Kategoria: Pohdinnat

Jostakin syystä moni pelkää minua.

Monelle tämä fakta on huvittava.

Näiden yhdistelmä on toki mielenkiintoinen, mutta myös osoittaa minun henkilöprofiilin haitallisen monipuolisuuden.

Olen herännyt ajatukseen, että minun esitystavassa on jotain, jolla luon uhkaavan ilmapiirin tilaan – jos tarkoituksena on saada jotain aikaan isommalla porukalla, aikarajassa ja olen itse johtajana tilanteessa.

Uhkaavuus tekee ihmisille pelkoreaktioiden kautta kaksi asiaa:

1. Korkean tason kognitiiviset prosessit (esim. luovuus) sammuvat (mm. etuotsalohko aivoissa)
2. Alkaa valinta kolmesta alkukantaisesta toiminnasta: taistele (fight, voi olla henkinen, fyysinen tai muu), pakene (flight, juokse pois, etäänny henkisesti), jäädy (freeze, ole kuin kuollut hiljaa ja liikkumatta, ettei sinua havaita) (ns. liskoaivot, limbinen järjestelmä ottaa ruorin käteen)

Pohdin äsken, että minut tavatessaan moni ihastuu kykyyni luoda yksinkertaistettuja malleja ja selittää arvailemalla ihmisten toimintaa. Hieman myöhemmin tämä alkaa – melkein aina – vituttamaan todella paljon.

Tämä saattaa johtua siitä, että alkutilanteessa vaikutan fiksulta, mielenkiintoiselta ja ”samanmieliseltä” kuuntelijan kanssa. Kuljemme ikään kuin samoja polkuja ja vaikutamme hengenheimolaisilta.

Myöhemmin arvailuni kohdistuu myös keskustelukumppaniini (enenevässä määrin jossain kohtaa) ja riippumatta siitä ovatko ne oikein tai väärin – ne loukkaavat ihmisen itsemääräämisoikeutta. Asiaa ei paranna ”Ei pidä paikkaansa”-vastauksen saadessani mallin korjaaminen tai toisen ajattelun virheellisyyden osoittaminen.

Isäni tapasi sanoa, että äitini ja minä voidaan puhua musta valkoiseksi halutessamme. Tämä on erittäin häiritsevä havainto varmasti monelle, koska se luo epäluotettavan kuvan.

Erityisen mielenkiintoista toki isäni kommentissa on, että hän olisi halunnut pystyä siihen ja inttämällä usein yrittikin. Monen ihmisen kanssa se toki onnistuikin ja tuli mielikuva erinomaisesta kyvystä perustella ja kuljettaa mielipidettä – hänelle itselleen siis. Tällaisen mielikuvan saatuaan, ihmisen oma ylpeys sotkee arviointikyvyn.

En halua firman käytävän puttipaikalla lyödä palloa enää, kun olen jo kahdesti upottanut sen sisään ykkösellä. Tiedän selitteleväni epäonnistumiseni jollain ulkoisella seikalla, jos en seuraavaksi onnistu.

Haluamme hämmentyä turvallisessa ympäristössä ja päättää omista merkityksellisistä asioistamme, jotka herättävät tunteita.

Jostakin syystä kuljetan syvemmän tutustumisen jälkeen ihmiset vähemmän turvalliseen tilaan. Tämä on siis ohimenevä vaihe – ollut ainakin kaikilla, jotka ovat malttaneet mielensä – mutta moni on jättänyt homman sikseen tässä vaiheessa. Olemme eronneet, emme ystävinä – eikä ääneen sanoen. Tuuli on vienyt ystäväni ja minä en ole ääntä nopeampi.

Nykyinen teoriani: ihmiset eivät koe pääsevänsä turvaan enää ajatustensa kanssa. Mikään piilopaikka ei ole riittävän hyvä. Pääsen koskemaan ajatuksia ja tunteita ilman lupaa.

Olen pahempi kuin rosvo, koska tulen ikkunaa rikkomatta sisään. Minulle ei voi aluksi olla vihainen, vaikka hipelöin mummon perintövaasia, koputtelen seiniä, otan valokuvia, tuijotan makuuhuoneeseen, käyn saunassa ja grillaan terassilla pihvin, jonka otin jääkaapista.

Minä ajattelen liian nopeasti, että olemme ystäviä ja tervetulleita aina toisillemme kylään. Vaihdoimmehan jo kertaalleen henkilökohtaisia asioita.

Olimme hyvin musikaalisia molemmat. Hän soitti minulle kotonamme Jenni Vartiaisen ’Toinen’ -kappaletta:

Kuka hullu nyt kyljessänsä kyytä hoivaa

Mustako tuli tää, joka ei tunne ees häpeää
Se jolla kestää pää sitten kun kaikki tää leviää
Katso, vielä sä et tunne yhtään mua

En ollut siinä, en ees ajatellut sua
Sanomatta itsestään sen täytyy kohta paljastua
Mä en kerro totta kellekään
Et vieläkään tiedä, mulla on toinen mies

Ja kysyi myöhemmin, miltä se tuntui, siis oikeasti, kun soitti kappaletta ja samaan aikaan petti. Vastasin myös rehellisesti miten pärjäilin… raapiessani sängyn lakanoita polvillani lattialla. Vieläkin puistattaa se tunne, jonka muistan edelleen noin 10 vuotta myöhemmin.

Minä taasen soittelin vielä Jennin julkaisematonta ’Nettiin’ -kappaletta. Toki on hyvä huomata, että tämä minun osuus on vitsi ja hänen ei ole. Sen verran konkretiaa asiassa on, että hän itse kysyi minulta: ”Ethän aio nyt kostona julkaista ja väärinkäyttää aineistoa, jota meille oli kerääntynyt?”. Vastasin rehellisesti, etten tiennyt vielä varmaksi sanoa, kun juuri olin havainnut hänen käyttäneen minun meille ostamaa kondomia aivan muualla.

Tuli soitto ja ilmoitus, että ovat tulossa käymään. Illalla. Oli kyllä mielenkiintoinen asetelma. DVD sanoi, että naks ja poks. Sitten menikin vähän vaikeammaksi painostusleikiksi, kun aineisto oli tallennettu levypalvelimelle (suoratoistoa tukemattomana levykuvana nimettynä aivan toisin kuin ”kotiporno vol.1”, muiden varmuuskopioiden seassa, kun joku nörtti mietti tätä kuitenkin).

Olin jo poistamassa palvelin kopioita, kun tuumasin sitten kaksi asiaa:

1. Uuden miehen hyvinvointi, eikä hänen lammasmainen avustaminen, kiinnostanut minua tippaakaan,
2. Minä päätän itse mitä teen aineistolle ja milloin.

Turhaa oli todeta mitään hyvinvointiin liittyen, koska mies oli kokeneempi ninja ja siksi avovaimoni häneen haksahtikin. Superstarat olivat hänen juttu. Olisin menettänyt tiukassa tilanteessa kyynärpääni liikuttamisen todennäköisesti loppuiäkseni.

Tallennus, käyttö ja säilytysasiat juontivat juurensa suhteemme alkuun, jossa monen mutkan kautta kävi ilmi, että voidakseni osoittaa oman sitoutuneisuuteni minun tuli polttaa edellinen suhde pois käsistäni – kirjaimellisesti. Sen tein. Ja uuden eron tullessa kaduin. Myöhemmin ymmärsin, että toimin kuitenkin oikein, koska elämäni nainen ja sielunkumppanini oli löytynyt – siihen halusin panostaa ja vanha ei ollut enää tulevaisuuteni.

Halusin itse tällä kertaa pohtia homman rauhassa. Mihinkään kiirettä, kun ei enää ollut. Katsoin vielä muutamia juttuja ja muistelin ihan käsin kosketeltavasti yhteisiä hetkiä. Keskustelimme asiasta ja homma tuntui minustakin jo niin vääristyneeltä, että heitin kamat mäkeen ja ilmoitin shift+delete -toimintojen (mene suoraan unholaan kulkematta roskakorin kautta) päättyneen.

Olin helvetin fiksu.

Annoin ja otin itselleni ne oikeudet, jotka kullekin kuuluivat – enkä ylittänyt niitä. Ja olin rehellinen.

Vasta nyt vuosikymmen myöhemmin ymmärrän olleeni itse asiassa hyvin kypsä yrittäessäni palauttaa itsemääräämisoikeuden kokemuksen itselleni. Häpesin – ja häpeän edelleen – pelon ilmapiirin lietsomista, enkä ymmärtänyt katsoa asiaa jälkikäteen kokonaisuutena: Mitä minä tein, pohdin ja jätin tekemättä.

Jäin jotenkin jumiin siihen, ettei ketään tulisi kohdella siten, kuin pettäjääni kohtelin. En toiminut arvojeni mukaisesti, yrittäessäni pitää omia puoliani. Tämä oli jonkinlainen vastareaktio kyvyttömyydelleni suojella itseäni hetkeä aiemmin antaessani kaikki hänen haluamat tavarat, muuttoavun ja hellyyden. Minun piti lohduttaa häntä erotessamme. Tämän hän myönsi ihan rehdisti, kun kysyin asiasta.

En siis ollut hirviö, joka kuvittelin olleeni. Synkimpiä elämäni hetkiä se kyllä oli. Sitä en yritä paeta.

Tuohon aikaa oli uusi muoti-ilmiö netissä, jossa petetyksi joutuneet verkkosivustotekniikoita hallitsevat miehet kirjoittivat koskettavan tarinan ja julkaisivat entisistä kumppaneistaan heidän vartalonsa pala kerrallaan paljastavia kuvia – kuin peruskoulun kielentunneilla piirtoheitinkalvoa pihistelevä opettaja konsanaan.

Eteneminen toimi esim. sähköpostiosoitteita antaen. Eli kutsuttiin muita vääryyksiä omasta mielestään kokeneita miehiä alttarin luo uhraamaan näitä seitsemättä Raamatun käskyä rikkoneita langenneita enkeleitä. Ja voin sanoa, että kauppa kävi monella. Vaikka miehet siis tulivatkin katsomaan ei-kaupallisen-naisen pornoa ja kostamaan kaikkien petettyjen miesten puolesta siinä samalla. Kostamisen viehätyksestä voit lukea vaikkapa Dan Ariely: ”Predictably irrational” ja ”Upside of irrationality”.

Minulla oli teknologiat ja osaaminen hallussa. Oppikirjaesimerkki pettämisestä. Hain siirron läheisempään palveluspaikkaan, jotta voisin tulla kotiin mahdollisimman paljon ja tulinkin. Jokainen iltavapaa ja viikonloppu tuli vietettyä sen oman mussukan kanssa kuten oli suunnitelma. Nainen aloitti uuden harrastuksen, ihastui ja harrasti sitten lopulta muutakin.

Miksi en sitten tehnyt, kuten verkkotekniikoita opiskelevan luokkamme keskusteluissa pohdittiin muiden tehneen?

Minusta kenelläkään ei ole oikeutta häpäistä toisen vartaloa ja seksuaalisuutta. Olen tehnyt niin paljon töitä naisten ulkonäköongelmien ja itsekriittisyyden kanssa, että tämä on aivan helvetin iso ongelma jo ilman miesten kostoristiretkiäkin.

Minua ei petetty meidän makuuhuoneen takia. Hän kasvoi minusta yli. Minä tyhmä autoin siinä. Se olisi voinut olla unelmasuhteeni, totta helvetissä laitoin kaikki munat samaan koriin ja pumppasin hänen psyykettä terveeseen itsekunnioitussuuntaan minkä kerkesin. Pidin lähellä ja turvassa aina. Hän oli elämäni tärkein henkilö ja asia.

Joo’o moni miettii, että olen vitun tyhmä käytettyäni vuosikymmenen tämän asian jumppaamiseen. Mutta jokainen, joka on ihan oikeasti hengitellyt oman sydämensä pölyä tietää, ettei se haju lähtenyt vaatteista pesemällä.

Minulla on ollut kaksi alitajuista ratkaisematonta estettä voidakseni tietää tulevani isääni paremmaksi mieheksi:

1. Isäni
2. Omat tekoni

Omista teoistani tämä pettämiseen liittynyt pimahtamiseni oli minulle raskas ja järkyttävä kokemus, en koskaan kuvitellut meneväni niin sekaisin ja menettäväni tasapainon täysin. Onnellisia ovat ne, jotka eivät tuollaista kuviota koskaan koe. Toisaalta minusta voi nyt tulla jotain eri tavalla vahvaa. Nyt uskon aidosti, että en vastaavassa tilanteessa joudu punnitsemaan asioita yhtä epämääräisesti, vaan pystyn käsittelemään epäonnen kuin sellainen mies, joka haluan olla aina.

Minulla on vielä ainakin 2 keskeneräistä asiaa tähän edellä pohtimaani suhteeseen liittyen, mutta iloisesti voin todeta vapautuneeni. Keskeneräisyyksiä on useaa laatua 🙂

Ymmärsin, että puhun usein ns. toisen kautta itselleni. Käymme yhdessä läpi jotain asioita ja kuin salaa kerron myös itselleni omia tunteitani auki.

Osaan siis puhua usein ns. ajattelematta sanojani lainkaan. Toisaalta pohdin usein todella paljon kaikkea. Viisaimmillani ja häpeällisin olen ollut antaessani sanojen valua ulos ilman sensuuria.

Tästä syystä keskusteluympäristö ja ihmissuhde, jossa minua ei tuomita – on niin tärkeä. Tarvitsen sen kokemuksen, että minut hyväksytään. Jos minut tuomitaan, häpeän. Palaan tukikohtaani ja totean joukoille: ”Olimme oikeassa, meitä ei haluta sinne.”.

Mikä siinä on, että teemme olettamuksia pelkojemme kautta ja sitten aina haluamme hankkia todisteita sitä tukeaksemme? Miksi meille on niin tärkeää olla oikeassa? Miksi oikeassa oleminen on tärkeämpää kuin onnellisuutemme?

Oikeassa olemista voi hallita oikeastaan todella helposti omassa päässä. Sitä voi suitsia ja muokata tarvittaessa. Tästä on tuhansia esimerkkejä. Yksi mielenkiintoinen tilanne oli, kun eräs vanhempi lääkäri ohjeisti leikkaustoimenpiteen väärin ja diagnoosia tarkistaessa hän väitti, että se on kirjattu väärin. Siis hän muisti leikkaussalissa tilanteen väärinpäin ja toimenpidettä suorittava nuorempi lääkäri yritti kertoa, että leikkaus pitäisi tehdä – vanhemman lääkärin oman lausunnon mukaisesti – oikealle puolelle, eikä hänen nyt ehdottamalle vasemmalle puolelle. Vanhempi lääkäri: ”Kuule kyllä minä tiedän kumpaa puolta tässä pitää leikata, kun minä itse henkilökohtaisesti tein diagnoosin.”.

Jos kuuntelija hyväksyy ajatukseni, pitää minua ja mieltäni kiinnostavana tai harvoissa tapauksissa ”ihan normaalina” – olen tosi kiitollinen. Kenenkään ei tarvitse olla samaa mieltä kanssani, mutta jos en saa sanoa ajatuksiani auki ilman silmien pyörittelyä, kauhua, halveksuntaa tms… Se vaikuttaa minuun. Olen käynyt niin monta keskustelua elämäni aikana, että en itke, jää sanattomaksi tms., vaikka joku sanoisi ”pahasti”. Olen hyvin herkkä kuitenkin sisältä.

Toisen kuuntelevat korvat ja lempeä hengitys ovat todella arvokkaita minulle 🙂

Miehen itsevarmuus on naiselle yksimielisyyttä, paitsi naisen mielestä miehen seksikäs itsevarmuus on toisten miesten mielestä ylimielisyyttä.

Melkein minkä tahansa naisen kohteliaisuus miehelle uppoaa ja mies myhäilee, eikä hän todellakaan kriittisesti katso takaisin ja kyräile.

Miesten kohteliaisuudet naisille käynnistävät ketjureaktion, jonka lopuksi mies usein katuu, että edes otti puheeksi naisen upeuden.

”Mitä sä tolla tarkoitat?”, ”Ai jaa. Kiitos. Kai.” ja tappajakatseet naisen lipuessa pois, kuin miehen nukahtamista odottava pantteri – ovat kaikki tuttuja miehille.

Seksikkään miehen kohteliaisuudet uppoavat naiseen kritiikittä hihityksien saattelemana. Naisella ei aktivoidu mikään tutka. Tai tutka voi aktivoitua. Pelimieheksi voidaan sanoa ja asiasta kysellä, mutta se ei menoa haittaa. Mikään puolustusjärjestelmä ei nouse hallintakonsoliin punaisena vilkkuvalona.

Seksi.

Niin. Miehelle naisen kohteliaisuudet uppoavat, koska miehellä ei ole menetettävää, jos hän kritiikittä ottaa vastaan hyvää itsestään. Naisella monesti on. Kai. Mikä muu selittää hyvää tarkoittavien ja vilpittömästi sanottujen kauniiden sanojen torppaamisen.

Usko.

Jos esittäisit miehelle kysymyksen, että olisiko miehellä jotakin syytä tuomita kohteliaisuuden sanova nainen tai hänen katalat tarkoitusperänsä – mitä saisit vastaukseksi? Etpä juuri mitään.

Sama naiselle ja voisit kirjoittaa kirjan niistä kaikista nyansseista, joita voisit syventää loputtomiin, jos osaat pinota sanoja hyvin.

Rakkaus.

Naiset hämmentävän usein suojelevat itseään senkin jälkeen, kun kielekkeeltä on otettu liaani toisen kukkulan päälle. Ei ole enää paluuta. Naama menee verille, jos jotakin yllättävää sattuu, mutta itsepintaisesti pidetään tilanteeseen ja suhteeseen etäisyyttä. Ei haluta, että sattuu. Ei haluta vajota liian syvälle kaninkoloon.

Mies kyllästyy. Sitten sattuu. Ja minkä takia? Sen takia, että voisi sanoa tapahtuneen jälkeen: ”Mä arvasin.” ja kuunnella samaa kaakatusta ystäviltä.

Onhan se hienoa olla samaa mieltä entisen, nykyisen ja tulevan minän kanssa asettelemalla päiväni murmelina valokuvia muistelupäivittelyille.

Alttari on valmis, vain uhri puuttuu.

Ei siis oikeasti puutu. Nainenhan uhraa itsensä, eikä petturimiestänsä. Vaarnat lyödään omiin raajoihin ja roikotetaan itseä ajoneuvon perässä ketjuun kiinnitettynä.

Miksi? Vain siksikö, että voisi olla oikeassa? Ei. Kyllä se on sen takia, että pelätään olla väärässä. Naisen yllätyksellistä kyllä suurimpia pelkoja on olla yllätyksellisesti – housut kintuissa yllätettynä – nolona estradilla. Ei alastomana, vaan väärässä.

Ennen miehen tehtävä oli olla oikeassa ja väärässä. Nainen sai puhua ystävättärilleen, kuinka se meidän Pertti on vähän hassu. Ei saa enää. Miksei? Naiset eivät pidä, että heitä pidetään hoopoina. Heidän lapsia ei saa pitää älyllisesti aikuista vähäisimpinä, eikä lemmikkejä täysinä idiootteina.

Harva nainen selviää heille nauramisesta. Vaikka mies luulisi nauravansa heidän kanssaan yhteisille jutuille.

Miksi nainen on halunnut vallata alueita, joita ei toivo johtavansa? Jonkun malliin tyytymättömyys, ei luo vielä osaamista tehdä jotakin paremmin kuin hän.

Moniko eduskuntaan mennyt tulee sieltä viisaamman leimalla takaisin? En tunne ketään. Päätöstilanteissa ja niistä vastuunottajilla on vain hävittävää. Naiselle se on 9kk + 18 vuotta. Miehelle se on 3 työntöä ja puhallus.

Tyhmimmät miehet ovat itsensä kannalta onnekkaasti idiootteja, etteivät koskaan koe oman suoriutumisongelmien olevan oma vika. Se on aina joku muu. Nainen on erinomainen syntipukki, koska se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa – eikä tarvita kummoista sanaseppoa, että naisen saa seksiin liittyen henkisesti säpäleiksi.

Ikään kuin se kipu, jonka mies tuottaa naisen kasvoille todistaisi miehen olleen oikeassa syyttäessään naista. Eihän syytön myönnä syyllisyyttään tai tunne syyllisyyttä. Ja tämä miehen päässä tekee hänet itsensä syyttömäksi. Hei hienosti vedetty jätkät.

Mitä nainen sitten kaipaa, jos ei niitä haukkuja, jotka olisivat looginen jatkumo naisen omalle puheelle hänelle itselleen?

Rakkautta? Ehkäpä. mutta Rakkaudesta itsensä vieroittanut citynainen ei tunnista Rakkautta ennen lapsia. Ei vielä heidän ilmeisen tulemisen luvannutta miestä katsoessaankaan ennen kuin se muuttuu riittävän todeksi.

Jälkikäteen kyllä tietenkin kerrotaan, kuinka tiedettiin Rakastavan puolin ja toisin ilman sitä jälkikasvuakin, mutta se on aivan sama, kuin kysyä olympiakultaa purevalta urheilijalta palkintopallilla, että tuntuiko suorituksen aikana: tänään voisi olla se päivä, kun kaikki unelmat muuttuvat pian todeksi?

En suoraan sanottuna tunne ketään naista, joka iloisen onnellisesti vakuuttaisi Rakastavansa miestään tästä ikuisuuteen ilman lasten häivääkään. Tunnen naisia, jotka eivät lapsia halua ja heitä, jotka hankkivat lapsen, mutta eivät miestä ja kaikenlaisia naisia. Mutta vain yhteisessä lastenhankintaputkessa tai sen läpi kulkeneiden pariskuntien naiset vannovat uskollisuutta.

Nuoruudessa minäkin luulin, että olin sellaisissa suhteissa. Oma kuvitelma on juuri se, jota nainen yrittää välttää. Ongelmana on vain se, että nainen on täysin kyvytön olemaan kuvittelematta tai ajattelematta mitään ja siitä nainen on ikuisesti kateellinen miehelle – koska miehillä tämä supervoima on.

Minä taasen olen aivan liian paljon viettänyt aikaa naisten kanssa, että olen osin jo hukannut tuon miehille varatun ajattelemattomuuden auvoisen sataman, jonne voi ankkuroitua lataamaan akkuja.

Minä olen Rakastanut ilman lapsiakin. Mutta minä olenkin ollut hyväuskoinen hölmö. Se kuitenkin on se ultimaattinen testi, joka pitää läpäistä. Miehet miehistyvät ja viisastuvat vanhetessaan.

Lopulta he ymmärtävät, että siinä alkuhuumassa saa – ja pitää – loihtia keskusteluun se perhe. Uskottava suunnitelma hajanaisia tiedonmurusia erilaisista asioista, jotka lapset sitten ansaitsisivat näyttelevät keskeisillä paikoilla onnellisuuden ja tosirakkauden näytelmässä.

Taideteos on jatko-osa kaikille aiemmille, joiden pääosissa näyttelivät huoleton seksi ja muut yleisön kestosuosikit. Rakkaus on ikäänkuin kulminaatiopiste, joka perustuu miehen riittävän valmiiksi kasvamiselle.

Kun luen tätä joskus vuosien päästä ja puren hammasta. Kun muistelen niitä kipeitä hetkiä, joissa en tosiaan osannut tai – ihan rehdisti halunnut – riittävästi suojella itseäni… On hyvä antaa itselleen anteeksi.

Ei ollut vielä silloin oma aika voittaa sitä naurettavan kokoista kultakimpaletta, joka ihanasti painautuu omaa rintaa vasten ja liikkuu minun mukana. Sydän. Toisen ihana sydän, jonka saa pitää ja joka lyö minulle.

Olympialaiset voitetaan. Niin voitetaan tämäkin kulta, taistelemalla, valitsemalla se hetki, jolloin polkea reisillä kaarteessa vauhtia muiden ohi ja edelle.

Katkaista maaliviiva aivan uudella tavalla. Olla uniikki. Ainutkertainen. Luoda uusi alku ja kirjoittaa etsinnöille viimeine kappale. Loppusanat ja kiitokset.

Toinen maallisempi huomio itselleni: olen sekavassa flunssassa, joka selittää myös paljolti sekavaa tajunnanvirtatekstiäni, mutta vain kumppaninsa virheettömän uskollisuuden tai sen kuvitelman marinoimat ihmiset, voivat lukea tämän täysin ehjänä – säröttömänä. Heitäkin tunnen. Enkä voi rehellisesti sanoa haluavani olla kukaan heistä.

Olen tieni valinnut. Ja olisi tyhmää vaihtaa tutkielma iltasatuun, jossa kaikki päättyy varmasti hyvin. Oma esseeni ei ehkä näe onnellista loppua, mutta lopun se näkee. Ja se rauhoittaa minua.

Kaikesta huolimatta ja riippumatta muista voin saada vastauksen, joka on kirkkaampi ja läpinäkyvämpi kuin mikään, jonka olen nähnyt. Vastauksen ytimessä olen minä ja arvoni – yhdessä perheeni kanssa.

Haluan tarjota uskollisuuden mallin lapsilleni. Avoimuuden ja yhdessä asioiden ratkaisun. Enkä puhu rahahuolista tai tv-vuorokiistoista, vaan vaikeista ja pelottavista henkisistä peikoista, joita emme osaa normaalisti kertoa.

Haluan kasvaa vielä rohkeammaksi, etten pelkää puhua mitään ja osaan löytää oikeat sanat, etteivät muut pelkää sanomaani. Sitten olen valmis.