Jostakin syystä moni pelkää minua.
Monelle tämä fakta on huvittava.
Näiden yhdistelmä on toki mielenkiintoinen, mutta myös osoittaa minun henkilöprofiilin haitallisen monipuolisuuden.
Olen herännyt ajatukseen, että minun esitystavassa on jotain, jolla luon uhkaavan ilmapiirin tilaan – jos tarkoituksena on saada jotain aikaan isommalla porukalla, aikarajassa ja olen itse johtajana tilanteessa.
Uhkaavuus tekee ihmisille pelkoreaktioiden kautta kaksi asiaa:
- Korkean tason kognitiiviset prosessit (esim. luovuus) sammuvat (mm. etuotsalohko aivoissa)
- Alkaa valinta kolmesta alkukantaisesta toiminnasta: taistele (fight, voi olla henkinen, fyysinen tai muu), pakene (flight, juokse pois, etäänny henkisesti), jäädy (freeze, ole kuin kuollut hiljaa ja liikkumatta, ettei sinua havaita) (ns. liskoaivot, limbinen järjestelmä ottaa ruorin käteen)
Pohdin äsken, että minut tavatessaan moni ihastuu kykyyni luoda yksinkertaistettuja malleja ja selittää arvailemalla ihmisten toimintaa. Hieman myöhemmin tämä alkaa – melkein aina – vituttamaan todella paljon.
Tämä saattaa johtua siitä, että alkutilanteessa vaikutan fiksulta, mielenkiintoiselta ja ”samanmieliseltä” kuuntelijan kanssa. Kuljemme ikään kuin samoja polkuja ja vaikutamme hengenheimolaisilta.
Myöhemmin arvailuni kohdistuu myös keskustelukumppaniini (enenevässä määrin jossain kohtaa) ja riippumatta siitä ovatko ne oikein tai väärin – ne loukkaavat ihmisen itsemääräämisoikeutta. Asiaa ei paranna ”Ei pidä paikkaansa”-vastauksen saadessani mallin korjaaminen tai toisen ajattelun virheellisyyden osoittaminen.
Isäni tapasi sanoa, että äitini ja minä voidaan puhua musta valkoiseksi halutessamme. Tämä on erittäin häiritsevä havainto varmasti monelle, koska se luo epäluotettavan kuvan.
Erityisen mielenkiintoista toki isäni kommentissa on, että hän olisi halunnut pystyä siihen ja inttämällä usein yrittikin. Monen ihmisen kanssa se toki onnistuikin ja tuli mielikuva erinomaisesta kyvystä perustella ja kuljettaa mielipidettä – hänelle itselleen siis. Tällaisen mielikuvan saatuaan, ihmisen oma ylpeys sotkee arviointikyvyn.
En halua firman käytävän puttipaikalla lyödä palloa enää, kun olen jo kahdesti upottanut sen sisään ykkösellä. Tiedän selitteleväni epäonnistumiseni jollain ulkoisella seikalla, jos en seuraavaksi onnistu.
Haluamme hämmentyä turvallisessa ympäristössä ja päättää omista merkityksellisistä asioistamme, jotka herättävät tunteita.
Jostakin syystä kuljetan syvemmän tutustumisen jälkeen ihmiset vähemmän turvalliseen tilaan. Tämä on siis ohimenevä vaihe – ollut ainakin kaikilla, jotka ovat malttaneet mielensä – mutta moni on jättänyt homman sikseen tässä vaiheessa. Olemme eronneet, emme ystävinä – eikä ääneen sanoen. Tuuli on vienyt ystäväni ja minä en ole ääntä nopeampi.
Nykyinen teoriani: ihmiset eivät koe pääsevänsä turvaan enää ajatustensa kanssa. Mikään piilopaikka ei ole riittävän hyvä. Pääsen koskemaan ajatuksia ja tunteita ilman lupaa.
Olen pahempi kuin rosvo, koska tulen ikkunaa rikkomatta sisään. Minulle ei voi aluksi olla vihainen, vaikka hipelöin mummon perintövaasia, koputtelen seiniä, otan valokuvia, tuijotan makuuhuoneeseen, käyn saunassa ja grillaan terassilla pihvin, jonka otin jääkaapista.
Minä ajattelen liian nopeasti, että olemme ystäviä ja tervetulleita aina toisillemme kylään. Vaihdoimmehan jo kertaalleen henkilökohtaisia asioita.