Tällä hetkellä labyrinttiä – tai hiirulaista siellä juoksemassa -muistuttava mieleni palaa jatkuvasti kysymykseeni, jonka loin jonkun aikaa sitten: ”Eikö rohkea asioihin tarttuminen ole aina ollut parempi ratkaisu lopulta?”.
Olen pyrkinyt etsimään sille vastinparia, koska asioita voi aina katsoa useasta kulmasta. Yksi vaihtoehto olisi kysyä: ”Mitä hyvää olen koskaan saavuttanut väistämällä jotakin?”.
Totuus on, että olen ollut uhkarohkea, tyhmänrohkea ja turhan rohkea. Olen törmännyt seiniin, joiden olemassa olosta en ole tiennyt. Juoksuenergiani siirtyessä nenääni, joka suuntautuu seinän suuntaiseksi – en ole voinut pitää itseäni kovin älykkäänä.
Mitä sitten?
Mitä sitten, vaikka henkinen nenäni on kuin pikkujoulukauttaan tilauspukkina jatkavalla – janoisella ja taitavalla freelancer viihdyttäjällä? Virheitä välttämällä voi pärjätä, mutta ei kasvaa.
Pitää löytää lisää pullanmuruja täältä labyrintistä, koska niiden avulla virheliikkeet annetaan anteeksi ja suorituskyky kehittyy. En muistanut miten labyrinttiä dominoineen Minotauruksen ja sen uhrien tarina päättyi lopulta.
Theseus surmasi pedon rakkauden, verkostojen, kylmähermoisen älynsä ja fyysisen suorituskykynsä avulla. Theseuksen teknologiaosaaminen rajoittui lankakerään, Minulla sitä osaamista on enemmän, joten otan taas härkää sarvista. Hoplaa!