Kategoria: Pohdinnat

Noin sanoi aiempi naapurini, joka teki pilaa omasta tieteenhaarasta: viininmaistelusta. Monesti viiniä kuvataan pyöreäksi ja sen sisältöä kukaan ei osaa eritellä kovinkaan kuvaavasti. Termiä siis käytetään, mutta se on luonteeltaan epämääräinen.

Tiedättekö mikä muu on samalla tavalla epämääräinen sisällöltään, mutta on näennäisen varmasti ilmaistu?

Naisten halut.

Oletteko koskaan olleet tilanteessa, jossa teille on juuri muka kuvattu mitä halutaan ja teillä ei ole oikeastaan mitään käsitystä mitä on sanottu – tai mitä halutaan?

Tunne perustuu poissulkutekniikkaan, liian suurella vaihtoehtojoukolla.

Minua pyydettiin tänään katsomaan televisiosta keittiö, joka oli kaamea. Utelin, että miksi tuijotan keittiötä, joka on huono? ”Nyt tiedä millaista en halua!”.

Niin.

Tiedän nyt yhden keittiön, jonka kokonaisuus ei miellytä.

En ole siis lainkaan viisaampi, minkälaisen keittiön nainen haluaisi.

Tajusin eilen, että naisilla on usein luulo oman halun viestimisen selkeydestä juuri tähän poissulkutekniikkaan perustuen.

Kokeilkaapa joskus Alkossa pyytää viiniä määritelmällä: ”Viiniä, joka ei ole pallomainen.”. Tämä todennäköisesti harhauttaa asiantuntijan toviksi miettimään asiaa ja joku saattaa jopa saada jotain huumoriakin tuosta, ehkäpä paikantaa tämän ”pyöreys”-terminkin. Mutta mitään lisäarvoa tuo ”en halua tätä” -tokaisu ei tuo, koska se ei ole minkään vastakohta.

Eräs viinikurssikaverini (Alkossa töissä) kertoi kysyvänsä viinivalintoihin liittyen joskus: ”Tykkäätkö syödä banaanisi tumman kypsänä vai vihreänä hieman raaempana?”. Tällä vastakkainasettelulla päästään rajatulla vaihtoehtojoukolla eteenpäin asiassa hyvin.

”Nallekarhumainen, kuitenkaan olematta liian pehmeä.” on klassikko näennäisestä vastakkainasettelusta, jonka nainen voisi sanoa unelmapuolisosta. Tämähän ei rajaa vaihtoehtoja, koska kumpikaan esimerkki ei ole selkeä – ja erityisesti ne eivät muodosta minkäänlaista janaa, jonka keskelle nyt oltaisiin asetuttu.

”Absolutisti vai juoppo?” olisi toimiva vastakkainasettelu, jonka keskelle voisi myös mennä ja lopulta kysyä selkeästi terveyskeskuskysymykset: ”Montako alkoholiannosta kuukausittain ja montako enintään kerrallaan?”.

Ongelmaksi muodostuu naisen halu olla rajaamatta mitään, koska voi tulla jokin erikoistilanne, jossa miehen päihtyneisyydelle olisi käyttöä ja toisaalta täydelle raittiudelle tarvetta.

Pariutuminen ei ole ongelma, koska kukin saa pariutua miten lystää ja strategiat ovat aina mitä sattuu – vaikka itselleen voi sepustaa tarinaa selkeydestä.

Ongelmaksi tämä epämääräisyys muodostuu vasta suhteen sisällä.

Nainen kokee oikeudekseen syyttää miestä huonosta toimituskyvystä, vaatimuksiin liittyen, joita ei ole määritelty.

Kokeilkaapa joskus hieroa joku asia yksiselitteiseksi. Vaikkapa pyykit. Nainen hermostuu yleensä minuuteissa. On kuulemma aivan turhaa käyttää aikaa [asian] selvittämiseen. Mutta riitelypä ei ole turhaa? Kyllähän miehen pitäisi itsekin ymmärtää, että on vain [yksi ainoa tapa hoitaa asia oikein].

Valitettavasti miehellä on jo parisuhteeseen mennessä useita malleja hoitaa asioita. Hänen oma malli, isänsä, äitinsä, kavereiden jne. mallit ja kaikilla näillä ihminen keskimäärin on pysynyt hengissä ilman sen suurempia ongelmia.

Joku voi kuvitella, että pyykit ovat helppo rasti. Ehkä onkin, jos nainen ei käytä termejä ”tummat kirjavat”, ”tekniset materiaalit” ja pesuaineita, apuaineita sekä varusteita on korkeintaan kolme.

Taaskin poissulkutekniikka ei paljoa lohduta, jos vaihtoehtoja on paljon.

Yrittäkääpä joskus voittaa Alias-peli selittämällä sanoja, joka arvattava sana ei ole.

Kukin voi testata asiaa pohtimalla omia ja kumppaninsa mielihaluja: miten selvästi osaisin selittää asian jollekin, jonka pitäisi suorittaa asia puolestani?

Tehtävä on ongelmallinen juuri siksi, että naisia tuntuu yllättävän se määrä vaihtoehtoja, joilla asian voi tehdä väärin.

Naiset, jotka johtavat työkseen menestyksekkäästi tiimejä, todennäköisesti ovat ymmärtäneet ohjeiden selkeyden merkityksen. Töissä on vaikeampi pistää ongelmia toisen tyhmyyden piikkiin, jos itse on esimiesasemassa. Johtajuuskäsityksiä on monia, mutta naiset ovat yllättävän yksimielisiä siitä, etteivät halua joutua johtamaan kotia – kuin projektiorganisaatiota. Silti heidän malli on se oikea. Kyse on vain halusta saada oma-aloitteisuutta, mutta se pitää kohdistua oikeisiin asioihin, oikealla tavalla.

Ihminen on helvetin huono miettimään luovasti ratkaisuja, jos hänelle kerrotaan ensin tapoja, joilla hänen ei tulisi edetä.

Kuvailemalla lopputulosta, työskentelytapoja ja tavoitteita laajasti, saa paremman kuvauksen aikaiseksi.

Mies haluaa tietää isot linjat ensin. Esimerkiksi pyykkien suhteen on kiva tietää mitä saa tehdä aina ja mitä ei koskaan. Punaisia ja valkoisia ei sekoiteta koskaan. Mies saa pestä omat tummat sukkansa tarvittaessa kuten lystää ja sama valkoisille – kunhan nämä kaksi edellä mainittua eivät mene samaan koneelliseen.

Käytän pyykkiesimerkkiä siksi, koska tiedän siitä jo melkoisesti. Pikasiivous on toinen kiinnostava juttu, joka kannattaa keskustella kumppanin kanssa auki. Jos aikaa on vain minuutteja, mitä pitää siivota? Yksi kiinnostava juttu oli erään kumppanini ehdoton prioriteetti: vessan käsienpesuallas. Pahimpien pölykertymien nopea imurointi on aika klassikko ja tavaroiden tunkeminen pois näkyviltä. Alusvaatteiden näkymättömyys on myös tyypillinen.

Naiset: olkaa selkeitä, ratkaisukeskeisiä ja tavoitteellisia, kun viestitte omista haluistanne.

Me miehet haluamme todella kovasti teidän onnellisuutta ja olemme valmiit tekemään töitä. Kuulemma naisen ykkösongelma suhteissa on, ettei hän koe tulevansa kuulluksi. Selkeys auttaa tässä. Miehen taasen, ettei hän koe saavansa kunnioitusta. Selkeys halujen viestimisessä auttaa tähänkin, sillä mies voi toimittaa paremmin, kun tietää mitä halutaan.

Älkääkä menkö sen selityksen taakse, että ei se sitten enää tunnu yhtään hyvältä, jos mies vaan seuraa ohjeitanne. Se on ihan naurettava mekanismi. Voin miehenä sanoa, että kyllä ne asiat tuntuvat oikein mukavilta, jos puoliso on halukas kuulemaan ohjeet ja seuraamaan niitä. Jossain vaiheessa se oma-aloitteisuus tulee sitten jos on tullakseen, kun asiat tuntuvat miellyttäviltä.

Moittimalla toisen tekemää ruokaa – ei ruuanlaittaminen yleisty, olipa kyseessä nainen tai mies. Kaikki tiedämme, miten vaikeaa on sanoa edes: ”Oikein hyvää, vaikka kaipaisinkin hieman enemmän tätä tai tuota” loukkaamatta toisen tunteita kokkina.

Tukekaa rakkaidenne yrityksiä ja oppimista. Olivatpa ne alkuaskeleet kuinka haparoivia tahansa.

Hyvää naistenpäivää kaikille 💐♥️

Ihminen kokee usein ansaitsevansa enemmän.

Olen tavannut elämässäni paljon ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet tätä. Tietenkin myös peilikuvani lukeutuu tähän ihmisryhmään.

Itse koin aiemmin, että olisin ansainnut olevani varakkaampi kuin nyt olen. Epäsuhta todellisuuden ja kuvitellun välille juontaa tietenkin juurensa mm. oman älykkyyteni kuvitelmaan, jolle toki on paljon tukeakin tullut aikojen saatossa. Toinen oleellinen kiinnekohta on yksi rahareikä, joka yllätti minut pahasti lopulta.

Sattuneista syistä ehdin tavata melko paljon yrittäjiä aiemmassa elämässäni, joilla oli täysin harhaisia kuvitelmia omien yritystensä arvosta. Kenellä oli idea, toisella näkymät ja kolmannella ei niitäkään – oikeastaan vain sellainen tunne, minkä arvoinen elämäntyö oli.

Esimerkiksi yksi yrittäjä oli itse laskenut yrityksensä arvon olevan 100.000€ toimittuaan pari vuotta ja liikevaihto oli tuota luokkaa. Vähemmänkin yritystoimintaan perehtynyt muistelee jonkun puhuneen veroluonteisista maksuista ja muista menoeristä, jotka syövät myytyjä euroja kohti nollaa – kun käännetään puhe tulokseen, niihin viivan alle jääviin euroihin. Tuloshan oli nollan ja naurettavan välillä, mutta firma oli kasvanut tyhjästä tähän kokoon ja mikään ei osoittanut, ettei se voisi jatkaa kasvuaan. Vanhan myyntitykkilegendan mukaan liikevaihdon kasvaessa, kuluista pääsee säästämään ja firma alkaa tahkoamaan tulosta taianomaisesti melkein kuin itsestään, kun päästään maagisen kriittisen pisteen ylitse. Menkääpä heittämään tästä joku itse keksimänne esimerkki (toimiala, liikevaihto jne.) jossain muka-ammattilaisporukassa ja uppoaa aina kuin kuuma veitsi voihin. Minäkin myötäilisin ensimmäisessä vaiheessa tuota lausuntoa – siinä on perää, mutta siihen se sitten jääkin. Karmeinta oli, että tuo aloituksen arvonmääritysesimerkki tuli diplomi-insinöörin suusta. True story.

Sarasvuo puhuu usein siitä, miten moni kuvittelee hänen saaneen rahansa jollain muulla kuin työllä. Valmentaja -elokuvassa tätä aihetta käsitellään hyvin. Siis Sarasvuo ei saanut hopealusikkavaraslähtöä elämäänsä, mutta samaan aikaan hänet voi elokuvan perusteella tuomita moraalittomasta menettelystä varallisuuden kasvattamisessa. Mikäs sen parempi selitys kuin: ”Juu juu, on sitä rahaa – mutta millä hintaa?”. Silti moni ajattelee aivan egoistisesti ansaitsevansa enemmän, kuin oma riskinottokyky on antanut myöden. Työntekijäpuolen palkkataistelut. Jos yrittäjä riistää sinua mielestäsi – mikset perusta omaa yritystä? Ai niin, kun et uskalla ja on talolaina ja seli-seli-ei-nyt-pysty-koska. Niin juu, ja se yrittäjähän peri alkupääoman ja oli tehnyt onnekkaita sijoituksia? Etkä ole sellainen helppoheikki myyntitykki, kuin se moraaliton sikaniska siellä kulmahuoneessa? Aivan. Ja kuka pitäisi työntekijäsegmentin puolia jos et sinä? Niin paitsi siinä omassa yrityksessäsi olisit vapaa maksamaan kaikille ihan sellaista palkkaa kuin haluaisit ja pitäisi kohtuullisena. Jep jep.

Kaikki ajattelemme ansaitsevamme ainakin ajoittain paremman ihmissuhteen itsellemme. Parisuhteesta ei tarvitse jauhaa tässä vaiheessa enempää.

Löysin ystäväni kanssa puhelimessa yhden poikkeuksen tähän kaavaan, jossa oma duuni irrotetaan tuloksista.

Lihasmassa.

Jostain syystä tämä alkukantainen kehomme solukonkoko on meille riittävän ymmärrettävä: en treenaa, ei lihaksia. Jos haluan lihaksia, joudun treenaamaan.

Aivan kovimman kehonrakennuskärjen nähdessämme mietimme: steroidit? Mutta emme työtoveriamme katsoessa. Erikoinen löydös. Todella moni nimittäin vaihtaa kiinteän vartalon muihin hedonistisiin himoihinsa ja ymmärtää näiden yhteyden. Suklaapatukka on valinta.

Aivan samalla tavalla kaiken muunkin pitäisi linkittyä omiin valintoihimme, mutta näin vain ei tunnu käyvän.

Montaa asiaa voimme parantaa omalla toiminallamme – mutta valitsemme olla tekemättä niitä. Miksi?

Ykkösongelma on, ettemme tajua syy-yhteyksiä, eikä esimerkiksi parisuhteessa niitä tulla kertomaan meille – emmekä osaa niistä kysyä, koska meillä on täysin erilainen maailmankatsomus, kuin kumppanillamme. Emme ymmärrä, että paloja puuttuu pelistä, koska oma kuvitelmamme on ehjä – tai siis kuvittelemme sen olevan kokonainen. Otetaan esimerkiksi onnellinen perhe. Kuinka moni kehtaisi oikeasti mennä lavalle kertomaan: mikä on onnellinen perhe ja miten se saadaan aikaiseksi? Mikä voitaisiin katsoa riittäväksi tasoksi – siten, että oma teoriasi (kaikilla osapuolilla on hyvä olla) kestäisi edes kolme syventävää kysymystä? Lihakset = treeni. Tämä mahtuu kalloomme.

x + y… = onnellinen kumppani.

x + y… + (z / t – vt x zt…) = onnellinen parisuhde

x + y… + (z / t – vt x zt…) + … = onnellinen perhe

Downshiftaaminen on fiksu konsepti, koska jos katkaisemme nousujohteisen hedonismimme ja otamme pari pykälää helpomman tilanteen: voimme oikeasti selvitä kokonaisuuden pyörittämisestä pienemmällä stressillä. Kaikki, jotka ovat katsoneet: ”Remppa vai muutto: Vancouver” -ohjelmaa, tietävät, että tämä käy todellisuudessa aika harvoin. Ajattelemme ansaitsevamme unelmamme. Siitähän tässä elämässä on kyse: minusta. Melko monet perheenäidit toki ohjelmassa kertovat omat unelmansa lapsiensa kautta, mutta se nyt on sama asia. Aika harva lapsi kokee ruman kaapin ongelmaksi ja oman onnellisuuden esteeksi. En ole kuullut, mutta onhan se mahdollista.

Unelmia saa ja pitää olla. Ongelmia niistä tulee vasta siinä vaiheessa, kun on laiska ja/tai keskittymiskyvytön sekä paisuttaa omia unelmiaan vuosittain tekemättä riittävästi töitä niiden eteen. Esimerkiksi uuden talon unelma voi vaatia rahan hankkimisen lisäksi paljon abstrakteja asioita. ”Remppa vai muutto”-ohjelmassa kyse on usein muutosvastarinnasta, jota voi murtaa tuomalla turvallisuuden tunnetta. Siihen ei riitä: ”Muuta tunnettasi, koska minä haluan tuon.”. Ollaan jo oikeassa suunnassa, jos muutosta haluava sitoutuu ottamaan vastattavakseen joitakin haasteita. Esimerkiksi kumppanin työmatkan pidentymisen kompensoiminen kotitöiden painottamisella.

Haluamme herkästi ajatella, että unelmamme ovat pyhiä. Niitä ei saa tutkia ja ronkkia. Omanarvonkuvitelmamme on siitä vekkuli kapistus, että usein sen alhaisuus omassa päässämme saa meidät näyttäytymään itsekkäinä. Ulkopuolelta tarkasteltuna vaikutamme ylpeiltä, vaikka sisällämme velloo syvä riittämättömyyden kokemus.

Usein tämä ”ansaitsen enemmän” -ajatus, joka pahimmillaan etenee katkeruudeksi – perustuu kokemukseemme vääryyksistä. Oikeudentuntomme mukaan, jos yritämme hyvää ja saamme maksaa parhaasta yrityksestämme: olemme tulleet kohdelluiksi väärin. Tämä vääryyksien pinoutuminen kasvattaa velkaa, jonka joku joutuu maksamaan. Itsehän me emme voi olla maksupuolella, koska olemme velanperijöitä. Hassusti maksupuolelle päätyy – ei se, jonka pitäisi kuitata velka, vaan – rakastava ihminen, joka haluaa meille hyvää ja uskoo meihin.

Tällöin olemme saaneet enemmän kuin olemme ansainneet tältä ihmiseltä – vaikka tilinsaldomme saattaa tuntua näyttävän edelleen miinusta. Olemme siis samaan aikaan velkaa ja odottelemme suorituksia. Tämähän on normaalia elämää. Suomessa meille on aina tuloillaan rahaa ja olemme jotakin palvelua käyttäneet maksamatta siitä käteisellä.

Ongelmana on, että meidän sisäinen keskuspankkimme vääristää perittävien velkojen valuuttoja miten lystää ja oma tuntihintamme muuttuu yksipuolisella ilmoituksella laskutusvaiheessa. Olemme melko vittumaisia sille päälle sattuessamme, emmekä pelaa reilusti ketään – usein vähiten itseämme – kohtaan.

Ystäväni kysyi, yritänkö tai haluanko viestittää jollekulle jotakin tämän blogin kautta. Olin miettinyt asiaa ja vastasin laajasti, vaikkei kysymys teknisesti ollut tarkka.

Luottamuksen kautta tulee erinomaisia hyötyjä keskusteluihin. Yksi on juurikin tuo, että voi kertoa laajemmin kuin kysytään.

Viestittäminen blogin kautta nimittäin on tietysti itsestäänselvyys. Johonkinhan minä koen haluavani viestittää jotakin.

Kiinnostavampia aspekteja olivat näin ollen, että haluaisinko viestittää omalle kumppanilleni jotain, ikään kuin mutkan kautta, hieman etäämmältä, jotain jota en kokisi muuten miellyttäväksi kertoa tai pohtia.

Tai vastaavasti jollekin muulle, jonka kanssa en suoraan haluaisi keskustella.

Tai vielä epämääräisempänä: jonkun kanssa, jonka tiedän, ettei hän lue tätä. Esimerkiksi isäni.

Itseni kanssa lienee myös selviö ja toisaalta ei. Päiväkirja ei nimittäin ole minun juttu ja sen vastasin ystävällenikin. Voi olla niin monta elokuvakohtausta takana ja lähempääkin esimerkkiä, jossa joku on lukenut toisen päiväkirjaa tai muuta sisäistä muistiota ja pimahtanut.

Näin ollen valmiiksi julkisena kirjoitettuna, ei ole mitään salattavaa. Toisaalta minäkin kryptaan melko raskaasti näitä tekstejä aina välillä, eikä niistä pääse kärryille kenen kanssa olen puhunut ja mitä – mitä itse olen asiasta mieltä – mihin pyrin tai mitä toivon.

Runot ovat ehkä paras esimerkki. Niissä on aina joku kulma, joku tunne jota avaan. Aina niiden takana ei ole yhtä henkilöä, vaan se voi olla ihan oma henkilökohtainen tunteeni tai vaikkapa useiden ihmisten kokoelma. Elämäni naiset ovat tietenkin kestosuosikkini, se nyt lienee kaikille jo tässä vaiheessa selvää, mutta olen yllättävän herkkä ihminen itsekin.

Ilmaistavaa siis riittää, koska pohdin paljon, olen herkkä aistimaan, haluan kehittää ja havainnoin laajasti asioita.

Tajusin tänään illallisella, että viestintä on oikeasti aika kovaa duunia. Jostain syystä koen tämän bloggaamisen merkityksellisempänä, kuin esimerkiksi muuten somessa palloilun, selailun ja päättömän reagoinnin. Tietenkin omaan mieleen hiljentyminen on hyvästä. Tämä on ikään kuin meditointia, kun tajunnanvirran antaa vain soljua.

Toinen asia, jonka tajusin kuunnellessa loputonta toisen ihmisen puhetta, että bloggaamisen vähentää tarvetta höpöttää taukoamatta omia ajatuksia keskusteluissa. Oli kiinnostavaa olla läsnä ja yrittää päästä kärryille miksi toinen vuodatti solkenaan omaa tarinaansa, joka ei edes kohdistunut merkittäviin asioihin tai tunteisiin. Auton pesu. Ja sen jälkeen ei autoa oltu pesty. Mitä minä sillä tiedolla teen? Tai hän itse? En ollut tavannut ihmistä ennen. Olen hyvin avoin ja hän ehdotti tapaamista verkoston kautta, tulin ja lähdin sitten reilun tunnin jälkeen. Yritin antaa parhaat neuvot mitkä keksin ja lähdin. Kuinka vapauttavaa huomata, että olen tehnyt töitä monen asian kanssa ja yksi on kuuntelu. Kuuntelin.

Rohkeuteni, ilmaisukykyni ja kehityshaluni vuoksi en vaikuta niin herkältä kuin olen. Vaikutan useammin johtajalta tai ihan vaan hölmöltä, kuin ydinminältäni – eli tunteikkaalta. Minun on ollut vaikea integroida omakuvaani tuo tunteikkuus. Olen erittäin hyvä toimimaan myös stressaavissa tilanteissa, joten olen pitänyt itseäni vähemmän tunteellisena, kuin vaikkapa huutajat. Tämä on ollut väärin. Aggressiivisilla ihmisillä ei ole mitään oikeutta omia tunteita. Tämä voi kuulostaa pienen ihmisjoukon mielestä hassulta, koska moni pitää minua todella aggressiivisena keskusteluissa. Minun viiteryhmässä olen kuitenkin se pää kenossa kuuntelija.

Tulen lähelle, koska minusta vain siten päästään johonkin. Ruokaseurani, mies siis, kysyi hahmotanko omaa elämääni ajan vai paikan kautta? Vastasin, etten kummankaan. En ole oikeastaan lainkaan kiinnostunut päivämääristä tai edes vuosista, mutta yritän niitä kertoa, koska se tuntuu monille olevan tärkeää ja auttavan ymmärryksessä. Maantiedon suhteen minua hädin tuskin kiinnostaa mikään. En kysy ikinä mistä joku on kotoisin, muuta kuin aloittaakseni korkeintaan keskustelun murteesta. Tällöinkään en kysy ja vastauksen kuultuani kerro miten arvasin oikein. Se on aika vittumaista. Jos sulla on käsitys asiasta, kysy heti ”Oletko Vierumäeltä?”.

Hieman ihmetellen mies kysyi, että miten sitten hahmotan elämääni ja maailmaa. Totesin, että minulle maailma on hyvin abstrakti. Rakentumaton. Kuljen henkisten asioiden kanssa ja niitä pohtien. Minulle hyvä keskustelu ja kohtaaminen ovat TOP3ssa arkielämässä – ei koti, harrastukset, raha, onnistumiset… Voin olla missä vain, jos saan hyvän keskustelun ja lämpimän kohtaamisen.

Viestintä kiinnostaa minua koko ajan enemmän. Olen nimittäin huomannut, että joka kerta, kun olen hypistellyt erittäin tyylikkääksi esim. sähköpostivastaukseni vittumaiseen asiaan, se on kannattanut. Suurimmaksi osaksi tilanteet ovat oienneet oikeastaan heti ja menneet parempaan suuntaan välittömästi.

Vastaavasti vittumainen vastaaminen ei ole juuri koskaan tehnyt mitään hyvää. Lyhyellä tähtäimellä olen kyllä saanut palomuurattua liekit aisoihin tinttaamalla veret seisauttavan vastineen, jossa on niin seikkaperäisesti käyty asia läpi, että vastaanottajat ovat haukkoneet henkeään luettuaan myllynkirjeeni. Isäni on monesti sanonut, että en lopeta, vaan jauhan asian tai ihmisen tarvittaessa tomuksi. Olen aiemmin suhtautunut todella huonosti kunnioituksen puutteeseen. Tänään kävelin pois. Ja siinä huomasin kasvaneeni.

Toimiessani samanaikaisesti parin yhteisön puheenjohtajana, mietin vuosia sitten, että onpa ahdistavaa: blogini voisi vahingoittaa edustamiani organisaatioita. Olen oikeasti aika uskollista tyyppiä hyvin monellakin mittarilla, joten asialla oli minulle merkitystä.

Samanaikaisesti olin kirjoittelemassa hyvin tarkkapiirteisen kuvauksen itsestäni, parisuhdehistoriastani (minun näkökulma – ei siis mitään likaisia yksityiskohtia – senkin pervot) ja ajattelumalleistani. Silloinen kumppanini heitti todella fiksusti tukensa minulle, jonka asiasisältö oli: omakuvauksella nettiin ei ole koskaan kiire – sitä voi tuumia ennen julkaisua, mutta julkaisun jälkeen sitä ei saa otettua takaisin.

En kokenut oman itsemäärämisoikeuden loukkaamista, olen myös hyvin ylpeä ihminen paikoittain, koska sain itse tuumia asiaa. Kumppanini sanoi lämpimästi tukevansa kyllä minua, mikäli julkaisen tekstini ja tulee siitä tulee heti tai myöhemmin lunta tupaan.

Edustan taas organisaatioita, joita en omista ja joiden brändiin istu omat mietteeni – vaikkei niillä sinänsä ole mitään tekemistä esim. työn kanssa – ihmiset ovat siitä hassuja, että kaikella on kuitenkin vaikutus kaikkeen.

Pohdin tätä asiaa muutama viikko sitten, kun tajusin minulla olevan jonkun verran sidosryhmiä, joiden toiminta ei sovi omaan tai edustamieni organisaatioiden arvoihin. Minun pitäisi siis periaatteessa irtautua näistä sidosryhmistä, koska:

”Jos arvosi eivät maksa sinulle mitään – ne eivät ole arvoja – ne ovat vain mielipiteitä.”

Jari Sarasvuo

Nooh, aika hankala tilanne, jos tekisin vaikkapa rakennusalan myyntityötä ja asiakkaissani olisi rasisteja. Vai?

Mikä siis omassa kirjoittelussani on yleisarvojen vastaista?

Ei periaatteessa mikään, mutta aihepiirit ja sävyt ovat herkästi tulkittavissa negatiivisesti. Pohdin asiaa tiukemmin tietenkin nyt, kun kaksi edellistä kirjoitustani käsitteli yhtä lempiaiheistani: seksiä.

Seksuaalisuus nähdään usein hyvin henkilökohtaisena aiheena, jonka julkinen käsittely loukkaa riippumatta siitä käsitelläänkö siinä sinun seksuaalisuutta lainkaan. Se ikään kuin on aiheena sellainen, joka helposti viiltää viestin vastaanottajaa riippumatta siitä, puhutellaanko vastaanottajaa lainkaan suoraan tai henkilökohtaisesti. Erikoista on, että seksuaalisuuden käsittely ei tarvitse millään muotoa edes käsitellä vastaanottajan esimerkiksi seksuaalista suuntautumista – ja silti se voi loukata. Esimerkiksi heteroksi itsensä kokeva henkilö lukee homoseksuaalisuutta käsittelevää artikkelia ja kokee sen loukkaavaksi, vaikkei sillä teknisesti ole mitään tekemistä lukijan kanssa.

Todellisuudessa meillä kaikilla on täysin julkaisukelvottomia ajatuksia välillä. Tom Cruisen tähdittämässä ’Minority Report’-elokuvassa asiaa käsitellään kiinnostavasti: jos ajattelen tappavani – teinkö juuri murhan? Miehet tietävät ajatusten ja tekojen välillä olevan piiiiiiiiiiiiitkä matka. Tätä olen käsittellyt usein esimerkkitarinassani, jossa mies tulee kotiin reissulta, jolla onnistuneesti irtautui tilanteesta, joka oli etenemässä seksiin. Mies selittää sankarillisesti tapahtunutta ja taputtelee omaa vankkaa selkärankaansa – kun nainen kysyy: ”Miten alunperinkään saatoit joutua tuollaiseen tilanteeseen!?” ja naisen tunnemuistimagneettitaulu imaisee tallennuspaikkaan merkinnän: mieheni petti minua.

No niin. Tuossa oli hyvä esimerkki julkaisukelvottomasta ajatuksesta. Yleistävää ja negatiivista settiä naisista. Tästä tulee tupenrapinat taas jossain yhteydessä. Joku saattaa juuri tuon edellisen tekstikappaleen ja oman ajoittaisen semi-mulkvistin-mielikuvan vuoksi alkaa vihaamaan minua, kokien tunteensa oikeutetuksi.

Oikeasti vittumaisten mietteiden ilmaisu on erittäin hyvästä, jos niitä pystyy käsittelemään – puolin ja toisin.

Tuttavallani ei ollut allasbileisiin lippua, tapahtuma loppuunmyyty ja neuvottelin tiskillä mahdollisuutta hänen sisäänpääsyyn. Homma onnistuisi, mikäli suostuisin luovuttamaan puolet kaapistani hänen käyttöön. Hihkaisin iloisesti, että asiaan saatiin ratkaisu. Mies sähähti hallitsemattomasti: ”Ei! Ei tuon kanssa!”. Siristin silmiäni ja hän tajusi itsekin, että rupinen sammakko oli hyppinyt suusta, eikä sitä saisi enää ahmittua takaisin tietämätöntä teeskennellen. Pitkä tarina lyhyesti: hän oli homofoobikko ja kuullut luotettavasta lähteestä minun olevan homo. No niin… miltei 20 vuotta paskaa niskaan liiallisesta tuttavallisuudesta naisten kanssa ja sitten tämäkin. Piti kyllä käyttää melkein koko työkalupakki avatessani äijän tunnustamaan ensin mistä meisseli oli kiinni kaapissa, jotta pääsimme keskustelemaan.

Käsittelin rauhallisesti asioita ja minun tavoitteenani oli pehmentää hänen paniikinomaista käyttäytymistä edes 0,0001% sekä olemaan hieman suvaitsevaisempi. Tilanne rauhoittui ja menimme juhliin. Hänen käsittämättömän räikeän rasistinen ja seksistinen kommentti baarissa sai minut ajattelemaan, että olinko nyt sössinyt oman arvovalintani ja pitäisikö vain läimiä äijää turpaan saman tien? Raavin partaani ja mietin, että isompi arvoni on luoda ymmärrystä, siltaa ja mahdollisuuksia hyväksyä ihmisiä. Tätä pyörittelin aina yläasteella skinien (skinheads, uusnatsit) ja hoppareiden (hiphop, monikulttuurisuus) välillä. Hopparit vihasivat skinejä heidän suvaitsemattomuuden vuoksi ja en voinut olla pohtimatta, että sehän on suvaitsematonta myös.

Gorilla-öykkäröintiä korostaakseni minun pitää vielä sanoa tämä: minun välittömässä läheisyydessä oli useampi mies, jotka olisivat tukeneet surutta uuden naaman leipomista äijälle… Hänen sanansa raiskasivat ystävääni – onneksi ystäväni ei näitä sanoja kuullut.

No niin. Toinen esimerkki julkaisukelvottomasta tekstistä. Vieläpä kahta kautta. Toinen porukka pitää minua pehmona, kun en puolustanut ystäväni kunniaa ja toinen porukka pitää minua väkivaltaisena – molempia yhdistää luottamuksen puute. Luottamus tämän kokoluokan asioissa tulee pitkän ajan kuluessa.

Teemme melko hätiköityjä päätelmiä vähäisellä datalla – minä myös – mutta pyrin pois tästä mallista aktiivisesti. Päätelmien kautta tuleva varovaisuus niin minua kuin muitakin kohtaan on minusta hyvästä. Oman turvallisuuden tunteen puolustamisessa ei ole mitään vikaa. Vasta toisen persoonan tuomitseminen on väärin.

Sanoin aikoinaan eräässä seminaarissa Jani Toivolalle, että isälläni on paljon rasistisia vitsejä ja kyllä hän on monilla mittareilla rasistikin – mutta se on ihan ok. Jani änkyttäen kysyi minulta, että miten se nyt on ok, jos on rasisti. Minä huomasin ilmaisseeni itseäni typerästi ja änkyttäen sopersin: ”Niin katsos… isäni siis puhuu ja suhtautuu tarinoissaan rasistisesti – mutta koskaan hän ei ole sulkenut ovea tai ollut keskustelematta minkä tahansa kansallisuuden kanssa.”.

Siinä on taas se ajattelun ja toiminnan iso ero. Ja yksipuolisessa tekstintulkinnassa tulee vielä muitakin kerroksia, jotka tarjoavat monia mahdollisuuksia tehdä erilaisia päätelmiä. Minä aktiivisesti tarkastan päätelmiäni. Teen hypoteeseja ja uskallan katsoa olenko väärässä. On hyvä huomioida, että vain olemalla useita kertoja väärässä voit arvioida olevasi hyvä ja reilu tekemään hypoteeseja. Jos olet aina oikeassa päätelmiesi kanssa (huom. naisen intuitio), on todennäköisempää, että muodostat arvioitasi tai tarkastelet dataa tavalla, joka tukee päätelmiäsi.

Johtamiseen liittyen minulla on ollut paljon vääriä päätelmiä ja kuvitelmia. Olen luullut tuntevani johtajani negatiivisella tavalla ja ollut onneksi väärässä. Tällä viikolla viimeksi arvelin, että tilanne ei mene kuin huonompaan suuntaan keskustelussa – mutta päätin yrittää viimeiseen asti, koska jos jotain olen oppinut: kun homma alkaa muistuttaa riitaa – sen lopettaminen kesken onnistuu harvoin tyylikkäästi. Panostin siis ilmaisuuni ja pyrin motivoimaan meitä molempia jatkamaan keskustelua rakentavasti. Pääsimme yllätyksellisesti eteenpäin asiassa ja tulin kuulluksi. En uskonut aluksi.

Toivon siis, että annatte minulle, itsellenne, ystäville, vihollisille mahdollisuuden ns. todennäköisyyksiä vastaan – käydä keskustelu siihen pisteeseen, jossa rauhallisesti toteatte olevanne eri mieltä – tai enemmän samaa mieltä, kuin alkuunsa kuvittelitte olevan mahdollista.

Rakentavan erimielisyyden mittarina voi pitää jonkin asteista kunnioitusta toisen mielipidettä kohtaan. Esim. homofoobikkotapauksessa kunnioitin hänen pelkoa todellisena, vaikkei se perustunut esimerkkitilanteessa todellisuuteen. Hänen homofobian keskiössä ei ole homojen vihaaminen, vaan hänen oman seksuaalisuuden rajojen häilyvyys ja kykenemättömyys pitää seksuaalisuutta turvallisesti oman hallinnan piirissä.

Vastaavasti esim. minä olen suudellut useasti miehiä, mutta kertaakaan se ei ole saanut viisariani värähtämään. Ne ovat olleet lämpimiä hetkiä ja täynnä ystävyyttä, mutta seksuaalisuus niistä on puuttunut. Ja näidenkin kokemusten jälkeen minua häiritsi yökerhossa kahden päihtyneen nuoren miehen kielitornadokilpailu tanssilattialla kymmenisen vuotta sitten. Uskallan kertoa kokonaisuuden, vaikka tämä on kolmas esimerkki julkaisukelvottomasta mielipiteestä. Osa pitää minua homona ja toiset homofoobikkona.

Olen kuitenkin tyytyväinen, koska minusta tuntuu, että olen osannut kuvata asioiden monimutkaisuutta – mitä tulee tuomitsemiseen ja nopeisiin päätelmiin. Ja tämä kirjoitus vapautti minut ajattelemasta, että sössisin omaa tai organisaatioiden brändiä kirjoittelullani. Jos joku haluaa tuomita minut ja ottaa vihalleen lisää kierroksia vetämällä mukaan sidosryhmiä – se kyllä onnistuu varmasti – sitä ei minun kirjoittelu tai niiden puuttuminen pilaa. Luulen jopa, että päinvastoin. Avaamalla laajasti ajatteluamme, jossain vaiheessa joku ihminen elämässämme saattaa nähdä meidät sellaisina kuin olemme ja Rakastaa meitä silti – tai juuri siksi.

Parisuhteessa tulee pettymyksiä ja torjutuksitulemisia. Omat unelmat jäävät kiireen alle ja toinen tuntuu saavan paljon ruutuaikaa omille asioilleen. Pitäisikö painaa enemmän päälle? Sodittaisiinko taas vähän ja katsotaan kuka on mikäkin? Mihin me olemme edes menossa? Olenko minä hukannut itseni?

Orastava – tai jo käsinkosketeltava – katkeruus voi vääristää suhteen dynamiikkaa ja keskinäistä arvostusta. Tästä syystä moni vaihtaa melko tiuhaan partneria, koska vittuuntumisen tunne on helpoin laittaa menneisyyden piikkiin: ei toiminut.

Katkeruuden vaikutus suhteeseen ja sen tappaminen ovat vaikeita juttuja. Enkä siis tarkoita suhteen tappamista, vaan juuri tuon katkeruuden nitistämistä. Uuteen suhteeseen hyppääminen on mukavaa, koska siinä voidaan heittää myös omat keskenkasvuisuudet romukoppaan. Toisaalta on vaikea tunnistaa toimimattoman suhteen ja vain oman yrittämisen puutteen eroa. Näissä siis molemmissa on haastava arvioida: onko kumppanini tässä tosissaan?

Mitä se vakavasti oleminen suhteessa tarkoittaa? Todella monelle se tarkoittaa uskollisuutta. Uskollisuus on erittäin kimurantti kapistus, joka nähdään valitettavan yksioikoisesti liittyen toisiin potentiaalisiin kumppaneihin. Yleisimmin sen vastakohtana on avoin suhde, jossa saa myös panna kaikkia henkilöitä (joillain epämääräisillä säännöillä tai niiden puuttuminen on muka se toimivin sääntö). Seksuaalinen uskollisuus on siitä vittumainen määritelmä, että se ottaa suhteen ulkopuolisen aktiivisen toiminnan hampaisiin ja piiskaa sen verille, kuin Jeesuksen pääsiäisenä.

Seksuaalisen uskollisuuden piiriin ei sen sijaan lainkaan sisälly suhteen sisäinen seksuaalinen passiivisuus.

Otetaan hieman vakavaa taustatietoa väliin.

Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin Suomessa vuonna 1994. Siis ennen vuotta 1994 aviopuoliso sai pakottaa kumppaninsa seksiin, eikä siitä voitu rangaista – mikäli se ei muutoin täyttänyt pahoinpitelyn määritelmää. Ajatushan on ihan absurdi ja kaikki tietävät, että tällä järjestelyllä turvattiin lähinnä miehen asemaa. On naurettavaa nykypäivänä edes ajatella asian olleen ”poikkeus” raiskauksen määritelmässä, joka antoi immuniteetin syytteitä vastaan. Tämä kuvio on kuitenkin mitä ilmeisimmin lähtenyt ajatuksesta, että avioliitossa kaikki on yhteistä – myös toisen keho. Näinhän asia ei tietenkään ole.

On turha sössöttää, että asia olisi lainsäätäjiltä unohtunut vain korjata. Nimittäin seksiä käsiteltiin useinkin eduskunnassa:

• naimattomien henkilöiden seksi dekriminalisoitiin 1926
• aviorikos oli vuoteen 1929 saakka avioeroperuste
• aviorikos poistettiin rikoslaista vuonna 1948

Näin. Oman aviopuolison sai raiskata ja muut vapaaehtoiset seksikumppanit olivat ok vuosien 1948…1994 välisen ajan – ilman rangaistuksia. Joku voisi kysyä, että ketkä olivat päättämässä tuolloin asioista. Yllätys ei liene suuri, kun 2019 vaaleissa naisia oli ”ennätysmäärä” 46%… tarkoittaen käytännössä, että jokaisena vaalivuotena naisia on ollut tuota vähemmän päättämässä. Seksististä olisi olla huomioimatta tilastoja tässä yhteydessä.

Takaisin asiaan.

On siis hyveellistä olla vain yhden seksikumppanin kanssa kerrallaan. Mikäli avioidut – tarkoittaa se siis toivomuksen omaisesti yhtä kumppania ikuisuuden ja jos kumppanisi ei halua seksiä, tarkoittaa se pahimmillaan ikuisuutta ilman seksiä. Uskollisuus? Miten tämä liittyy uskollisuuteen? Vihkivaloissa tarinoidaan kaikenlaista ja yksi keskeinen ajatus parisuhteen virallistamisen korkeimmassa asteessa on, että suhteessa ollaan uskollisia kumppanille – niin myötä, kuin vastamäessäkin. Eräs mielenkiintoinen lausahdus on: ”Ongelmatilanteissa tulisi kääntyä aina suhteeseen päin – eikä pois.”. Sama mekaniikka menee siis myös toiseen suuntaan: jos kumppanillesi seksi on tärkeää – sen mahdollisuutta tulisi edistää ja se olisi uskollisuutta kumppaniasi kohtaan.

Oman mielenmaiseman ohjaaminen asioihin, jotka ovat erittäin herkkiä ja henkilökohtaisia, on todella vaikeaa, jos kokee niihin pakkoa eli ulkoista painetta suorittaa. Näin voi siis kokea, jos oma mieli ja keho eivät syystä tai toisesta ohjaudu seksiin ja puoliso jatkuvasti ilmaisee asiaa.

Toinen erittäin hankala esimerkki on lastenhankinta – ei ole väliä onko kyse ensimmäisestä vai mistä. Useimmiten toinen osapuoli parisuhteessa on enemmän asiaan kallellaan kuin toinen. Perhe on kuitenkin unelmana monella, joten asian kanssa edetään yhdessä, vaikka ajankohdallisesti ja tunteiden puolesta se hyvä hetki ei olisikaan molemmilla juuri nyt. Ehkäpä omituisinta on kuulla joskus juttuja, joissa toinen osapuoli ei ole kiinnostunut seksistä – mutta lastenhankinta on agendalla. Joillekin lienee myös omituista huomata, että seksi on hyvinkin kiinnostavaa usealle – ilman lastenhankinta-ajatusta.

On paljon esimerkkejä vähemmän radikaaleista eturistiriidoista, mutta nostin pari selvää esimerkkiä tuohon ylle. Asuinpaikka ja asumismuoto ovat myös yleisiä ristiriitoja aiheuttavia keskusteluaiheita, mutta niissä yleensä tehdään rauhanomaisempaa myyntityötä ja lopulta joku antaa periksi toisen saadessa enemmän haluamaansa. Asuinpaikkavalintaan liittyy myös yleensä joitakin hyviä puolia riippumatta valinnasta. Vastaavasti seksiä enemmän haluavan osapuolen voi olla vaikea nähdä seksittömyyden hyviä puolia itselleen.

Palautetaan mieleemme taas kantava teema: Onko kumppanini tässä tosissaan, olenko minä itse – tuleeko tämä toimimaan?

Keskustelumäärä, aihekokonaisuudet, sävy, kellonaika… Kommunikointiin liittyy paljon potentiaalisia riskejä ja katkeruuden ansoja. Minun on pakko heittää kärkeen tähän suurimmalle osalle miehistä yllätävän faktan: naiset eivät halua sinun puhuvan suhteen asioita muille ihmisille. Kenellekään. Varsinkaan omalle äidillesi, eikä sille eniten elämässäsi olevalle parhaalle ystävällesi. Nämä kun voivat tuomita puolisosi ja muuttaa suhtautumistaan häneen sekä teidän suhteeseen. Hieman humoristisesti joku on jopa arvellut, että läheisten ihmisten suhtautuminen jopa itse mieheen, joka kertoo huonoja asioita suhteestaan – muuttuu huonompaan. Tämä tuntuu erittäin yllättävältä miehistä. Syynä on mm. naisten itsensä luoma stereotypia, jossa kaikki kerrotaan ystäville (esim. Sinkkuelämää, Candace Bushnell).

Tämä suhteen ongelmista vaikeneminen on uskollisuus -kysymys naisille, jotka vaativat tätä mallia. Siinä suojellaan suhdetta ulkopuoliselta tuomitsemiselta ja muulta negatiiviselta. Tämän vastaparina pitäisi luonnollisesti olla suhteen sisällä asioista keskusteleminen toista kunnioittavasti. Muiden ihmisten, esim. oman parhaan kaverin kanssa, juttelu on tietenkin puolueellista. Joskus 100%, jossa kaikki oman kaverin huonot teot ovat pakkotilanteista johtuvia ja erittäin kaunisteltuja – muiden negatiiviset temput kaveria kohtaan täysin kohtuuttomia.

Omassa parisuhteessa tällaisen keskusteluympäristön luominen voi tuntua mahdottomalta, koska keskustelukumppani on myös joskus kohdehenkilö valituksille… siis tulet yhtiökumppanillesi kertomaan paveluprosessireklamaatiosta… Yhtiökumppanisi ajattelee helposti, että ongelma on myös sinun muodostama (usein onkin) ja sinun vastuulla on sen korjaaminen myös (todellakin). Poittina olisi kuunnella asia ja antaa arvoa tälle tunteelle, jossa yhtiökumppani on huolissaan teidän yhteisyrityksen palveluprosessien laadusta. Tämän jälkeen yhdessä asian ratkaisu olisi paras etenemismalli. Ongelmaksi muodostuu tunne, että toinen syyttää minua asiasta ja tulee tarve puolustautua (siis hyökätä).

Kaikki tämä sotku muodostaa sumuisen verhon. Olenko vakavissani, entä kumppanini – saammeko tämän kasaan? Kysymykset helposti ajautuvat: ”Olenko onnellinen?” -raiteille, joissa irtaannutaan itse asiassa parisuhteesta kokonaan. Kysymys ottaa polttoainetta katkeruudesta, jota ei ole osannut purkaa ja käyttää sitä hätärakettina. Tämän vuoksi molempien tarpeiden ja tunteiden tasapuolinen käsittely olisi tärkeää.

Uskollisuus on huomattavasti monimutkaisempi kokonaisuus, kuin sitä yleensä puheessa käsitellään ja sen loukkaaminen aiheuttaa nopeasti katkeruutta. Uskottomuus aiheuttaa etääntymistä, olipa uskottomuuden muoto mikä tahansa. Kumppanin kokiessa hänen luottaumuksen loukatuksi – hän poistaa omaa sitoutumistaan suhteesta. Kun toistensa päällä lomittain oleva sitoutumisen verkosto puolisoiden välillä pienenee riittämättömäksi, suhteen elinkaari alkaa olemaan lopussa. Riskit eroamiselle kasvavat. Syyt olla yhdessä muuttuvat epäselviksi – tai syyt ovat selviä, mutta vääriä yksilön henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Asiaa ei auta, jos oma onnellisuus tuntuu vajaalta ja alkaa puskemaan puolisoa ”antamaan enemmän”. Olemme vastuussa omasta onnellisuudestamme. Jos puoliso on meille tärkeä osa onnellisuutta ja tämä ei ole läsnä haluamallamme tavalla, meidän tulisi ensisijaisesti löytää uusia väyliä rohkaista ja tukea puolisoamme sellaiseen suuntaan, johon toivomme menevämme. Pakottaminen, syyllistäminen ja vaatiminen ovat huonoja motivointikeinoja Rakkauden kanssa.

Omasta mielestäni luovat sopimukset molempien toiveita kunnoittaen, ovat liian vähän käytettyjä. Usein ajatellaan, että puntit pitää olla tasan. Jos minä haluan enemmän omaa aikaa, esitän, että molemmilla on omaa aikaa enemmän. Toinen haluaa olla enemmän yhdessä. Ristiriita. Tällöin pitäisi löytää keino tehostaa yhdessäoloajan merkitystä, esimerkiksi läsnäolontasoa nostamalla: kosketusta, keskustelua, ilman häiriötekijöitä. Turvallisuuden tunteen kasvaessa, omaa aikaa haluavan puolison toivetta edistettäisiin myös. Oleellista on sopia, että molemmat saavat haluamaansa sovitussa aikataulussa. Esim. länsäololaatua nostetaan 2vkoa, jonka jälkeen toinen osapuoli saa omaa aikaa kolmesti viikossa 1,5h pätkissä ja saa tehdä ajallaan mitä lystää. ”Mitään tekemättömyys” ei ole peruste ojentaa hänelle lastenvahtivuoroa ja muita hommia.

En oikein ymmärrä miten se on niin vaikeaa kuunnella toisen haluja, toiveita ja unelmia – hetken niiden mukaan ja vietäväksi antautuen? Jos toinen unelmoi viulunsoitosta – miksi se pitää ampua alas? Jos toinen haluaa pelata candy-crush-sagaa, pelatkoon. Yksi ongelma on, että kertoessamme viikonloppuhaaveestamme, toinen ei innostu asiasta tai hänellä on jo muita suunnitelmia.

Hyvänä kakkosena on, että puoliso kokee erilaisia velvollisuuksia, eikä ymmärrä niiden olevan valintoja. Näin ollen toivekartta vääristyy, kun tulee toiveita ja ehdotuksia, jotka eivät ikään kuin kirjaannu mihinkään periksi antamisina, vaikka ne siltä tuntuvat. Hyvä esimerkki lienee erilaisilla kutsuilla käyminen ja tapahtumat. Monilla on erilaisia käsityksia mitä ”pitää tehdä”. Esim. viikonloppujuhlissa, perhetapaamisissa jne. käyminen voi tuntua toisesta puulta ja toiselle ne ovat ”normaalia elämää”, eikä niitä tule laskea puolison vaatimuksiksi.

Tällaista ”tilinsaldolaskemista” ei pitäisi tietenkään käyttää – mutta enpä ole nähnyt parisuhdetta, jossa kirjanpito ei tulisi mätkähtäen pöytään, jos aletaan riitelemään oikein kunnolla. Kirjanpito pitäisi uskaltaa sulkea vuosittain ja alaskirjata erääntyneet maksut säännöllisesti. Katkeruutta vastaan pitää tehdä töitä. Yhdessä. Homma alkaa määritelmistä: mitä minulle uskollisuus, sitoutuminen ja muut isot asiat ovat suhteessani? Ja mitä ne ovat Rakkaalle puolisolleni? Siitä sitten yhteensovittamista ja ennakkoluulottomia ehdotuksia.

Toivotan Rakkautta ja voimia teille – sekä poikkeuksellisesti itsellenikin.

Entä jos Rakastuminen on ikään kuin toisen arvosta hullaantumista? Tai sitähän se siis onkin, mutta jos toisen arvostaminen on alitajuinen yhteinen nimittäjä Rakkauden kokemuksissa?

Kumppani tuntuu kovimman Rakastumisen vaiheessa täydelliseltä. Hän on aivan ihana ja hyvä kaikessa. Niin nokkelia ajatuksia ja syvää tunnetta.

Asian voi ja pitääkin kääntää toisin päin, testatessa hypoteesia.

Entä jos Rakkauden loppuminen onkin arvostuksen loppumista?

Ei ollutkaan hän täydellinen. Ei ne jutut niin fiksuja olekaan ja aika paljon ärsyttäviä piirteitä.

Tämä sopii moneen hetkeen, kun olen monoa saanut kumppaniltani oikein kunnolla.

Arvostusta on monenlaista. Usein kuulee puhuttavan kuinka eroa suunnitteleva tai pettävä puoliso korostetusti puhuu omasta arvostuksestaan kumppaninsa vanhemmuutta kohtaan: ”Hän on aivan ihana isä/äiti.”. Ja samalla olen nähnyt kuinka joskus ihan kirjaimellisesti niellään jatko: ”… mutta minulle hän ei ole samalla tavalla ihana.”.

Ammatillista arvostusta sävyttää samalla tavalla keskinäinen etäisyys.

Arvostus sukupuoli-identiteetin tai parisuhteen kautta indikoi vahvaa tunnetta ja läheisyyttä. ”Hän on ihana mies, vaimo, puoliso…”. Tähän kulmaan kuuluu, että kumppani nähdään viehättävänä, eikä vain jonkun roolin läpi.

Jos kumppani on arvokas, riippumatta ihmissuhteen rakenteesta, ollaan hyvässä tilanteessa – mutta se ei vielä riitä onnellisuuteen, se luo vasta tyytyväisyyttä ja vie pois kiirettä muuttaa mitään. Arvostus kumppania kohtaan juuri puolisona on se avain. Hänen pitää tuntua hyvältä.

Jos kauniiden sanojen lausuminen tuntuu hyvältä ja kutittelevalta, se on erittäin hyvä.

Parisuhteessa asioiden kanssa kierteeseen jääminen on kuin liikkuvan junan ryöstäminen: jäät tiirikoimaan jumissa olevaa ovea turhan pitkäksi aikaa.

Ihastuminen perustuu usein pysähdykseen ja joku menee koputtamaan toista ovea, josta avataan hilpeällä tunnelmalla: ”Hei! Ei vielä tunneta kunnolla, mutta tässä onkin kaivattu vähän uutta kulmaa – tervetuloa!”.

Parisuhteessa tulisi koputella välillä kaikessa rauhassa muitakin ovia, kuin sitä ilmeistä, itsensä ensiksi valittua. Joskus saa helpommalla parempia tuloksia, kun ottaa hieman etäisyyttä asiaan ja muuttaa tulokulmaa.

Tämä on mutkikkaampi oman suhtautumisen muuttamisessa. Hassusti tuntuu helpommalta yrittää päästä sisään vaunuun, kuin kertoa sisäpuolelta mitä ovea kannattaisi käyttää – vaikka helppouden kannalta asia on ehkäpä juuri toisin päin. Tunnemmehan oman vaunumme yleensä paremmin kuin toisen.

Ehkemme neuvo riittävästi toista, koska tilanne tuntuu harmillisesti juurikin ryöstöltä, kun oma kumppanimme hakkaa ovea. Onko kumppanimme siis ryöstänyt meidät aiemmin? Ilmeisesti. Loukatut tunteemme pinoutuvat kaapeiksi ovea vasten, ei aukene.

Olemme tuppisuina vaunussa kuunnellen jyskyttävää ääntä, raiteet kolisevat ja niin kolisee ovikin, jota kumppanimme hakkaa. Juna pysähtyy, kolina lakkaa hetkeksi, juomatauko… Uudet matkustajat parveilevat vaunun ympärillä, yksi tai useampi uskaltautuu etsimään omaa paikkaansa vaunustasi. Alkaa keskustelu ja huomaat pitäväsi hänestä.

Tämä mekaniikka pitäisi pystyä valjastamaan parisuhteen sisälle. Omaan kumppaniin aina uudelleen ja uudelleen ihastuminen, Rakkaudella toisen ohjaaminen oikealle ovelle… Hätäjarrua ei uskalleta käyttää, koska sen luona lukee: ”Ken yrittää liian kovasti pelastaa liikkuvaa junaa onnettomuudelta, saattaa joutua maksamaan sakot, koska jos hätäjarrulla ei säästetä ihmishenkiä – se vain hidastaa etenemistä eikä kukaan pääse perille, mikä määränpää nyt sattuu olemaankaan.”.

Parisuhteen vaunua tulee huoltaa, hätäjarrun luokse pitää teettää uusi lempeämpi laatta ja istuinpaikkajärjestelmä olisi hyvä uusia. Välttämättä käteismaksun pyytäminen ei ole paras vaihdannan väline. Emmekö voisi tarjota ikuisesti voimassa olevaa järjestelyä kumppanillemme?

Yleensä ongelmaksi muodostuu hinnoittelu. Emme halua hyväksyä, että kumppanimme saisi matkustaa junalla ikuisesti, jos hän ei enää olisikaan esimerkiksi töissä meidän yhtiöllä. Ei ole mitään rajoituksettoman henkilökuntapassin kaltaista kunnioitusta toisen persoonalle. Jos vaihdat yhtiötä, tunnut etsivän uutta työpaikkaa tai haluaisin vaikka salaisesti, että työllistyisit muualle – joko ajatellen etten ansaitse sinua, suhdettamme tai saamaani kohtelua.

Jos osaisimme sitoutua toisen saavan meiltä apua ikuisesti kulkemiseen, olet aina tervetullut kyytiin, eikä sinua kohdella kuin rosvoa – matkustusluokkasi vaihtelee vain kanta-asiakassääntöjen mukaan – voisimme rauhassa säilyttää aina keskusteluyhteyden.