Vaikuttaa siltä, että mä kaipaan – voidakseni kokea, että kyseessä on elämänmittainen ihmissuhde – kommunikoinnin kehittämistä ja siitä puhumista.
Mä olen sitä mieltä, että juuri keskusteluyhteyteen panostaminen on pitkän ihmissuhteen elinehto (paitsi sielunkumppaneilla, jotka kommunikoivat harmonisesti ollessaan eri elämäntilanteissa ilman aikomusta pariutua… joita en ole ikinä nähnyt).
Käytännössä mulle tää tarkoittaa esim. prosessiteknisten sopimusten avaamista: ”Sovitaan, että jos toinen sanoo xxx niin toisen pitää yyy”. Esimerkiksi jos toinen tuntuu loukkaavalta, kuulijan tulisi kertoa, että nyt tuntuu pahalta ja kertoja pohtii hetken omaa ilmaisuaan. Suurin osa pahasta olosta ihmissuhteissamme on minusta väärinkäsityksiä.
Naisten osalta on hassua, että minusta näyttää siltä, ettei yksikään heistä pidä tätä tärkeänä tai ymmärrä sen merkitystä, vaikka sitä esitellään heille.
Tämä saattaa johtua siitä, että naiset kaipaavat orgaanisesti toimivaa liittoa (ns. kohtalonomaista sielunkumppania) ja keskustelun kehittäminen tuntuu pakotukselta, jotenkin alleviivaavan liiton rikkinäisyyttä. Vasta avioliitossa, jossa ollaan haluttu lähteä kohti elämänmittaista liittoa, lapsia tai molempia – nainen tuntuu kokevan painetta ratkaista asioita esim. pariterapian muodossa.
Miehet emme normaalisti ole sen parempia, koska tyydymme vähään, emmekä osaa haaveilla syvemmästä ymmärryksestä tai kunnioittavammasta sävystä kumppanimme puheessa. Moni mies meneekin ruotsinlaivalle hakemaan ihailevaa lepertelyä ja silmien kiilumisia.
Me emme myöskään useimmiten puhu siitä, miten olisi kivaa, jos puhuttaisiin jotenkin. Tämän vuoksi pariterapia tuntuu hupsulta rahan ja ajan polttamiselta. Enimmäkseen miehet ovat toiminnan kannalla ja tällaiset abstraktit keskustelusta keskustelut tuntuvat hulluudelta.
Voidaan ajatella esim. raadollisesti: Joko seksiä on tai sitä ei ole. En ole koskaan kuullut, että nainen ehdottaa pariterapiaa: ”Hei, kyllä mua häiritsee, että seksin määrä on liian vähäinen. Mennään pariterapiaan selvittämään tää sotku ja hakemaan uutta puhtia tähän hommaan.”.
Tai mies voi ajatella, että hittoako me ulkopuolisen kanssa minun juomisesta mennään puhumaan, meidän ongelmahan tämä on, eikä sen terapeutin. Hittoako minä tulen kahden henkilön syytettäväksi? Mulla on nyt rankkaa ja viina tuntuu hyvältä, pääsen hetkeksi pois ajatuksiani pakoon.
Nainen voi ajatella samoin vaikkapa seksistä: ei tässä mitään kummallista ongelmaa ole, minua ahdistaa moni asia ja siksi en koe seksiä turvalliseksi kanssasi, ei se puhumalla muutu. Kaipaan tekoja ja tunnetta, enkä puhetta.
On jotenkin omituisia, että ihmiset eivät tunnu arvostavan puhetta puheesta, vaikka melkein kaikissa ihmissuhteissamme meitä välillä vituttaa – miten se toinen puhuu.
Mutta kuten sanottu: jos puhumisesta joudutaan puhumaan, suhteen ongelmat alkavat näyttää toivottomilta – ikään kuin loputtomilta.
Siksi pää pensaaseen ja ollaan puhumatta, siitä miten puhumme toisillemme. Jäämme vaanimaan toisen epäonnistumisia ja odottelemme joessa juomaan tulevia uhrilampaita, joihin upottaa ahnaat hampaamme.
On näemmä helpompaa ajaa seinään jarruttamatta ja karttaa lukematta, kuin paniikissa repiä rattia molempiin suuntiin. Tiedostamatta olemme uhreja, aktiivisina olemme itse murhaajia ja itsemurhaajia.
Siksi kerromme latteasti, ettei homma toimi. Voisimme asettaa alastoman minuutemme pölkylle ja pelätä itsemme kuoliaaksi, mutta emme halua epävarmuuden hetkellä olla toisen armoilla. Emme siedä sitä. Väsymme taistelemaan omassa suhteessa omaa Rakastamme vastaan, joka on osa meitä. Haluamme ulkoistaa tuon riitasoinnun sinfoniastamme.
Oikeasti emme edes itse ole harmoninen sävelkulku… Miksi suhteemme olisi sitä tai kumppanimme mukava pikku operetti? Olemme täynnä kummallisia sointuja ja säveliä, jotka huipputuottaja leikkaisi tylysti pois rock-oopperastamme.
Olemme epätäydellisiä ja etsimme puuttuvia palasiamme tästä todellisuudesta, jotka syntymämme ja aikuisuuden välissä pudotimme jonnekin. Niitä samoja paloja emme löydä ikinä, mutta voimme saada uudet upean väriset toisen osat itseemme. Sovittamista tarvitaan ja sisäistämishalua.
Oikeastaan suhteessa onkin kyse halusta ottaa toinen osaksi minua ja minuutta. Osa ja pala eivät tee koko pelilautaa. Ne ovat tärkeitä nappuloita, meidän omalla laudalla, jossa vallitsevat meidän omat säännöt.
Kahden lautapelin liitto on mutkikas, mutta kiehtova matka, joka naurattaa ja ärsyttää, ilahduttaa ja vihastuttaa. Tekee mieli luovuttaa ja repiä pelit irralleen, pakata omiin laatikoihin ja kirjata puuttuvat palat.
Ymmärrettävyys maistuu hyvältä.
