Lukion psykologian tunneilla esiteltiin konsepti, jossa joskus voi olla tilanteita, joissa toisaalta tahdomme lähestyä ja toisaalta haluaisimme välttää koko asiaa.
Mielestäni kelpo esimerkki oli tapaustutkimus eräästä eläinkokeesta, jossa rotta sai sähköiskun koskiessaan ruokaan. Rotta luonnollisesti opittuaan homman jujun oli melkoisen sekaisin ja sahaili epäjohdonmukaisesti edestakaisin.
Tämä on siis tarina, vaikkakin tosi, johon palaan usein. Näillä saatesanoilla…
Vaikka olisit oma tuhoni ja loppu,
tai kuten itse sen sanoit: rutto,
en sinua väistäisi tai kaihtaisi,
en itseäni helpoksi väittäisi,
en meitä mihinkään vaihtaisi.
Sitä kai kaikki toivomme,
että joku jakaisi voittomme,
itsestämme, emme toisistamme.
Tiedän musta paljon puuttuvan,
joihin en toivo sun juuttuvan,
koska ne olivat sun exäs juttuja,
isäsi suvun huttuja, perhetuttuja,
prinsessasatujen luonnosteltuja suttuja,
tunnemyttyjä, menneen elämäsi ruttuja.
Minä tuijotan sinua liian syvään,
toivot katseeni tulevaisuuteen hyvään.
Sen kaiken pitää vain toimia,
ilman erityisiä ponnisteluja tai toimia.
Joko osaan tai en, loput ihmettelen,
mutta yhtä tehden: kehittyen.
On liian kalliiksi käynyt,
eloni ja piirileikkini,
olet yritykseen väsynyt,
olen kummallinen reittini
onneen ja onnellisuuteen.
Monta tietä on tarjolla,
osaanko valita sen yhden,
on vesillä optimistijolla,
tavoitteena tulevaisuus kahden.