Kategoria: Pohdinnat

Ladattu kuin syyllinen… Yhtä syyllinen kuin syytöksissä kerrottiin… En ole koskaan miettinyt lausahdusta sen kummemmin, koska se on niin tuttu jo lapsuudesta erilaisista tv-sarjoista.

Tulin kuitenkin puhumaan aiheesta – kuinka ollakaan – parisuhteen näkökulmasta. Tuumailin tuossa, että jos lähdemme veljieni kanssa mökille ja joku unohtaa kylmälaukun, jossa ruuat ovat – ryhdymme melko nopeasti toimimaan saadaksemme ruokaa. Voimme ratkaisua tehdessä pohtia, vaikka samalla (jos se jotakuta kiinnostaa) kenen vika asia on – mutta silloinkin se kiinnostaa lähinnä prosessimielessä – koska maitoa ei ole maahan kaadettavaksi, ruuat puuttuvat.

En muista, että kukaan olisi kirjaimellisesti unohtanut kylmälaukkua, mutta kyllä muistan monet kerrat jotakin jonkun sössineen – eikä se syyllisyys kiinnostanut oikein ketään. Vedimme yhtä köyttä näissä asioissa. Emmekä me oikeastaan, ehkä yllätyksellisesti, puuttuneet edes isämme töppäyksiin, jos vaikkapa hänen oman visionsa työleiriltä puuttui joskus kriittisiäkin työkaluja. Asioiden ratkaisu puutteellisilla välineillä oli oikeastaan onnellisia lapsuusmuistoja ja olen iloinnut omasta kekseliäisyydestäni useinkin välineiden käytössä.

En tiedä onko tämä töppäilyihin tottuminen sinällään hyvä juttu. Tästähän voisi luulla, että tietynlainen suunnittelemattomuus olisi meidän tapamme toimia. Todellisuudessa kaikki tietävät, että me mokaamme joskus ja unohdamme asioita, vaikka ne olisivat jopa itsellemme tärkeitä. Häät lienevät aika klassikko, että siellä tulee mokia – vaikka ne ovat kaikille osapuolille todella tärkeät.

Tästä päästään takaisin asiaan. Miksi parisuhteessa syyllisten etsintä tuntuu olevan joillekin sitten niin tärkeää? Parisuhteessa harvoin tyydytään tilanteeseen, jossa todetaan jonkun unohtaneen kylmälaukun ja sitten lähdetään ruokakauppaan.

Voidaan törmätä jopa tilanteeseen, jossa se osapuoli, joka hyppää autoon kohti ruokakauppaa tulee ikään kuin myöntäneeksi oman syyllisyytensä. Toisin sanoen ruuattomassa tilanteessa voidaan piehtaroida pitkäkin tovi riidellen kenen vika asia oikeastaan oli. Toinen osapuoli unohti laukun, mutta toinen ei tarkistanut ja oikeastaan laukku jäi, koska toinen pisti toisen hakemaan jonkun toisen asian juuri sillä hetkellä, kun hän oli pakkaamassa kylmälaukun autoon.

Noh, lienee sanomattakin selvää, että en itse ymmärrä tätä kuviota alkuunkaan ja vaikka en ole unohtanut kylmälaukkua (vielä?) olen joutunut useasti tähän sotkuun. Omituista sinällään, koska parisuhteessahan kaikki jeesustellen sanovat haluavansa ”tiimityötä ja yhdessä olla samalla puolella”. Minkä helvetin takia ensimmäisen ongelman havaittuaan alkaa syylliseksi julistaminen? Mitä hyötyä?

Omalla kohdallani luonnollisesti tämä tuomiokapituli on ollut naisen johtamaa, koska olen vielä toistaiseksi pysytellyt heteronormatiivisissa suhteissa. Jonkun toisen kertomana osapuolijako voi olla aivan toinen. Joka tapauksessa olen nähnyt uppiniskaisia riitoja, joissa alkaa oikeustaistelu erittäin nokkelin argumentein ja yksityisetsivien mittelö, kuka keksii parhaan nalkituksen.

Olen itse kokeillut pari kertaa: ”Hei, entäs jos sovitaan, ettei tässä olisikaan yhtä syyllistä?”. Arvaattekin varmaan mitä tästä on seurannut? Aivan. Olen oikeastaan osoittanut omaa syyllisyyttäni, koska vain jo hävinnyt osapuoli ehdottaa tappelun lopputuloksen kutsumista ”tasapeliksi”. Tämä on puppua, koska itse liputan vahvasti kasvojen säilyttämisen puolesta ja siihen kuuluu joskus jopa voittajana toisen osapuolen kunnioittaminen sekä lopputuloksen hämärtäminen.

Olen pohtinut, että itsekriittinen perfektionismi on se vihollinen – eivätkä naiset sukupuolena itsessään. Siis tämä syylliseksi leimaamisen pakkomielle ei liity sinällään naisen haluun osoittaa kaikkia ympärillään mieluummin syyllisiksi (kuin itse) – vaan omaan kipuun omasta syyllisyyden tunteesta. Syyllisyyttä oman päivän, elämän, vartalon, perhe-elämän tms. pilaamisesta naiset tuntuvat kantavan mukanaan lähes päivittäin.

Toisin sanoen, oma kuvitelma omasta syyllisyydestä omiin ongelmiin, ajaa naista ”tasapainottamaan” tätä paskaa oloa nostamalla sormea myös itsestä ulospäin, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja ollaan taas hetki rehellisiä: nainen kertoo vain jäävuoren huipun niistä syyllisyyden tunteista ulos, mitä hän kantaa sisällään.

Kaikkiaan oma teoriani on, että naisen ”suunnitelmallisuus”, jolla yritetään estää pettymyksiä – on se paradoksi, joka polttaa kortit pakkaansa, ennen minkäänlaista yritystä edes muodostaa niistä taloa.

Pettymykset ovat niitä hetkiä, kun jokin ei mennyt kuten oli itse toivonut, ajatellut, suunnitellut tai kaikkia näitä. Yllätyksellisen harvoin näitä pettymyksiin johtaneita asioita kuitenkaan sanotaan ääneen. Ne ovat asioita, ”jotka kaikkien järjellisten ihmisten tulisi tietää”. Pettymyksen tunteita on kuitenkin liikaa, joka ammentaa enemmän ja tarkempaa suunnittelua, joka sitten lisää pettymysten määrää ja/tai syventää pahaa oloa. Kierre on valmis.

Syyllisiä on saatava ahnaalle alttarille – tai palan siinä itse.

Tai siis, jotten polttaisi itse itseäni uhrialttarilla, minun on saatava joku asettumaan sinne puolestani. Joku saattaisi kysyä – miksi jonkun lihan pitää käristä alunperinkään? Ja tätä en tosiaan ymmärrä.

Emme todellakaan käy oikeutta, jossa syylliset maksavat virheistään ja syntinsä sovitettuaan palaisivat normaalina riviin. Höpsis. Kannamme kaunaa ja yleensä vaikka vastapuoli saakin tuomion – siis ihan oikeassa oikeudessa – emme ole sen ankaruuteen tyytyväisiä. Miksi siis lähdemme käräjille? Pettymys on varmaa – senkö suuruutta selvittelemme?

Tämä sulkee ympyrän. Sillä aivan siellä ytimessä oman teoriani mukaan on, että nainen kokee kykenemättömyyttä puolustaa itseään rakentavasti ja rakastavasti kohtaamiltaan vääryyksiltä. Nämä vääryydet ovat joskus hänen itse itselleen asettamia, joskus muiden tekosia ja joskus niiden sisältö jää epäselväksi – mutta sävy puree lihaan saastuneilla hampaillaan.

Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. Ja tätä mantraa uskon syyllisiä hakevien ihmisten noudattavan. Keneltä siis puolustaudun, kun syytän muita? Tietenkin itseltäni. Ymmärrän tämän myös itse nyt.

Eräs kuvio, jota pyörittelen päässäni edelleen, on vuosia sitten ostaessani Playstation-tarviketta Huuto.netistä. Ostin edullisesti PS1:sen tarvikkeen, vaikka minulla oli PS2:nen. Kysyin myyjältä toimiiko tuote kuitenkin uudemmassa versiossani ja hän vastasi myöntävästi. Sain tuotteen ja se ei toiminut versioni peleillä lainkaan.

Annoin negatiivisen palautteen myyjän tilille ja hän vastasi heittämällä kirveen takaisin. En muista sanatarkkaan ilmaisua, mutta asiasisältö oli: ”Syyttää muita omista virheistään.”. Teknisesti olimme molemmat oikeassa. Tuote toimi kuulemma laitteellani, jos pelaisin sillä PS1:sen pelejä – se ei ollut siis täysi valhe, vaikka minun mielestä myyjän tietäessä tämän – hän olisi voinut kertoa asian rehdisti. Tuumasin, että maito oli jo maassa, joten pohdin asiaa – pehmensin ilmaisuani ja vaihdoin negatiivisen palautteen neutraaliksi. Hän teki samoin.

Hävisin muutaman euron ja usean päivän hermoja raastavat hetket kinastellessa asiasta, mutta sain arvokkaan opetuksen. On aivan yhdentekevää kuka on lopulta syyllinen, koska tuossakin asiassa olisin saattanut jopa hävitä oikeusjutun – vaikka kaikki ”järjelliset ihmiset” olisivatkin olleet puolellani moraalisesta näkökulmasta. Argumenttimyllyä paljon oleellisempaa on ymmärtää, että toisen näkökulma voi olla häiritsevän erilainen ja silti se voi teknisesti olla totta. Tämän vuoksi syyllisyyskuvio on keskimäärin vain kuluttava ja siinä ei kenenkään oikeudenkäyntikuluja makseta, jos olet parisuhteessa. Lopeta se.

Ensimmäiseksi riideltävä asia, ei ole koskaan se oikea asia.

Sanotaan, ettei Rakkautta voi pakottaa.

Uskon itsekin tähän ja samaan aikaan siihen, että on myös tämä valintakomponentti. Tunteissa ei ole siis kyse pelkästä satunnaisuudesta, onnesta ja hallitsemattomuudesta.

Voimme valita tekoja asian vierestä, muttemme sitä viimeistä taikaa.

Emme voi pakottaa puuta kasvamaan, mutta voimme hyvällä työllä ja valinnoilla taata kasvun melko varmasti. Viljelemme, emme pakota kukkaan.

Rakkaus on parhaimmillaan kaksisuuntaista, jossa kukin osapuoli saa ja antaa sitä. Näin ollen viljelymmekin pitää kohdistua sekä oman Rakkautemme kasvuun että toisen Rakkauden kasvuun.

Meidän tulee siis huolehtia, että emme esimerkiksi itse katkeroidu, vaan teemme asioita, jotka koemme hyviksi ja merkityksellisiksi. Emme saa vastuuttaa kumppaniamme onnellisuudestamme. Olemme itse omasta onnellisuudesta vastuussa, vaikka annammekin toiselle hyvässä suhteessa valtaa omaan onnellisuuteen.

Sivumennen sanoen, olen ihmetellyt miten moni nainen ei luota kumppaniinsa. Toisaalta ymmärrän sen, koska me miehet olemme monesti keskenkasvuisilta tuntuvia. Mutta juuri tämä oman onnellisuuden merkittävän osan antaminen toisen käsiin onnistuu paremmin monelta lempeäsieluiselta mieheltä, kuin määrätietoiselta nykynaiselta. Kyse on kontrollista, jota jostain syystä ei haluta antaa kumppanin käsiin.

Toisaalta moni nainen kertoo, että hänen on pakko ”ohjata ja johtaa, koska ei miehelle voi antaa esimerkiksi lapsen pukeutumista hoidettavaksi – mutta se on niin raskasta, kun toinen ei pysty hoitaman asioita itsenäisesti ja oma-aloitteisesti.”. Niin. Eikä voi jatkossakaan, kun asiaa ei käydä riittävän tarkkaan läpi: mihin ne päätökset ja valinnat perustuvat. Merkkivaatteiden kalleudelle? Trendikkäille tai ajattomille väriyhdistelmille? Ketä tosiasiassa vaatetaan, äitiä vai lasta?

Mikä tahansa asia. Kuten äsken kuvattu kuvio, voi olla jonkun mielestä Rakkaudenosoitus. Siis esimerkiksi yhteisen jälkeläisen asioiden hoito. Toinen osapuoli ei välttämättä näe asiaa samoin, joka aiheuttaa haasteita. Esimerkissä naisen pitäisi saada puolisonsa ymmärtämään nämä vaatetusprosessin valinnat, jotta tämä voisi tehdä niitä itsenäisesti ja näin antaa Rakkautta naiselle.

On haastavaa saada haluamaansa, kun siihen sisältyy unelma toisen halusta. Nainen haluaisi, että puoliso haluaa hoitaa asioita samalla intensiteetillä kuin hän itse. Vastaavasti puoliso voisi haluta, että nainen haluaa omaa miestään. Näitä ei voi pakottaa suoraan, vaan niille pitää luoda otolliset olosuhteet ja odottaa kärsivällisesti, antaen tilaa kasvuun. Ehkä kastella ja tarjota ravinteita. Suojata tuholaisilta ja hallalta.

Voit tehdä arvovaltatestin ja laittaa pöydälle mitä tahansa siemeniä, tuijotella ja huutaa niille päivittäin. Katsoa tapahtuuko kasvua. Tämä tuntuu naurettavan alentavalta esimerkiltä, mutta eihän se monen riitatilanteen kuvio tuon fiksumpi ole.

Mutta kun tunteet, kiukuttaa ja toisen toiminta pistää kupin nurin? Se on kuulkaa niin laiskaa selittelyä omasta huonosta käytöksestä, että hävettää ihan sivusta. Jos sinulla on taipumuksia nälkäkiukkuun, eihän se voi olla puolisosi vika, ettet ole ravinnut itseäsi ennen kiukustumistasi. Kyllä meillä pitäisi sentään olla omista ruumiintoiminnoista käsitys.

Parhaita Rakkauden tekoja ovat ne, jotka tekevät sinusta paremman puolison ja/tai ne, joista itse nautit tehdessä ja samalla tuet puolisosi hyvinvointia. Jos sinulla on mukavaa tehdessä tai palkinto on riittävän lähellä nähtävissä, silloin sitoudut ja innostut.

Vahvajuurisen, ison ja komean tammen – parisuhteen – kasvattaminen vie vuosikymmeniä. On ihanaa sanoa sitä taputellessa: paljon se vaati, mutta kyllä on komea parisuhde meillä nyt. Pelkästään omia puolia pitämällä tammi ei kasva, eikä juurru. Sille ei muodostu sielua. Se ei kasva, kuolee pystyyn tai repeää tuulessa.

Pitää oikeasti uskoa ylisukupolviseen Rakkauteen, jossa kirjoitetaan historiaa samalla, kun eletään nykyisyyttä. Sitä on viljely parhaimmillaan. Leipää pöytään, mutta kotitilan kylttiä käydään kunnostamassa ja ollaan ylpeitä, mistä on tultu ja omista tulevaisuuden suunnitelmista – puolison kanssa.