaniikka joka tapauksessa on. Harvoin olen sanonut jotain kaunista ja ottanut sitten takaisin. Olen sanonut monestikin rumaa ja ottanut takaisin. En valitettavasti edusta enemmistöä tässä asiassa. On ilmeisesti helpompi ankkuroitua ajattelemaan, että ”sen minkä sanoin – sanoin – ja jos minusta siltä tuntui – ei minun pidä järkeillä sitä pois ja pyytää anteeksi.”. Tämä rumasti sanomisissa.

Entäpä positiiviset? Voimakkaan positiiviset ja henkilökohtaiset sanat, esimerkiksi seksuaalisuuteen tai romanttisuuteen liittyen, ovat käsitykseni mukaan monille sitten sellaisia, ettei niiden arvoa haluta nakertaa markkinoille lasketuilla arvopapereilla. Ne pitää mitätöidä, jotta niiden liikkeelle laskemisen jälkeen tulleet tapaukset saisivat riittävästi arvoa osakseen.

Kummallista täytyy sanoa. Pitää tutkia asiaa enemmän.

Ahvenanmaa demilitarisoitiin, kun haluttiin estää Suomen kyky dominoida Itämerta kriisitilanteissa. Saarta ei saa varustaa sotilaallisiin tarkoituksiin lainkaan. Suomi omistaa sen, mutta ei omista päätösvaltaa sen asioihin itsenäisen valtion tavoin.

Päätöksessä tarkalleen ottaen todetaan, ettei kukaan saa koskaan miehittää ko. saarta ja sitä ei saa käyttää estämään liikennettä Itämerellä.

Tällaisia sopimuksia ei tietenkään kunnioiteta kriisitilanteissa, mutta sellaisia kuitenkin sovitaan valtioiden kesken. Ihmiset eivät tällaisia sopimuksia juurikaan solmi, vaikka juuri tällaiset sopimukset olisivat arvokkaita.

Joulu esimerkiksi tulisi olla demilitarisoitu. Kenenkään ei tulisi käyttää sitä mihinkään agendaan ja sen pitäisi olla suojattua aikaa, jossa kaikki voisivat tuntea itsensä turvallisiksi. Usein emme ole kuitenkaan ehtineet keskustella asioista riittävästi ennen joulua. Sitten niitä nousee siihen kinkun viereen pöydälle.

Olen valitettavasti käynyt keskustelun useammin kuin kerran, jossa on yritetty purkaa tulehtunutta tilannetta laihoin tuloksin. Kun pyydetään, ettei kumpikaan syyttäisi toista – mutta samalla kuitenkin kertoisi oman tunteensa – jotkut eivät ymmärrä.

Joillekin on tärkeämpää kertoa oma näkemyksensä ”tarkasti”, kuin kunnioittaa aseettomuutta. Sitä tietenkin toivotaan toiselta, mutta itse puhuessa se on toisarvoista.

Ei ole kauaakaan, kun eräässä keskustelussa kuuntelin rauhallisesti kuinka minulle sanottiin ihan kirkkain silmin: ”Meidän vaikeudet johtuvat siitä, että sinulla on niin negatiivinen asenne minua kohtaan.”.

Kaikki fiksut ihmiset ymmärtävät tuon virkkeen nähdessään, että siinä paetaan vastuuta ja syyllistetään toinen täysin yhteisestä ongelmasta. On vaikeaa käydä rakentavaa ja kunnioittavaa keskustelua tulehtuneessa tilanteessa, kun valkoinen lippu kädessä pitää pelätä toisen kostoa.

Jotkut eivät ymmärrä, minkä takia heidän totuutena näkemä asia, pitäisi jotenkin sanoa toisin. Jos ei ymmärrä, että ihmissuhdeongelmissa on aina kyse kahdesta ihmisestä, voi olla mahdotonta lähteä avaamaan tilannetta. 

Aseettoman vyöhykkeen luominen ei onnistu, jos edes toinen pitää perusoikeutenaan ”puolustautua” ja kertoa ”oma näkemyksensä totuutena”.

Itse uskon avoimuuteen – myös keskeneräisissä asioissa, kun ollaan fiksujen ihmisten kanssa tekemisissä.

Harmillisesti avoimuus epämääräisissä asioissa on usein vain yksisuuntaista. Kaikki fiksut keräävät dataa, jotta saadaan itse paras päätöksentekoaineisto – mutta omia keskeneräisiä pohdintoja ei jaeta, koska pelätään niiden avaamisen – ironista kyllä – sulkevan joitakin ovia.

Tuntemattomina ajanhetkinä (arvioisin viim. 7 vuoden sisään) ja tuntemattomissa mielentiloissa kirjoittamiani katkelmia muistiooni:

Yksi

Ihminen tuntuu kiehtovalta, kunnes hänet tuntee – tai luulee tuntevansa. Kun osaa odottaa hänen reaktioitaan, käytöstään ja kiinnostuksen kohteita.

Kun ymmärrämme väärin jonkun ihmisen tai hänen sen hetkisen käytöksen, harvoinpa kysymme: ”Anteeksi, mutta tein sinusta negatiivisen arvion, olenko väärässä?”.

Kaksi

Jos hyväksyy sen tosiasian, että suhdekumppani on epälooginen ja ajoittain vaatii asioita, joita ei itse toteuta – voi onnitella itseään – suhteella on pidempi elinajanodote.

Kolme

”Saat miljoonan, jos lähdet nyt kumppanisi rinnalta.” -kysymykseen ei ole kuin yksi oikea vastaus, siihen ei auta selitellä miten epätodennäköistä on, että sattuu jotain kamalaa ja miten ihanaa elämää voidaan viettää yhdessä sillä miljoonalla. Tosimies vastaa ”Ei käy”, koska pienikin mahdollisuus, että kumppani katoaisi iäksi ei ole minkään rahan arvoinen. On tietenkin epäselvää, moniko nainen suostuisi miehen päätökseen, luullen voivansa pitää huolta itsestään.

Neljä

Jos kävelet keskellä tietä, kaikki autot voivat törmätä sinuun.

(tästä kirjoituksesta muistan, että se jäi kesken… minulla oli jokin ajatus siitä, että keskellä tietä – keskiviivalla, kaksikaistaisesta autotiestä puhuttaessa – kävellessä teknisesti ottaen on eniten vaarassa, mutta se on vähemmän vaarallista, kuin kumman tahansa kaistan keskellä. Keskiviivalta poikkeaminen on siis vaarallista ja sekavassa tai väsyneessä mielentilassa kävely keskiviivalla on vaarallista.

Toisin sanoen, mikäli omat voimat ovat vajaat, ”asioiden keskiviivalla” kävely ei välttämättä ole paras ratkaisu… vaan selkeä valinta jommasta kummasta pientareesta on parempi.)

Viisi

That ’70s show , season 2 , episode 13 // metsästysreissu // isä-poika-keskustelut

Isä, tulen luoksesi suoraan – tai kulkemalla alakerran kautta. Minun passittaminen kiertotielle – viivyttää vain kohtaamistamme.

Kuusi

Universomnia

Seitsemän

Es gefahlt mir, hier zu sein = I really like being here

(halusin ilmaista itseäni jossain bileissä saksaksi, onneksi sitä osaavia oli vieressä)