Ystäväni kysyi, yritänkö tai haluanko viestittää jollekulle jotakin tämän blogin kautta. Olin miettinyt asiaa ja vastasin laajasti, vaikkei kysymys teknisesti ollut tarkka.
Luottamuksen kautta tulee erinomaisia hyötyjä keskusteluihin. Yksi on juurikin tuo, että voi kertoa laajemmin kuin kysytään.
Viestittäminen blogin kautta nimittäin on tietysti itsestäänselvyys. Johonkinhan minä koen haluavani viestittää jotakin.
Kiinnostavampia aspekteja olivat näin ollen, että haluaisinko viestittää omalle kumppanilleni jotain, ikään kuin mutkan kautta, hieman etäämmältä, jotain jota en kokisi muuten miellyttäväksi kertoa tai pohtia.
Tai vastaavasti jollekin muulle, jonka kanssa en suoraan haluaisi keskustella.
Tai vielä epämääräisempänä: jonkun kanssa, jonka tiedän, ettei hän lue tätä. Esimerkiksi isäni.
Itseni kanssa lienee myös selviö ja toisaalta ei. Päiväkirja ei nimittäin ole minun juttu ja sen vastasin ystävällenikin. Voi olla niin monta elokuvakohtausta takana ja lähempääkin esimerkkiä, jossa joku on lukenut toisen päiväkirjaa tai muuta sisäistä muistiota ja pimahtanut.
Näin ollen valmiiksi julkisena kirjoitettuna, ei ole mitään salattavaa. Toisaalta minäkin kryptaan melko raskaasti näitä tekstejä aina välillä, eikä niistä pääse kärryille kenen kanssa olen puhunut ja mitä – mitä itse olen asiasta mieltä – mihin pyrin tai mitä toivon.
Runot ovat ehkä paras esimerkki. Niissä on aina joku kulma, joku tunne jota avaan. Aina niiden takana ei ole yhtä henkilöä, vaan se voi olla ihan oma henkilökohtainen tunteeni tai vaikkapa useiden ihmisten kokoelma. Elämäni naiset ovat tietenkin kestosuosikkini, se nyt lienee kaikille jo tässä vaiheessa selvää, mutta olen yllättävän herkkä ihminen itsekin.
Ilmaistavaa siis riittää, koska pohdin paljon, olen herkkä aistimaan, haluan kehittää ja havainnoin laajasti asioita.
Tajusin tänään illallisella, että viestintä on oikeasti aika kovaa duunia. Jostain syystä koen tämän bloggaamisen merkityksellisempänä, kuin esimerkiksi muuten somessa palloilun, selailun ja päättömän reagoinnin. Tietenkin omaan mieleen hiljentyminen on hyvästä. Tämä on ikään kuin meditointia, kun tajunnanvirran antaa vain soljua.
Toinen asia, jonka tajusin kuunnellessa loputonta toisen ihmisen puhetta, että bloggaamisen vähentää tarvetta höpöttää taukoamatta omia ajatuksia keskusteluissa. Oli kiinnostavaa olla läsnä ja yrittää päästä kärryille miksi toinen vuodatti solkenaan omaa tarinaansa, joka ei edes kohdistunut merkittäviin asioihin tai tunteisiin. Auton pesu. Ja sen jälkeen ei autoa oltu pesty. Mitä minä sillä tiedolla teen? Tai hän itse? En ollut tavannut ihmistä ennen. Olen hyvin avoin ja hän ehdotti tapaamista verkoston kautta, tulin ja lähdin sitten reilun tunnin jälkeen. Yritin antaa parhaat neuvot mitkä keksin ja lähdin. Kuinka vapauttavaa huomata, että olen tehnyt töitä monen asian kanssa ja yksi on kuuntelu. Kuuntelin.
Rohkeuteni, ilmaisukykyni ja kehityshaluni vuoksi en vaikuta niin herkältä kuin olen. Vaikutan useammin johtajalta tai ihan vaan hölmöltä, kuin ydinminältäni – eli tunteikkaalta. Minun on ollut vaikea integroida omakuvaani tuo tunteikkuus. Olen erittäin hyvä toimimaan myös stressaavissa tilanteissa, joten olen pitänyt itseäni vähemmän tunteellisena, kuin vaikkapa huutajat. Tämä on ollut väärin. Aggressiivisilla ihmisillä ei ole mitään oikeutta omia tunteita. Tämä voi kuulostaa pienen ihmisjoukon mielestä hassulta, koska moni pitää minua todella aggressiivisena keskusteluissa. Minun viiteryhmässä olen kuitenkin se pää kenossa kuuntelija.
Tulen lähelle, koska minusta vain siten päästään johonkin. Ruokaseurani, mies siis, kysyi hahmotanko omaa elämääni ajan vai paikan kautta? Vastasin, etten kummankaan. En ole oikeastaan lainkaan kiinnostunut päivämääristä tai edes vuosista, mutta yritän niitä kertoa, koska se tuntuu monille olevan tärkeää ja auttavan ymmärryksessä. Maantiedon suhteen minua hädin tuskin kiinnostaa mikään. En kysy ikinä mistä joku on kotoisin, muuta kuin aloittaakseni korkeintaan keskustelun murteesta. Tällöinkään en kysy ja vastauksen kuultuani kerro miten arvasin oikein. Se on aika vittumaista. Jos sulla on käsitys asiasta, kysy heti ”Oletko Vierumäeltä?”.
Hieman ihmetellen mies kysyi, että miten sitten hahmotan elämääni ja maailmaa. Totesin, että minulle maailma on hyvin abstrakti. Rakentumaton. Kuljen henkisten asioiden kanssa ja niitä pohtien. Minulle hyvä keskustelu ja kohtaaminen ovat TOP3ssa arkielämässä – ei koti, harrastukset, raha, onnistumiset… Voin olla missä vain, jos saan hyvän keskustelun ja lämpimän kohtaamisen.
Viestintä kiinnostaa minua koko ajan enemmän. Olen nimittäin huomannut, että joka kerta, kun olen hypistellyt erittäin tyylikkääksi esim. sähköpostivastaukseni vittumaiseen asiaan, se on kannattanut. Suurimmaksi osaksi tilanteet ovat oienneet oikeastaan heti ja menneet parempaan suuntaan välittömästi.
Vastaavasti vittumainen vastaaminen ei ole juuri koskaan tehnyt mitään hyvää. Lyhyellä tähtäimellä olen kyllä saanut palomuurattua liekit aisoihin tinttaamalla veret seisauttavan vastineen, jossa on niin seikkaperäisesti käyty asia läpi, että vastaanottajat ovat haukkoneet henkeään luettuaan myllynkirjeeni. Isäni on monesti sanonut, että en lopeta, vaan jauhan asian tai ihmisen tarvittaessa tomuksi. Olen aiemmin suhtautunut todella huonosti kunnioituksen puutteeseen. Tänään kävelin pois. Ja siinä huomasin kasvaneeni.