Kuusi, oli revennyt maasta puoliksi,
Suuri runko, männyn kylkeen nökötti.
Mietin, ovatko molemmat kohti tuhoa?
Mänty vahva, täynnä nuoruuden uhoa.
Kuusi pitäisi kaataa, pätkiä paloiksi.
Ei siitä ehkä kodeiksi ja taloiksi.
Huono tuuri ja tuuli painanut,
Runko suuri ja juuri ei periksi antanut.
Maa liikkui mukana, levynä kohti taivasta.
Sukujuurineen irtosi, lakkasi naimasta.
Siinä seisoi moni, ajatukseni ja latvat.
Taas alkoivat sitten ajatusmatkat.
Entä jos kaksi ihmistä olisi tuossa?
Latvat sekaisin, vinossa ja toinen kasvussa.
Ei vinoa pitkin kiipeäisi palomies,
Pätkisi mätkähtäviin paloihin, kasvot hies’.
Mänty tukisi kuusen pystyyn tai väistäisi.
Ei taipumaa katsomaan, syliin vajoamaan.
Olisivatko kuusi ja mänty liian eri lajia?
Tunnistaisiko toinen toisen sielua, arvoa.
Huutaisiko metsä, vastaus täynnä armoa?
