Miehen itsevarmuus on naiselle yksimielisyyttä, paitsi naisen mielestä miehen seksikäs itsevarmuus on toisten miesten mielestä ylimielisyyttä.
Melkein minkä tahansa naisen kohteliaisuus miehelle uppoaa ja mies myhäilee, eikä hän todellakaan kriittisesti katso takaisin ja kyräile.
Miesten kohteliaisuudet naisille käynnistävät ketjureaktion, jonka lopuksi mies usein katuu, että edes otti puheeksi naisen upeuden.
”Mitä sä tolla tarkoitat?”, ”Ai jaa. Kiitos. Kai.” ja tappajakatseet naisen lipuessa pois, kuin miehen nukahtamista odottava pantteri – ovat kaikki tuttuja miehille.
Seksikkään miehen kohteliaisuudet uppoavat naiseen kritiikittä hihityksien saattelemana. Naisella ei aktivoidu mikään tutka. Tai tutka voi aktivoitua. Pelimieheksi voidaan sanoa ja asiasta kysellä, mutta se ei menoa haittaa. Mikään puolustusjärjestelmä ei nouse hallintakonsoliin punaisena vilkkuvalona.
Seksi.
Niin. Miehelle naisen kohteliaisuudet uppoavat, koska miehellä ei ole menetettävää, jos hän kritiikittä ottaa vastaan hyvää itsestään. Naisella monesti on. Kai. Mikä muu selittää hyvää tarkoittavien ja vilpittömästi sanottujen kauniiden sanojen torppaamisen.
Usko.
Jos esittäisit miehelle kysymyksen, että olisiko miehellä jotakin syytä tuomita kohteliaisuuden sanova nainen tai hänen katalat tarkoitusperänsä – mitä saisit vastaukseksi? Etpä juuri mitään.
Sama naiselle ja voisit kirjoittaa kirjan niistä kaikista nyansseista, joita voisit syventää loputtomiin, jos osaat pinota sanoja hyvin.
Rakkaus.
Naiset hämmentävän usein suojelevat itseään senkin jälkeen, kun kielekkeeltä on otettu liaani toisen kukkulan päälle. Ei ole enää paluuta. Naama menee verille, jos jotakin yllättävää sattuu, mutta itsepintaisesti pidetään tilanteeseen ja suhteeseen etäisyyttä. Ei haluta, että sattuu. Ei haluta vajota liian syvälle kaninkoloon.
Mies kyllästyy. Sitten sattuu. Ja minkä takia? Sen takia, että voisi sanoa tapahtuneen jälkeen: ”Mä arvasin.” ja kuunnella samaa kaakatusta ystäviltä.
Onhan se hienoa olla samaa mieltä entisen, nykyisen ja tulevan minän kanssa asettelemalla päiväni murmelina valokuvia muistelupäivittelyille.
Alttari on valmis, vain uhri puuttuu.
Ei siis oikeasti puutu. Nainenhan uhraa itsensä, eikä petturimiestänsä. Vaarnat lyödään omiin raajoihin ja roikotetaan itseä ajoneuvon perässä ketjuun kiinnitettynä.
Miksi? Vain siksikö, että voisi olla oikeassa? Ei. Kyllä se on sen takia, että pelätään olla väärässä. Naisen yllätyksellistä kyllä suurimpia pelkoja on olla yllätyksellisesti – housut kintuissa yllätettynä – nolona estradilla. Ei alastomana, vaan väärässä.
Ennen miehen tehtävä oli olla oikeassa ja väärässä. Nainen sai puhua ystävättärilleen, kuinka se meidän Pertti on vähän hassu. Ei saa enää. Miksei? Naiset eivät pidä, että heitä pidetään hoopoina. Heidän lapsia ei saa pitää älyllisesti aikuista vähäisimpinä, eikä lemmikkejä täysinä idiootteina.
Harva nainen selviää heille nauramisesta. Vaikka mies luulisi nauravansa heidän kanssaan yhteisille jutuille.
Miksi nainen on halunnut vallata alueita, joita ei toivo johtavansa? Jonkun malliin tyytymättömyys, ei luo vielä osaamista tehdä jotakin paremmin kuin hän.
Moniko eduskuntaan mennyt tulee sieltä viisaamman leimalla takaisin? En tunne ketään. Päätöstilanteissa ja niistä vastuunottajilla on vain hävittävää. Naiselle se on 9kk + 18 vuotta. Miehelle se on 3 työntöä ja puhallus.
Tyhmimmät miehet ovat itsensä kannalta onnekkaasti idiootteja, etteivät koskaan koe oman suoriutumisongelmien olevan oma vika. Se on aina joku muu. Nainen on erinomainen syntipukki, koska se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa – eikä tarvita kummoista sanaseppoa, että naisen saa seksiin liittyen henkisesti säpäleiksi.
Ikään kuin se kipu, jonka mies tuottaa naisen kasvoille todistaisi miehen olleen oikeassa syyttäessään naista. Eihän syytön myönnä syyllisyyttään tai tunne syyllisyyttä. Ja tämä miehen päässä tekee hänet itsensä syyttömäksi. Hei hienosti vedetty jätkät.
Mitä nainen sitten kaipaa, jos ei niitä haukkuja, jotka olisivat looginen jatkumo naisen omalle puheelle hänelle itselleen?
Rakkautta? Ehkäpä. mutta Rakkaudesta itsensä vieroittanut citynainen ei tunnista Rakkautta ennen lapsia. Ei vielä heidän ilmeisen tulemisen luvannutta miestä katsoessaankaan ennen kuin se muuttuu riittävän todeksi.
Jälkikäteen kyllä tietenkin kerrotaan, kuinka tiedettiin Rakastavan puolin ja toisin ilman sitä jälkikasvuakin, mutta se on aivan sama, kuin kysyä olympiakultaa purevalta urheilijalta palkintopallilla, että tuntuiko suorituksen aikana: tänään voisi olla se päivä, kun kaikki unelmat muuttuvat pian todeksi?
En suoraan sanottuna tunne ketään naista, joka iloisen onnellisesti vakuuttaisi Rakastavansa miestään tästä ikuisuuteen ilman lasten häivääkään. Tunnen naisia, jotka eivät lapsia halua ja heitä, jotka hankkivat lapsen, mutta eivät miestä ja kaikenlaisia naisia. Mutta vain yhteisessä lastenhankintaputkessa tai sen läpi kulkeneiden pariskuntien naiset vannovat uskollisuutta.
Nuoruudessa minäkin luulin, että olin sellaisissa suhteissa. Oma kuvitelma on juuri se, jota nainen yrittää välttää. Ongelmana on vain se, että nainen on täysin kyvytön olemaan kuvittelematta tai ajattelematta mitään ja siitä nainen on ikuisesti kateellinen miehelle – koska miehillä tämä supervoima on.
Minä taasen olen aivan liian paljon viettänyt aikaa naisten kanssa, että olen osin jo hukannut tuon miehille varatun ajattelemattomuuden auvoisen sataman, jonne voi ankkuroitua lataamaan akkuja.
Minä olen Rakastanut ilman lapsiakin. Mutta minä olenkin ollut hyväuskoinen hölmö. Se kuitenkin on se ultimaattinen testi, joka pitää läpäistä. Miehet miehistyvät ja viisastuvat vanhetessaan.
Lopulta he ymmärtävät, että siinä alkuhuumassa saa – ja pitää – loihtia keskusteluun se perhe. Uskottava suunnitelma hajanaisia tiedonmurusia erilaisista asioista, jotka lapset sitten ansaitsisivat näyttelevät keskeisillä paikoilla onnellisuuden ja tosirakkauden näytelmässä.
Taideteos on jatko-osa kaikille aiemmille, joiden pääosissa näyttelivät huoleton seksi ja muut yleisön kestosuosikit. Rakkaus on ikäänkuin kulminaatiopiste, joka perustuu miehen riittävän valmiiksi kasvamiselle.
Kun luen tätä joskus vuosien päästä ja puren hammasta. Kun muistelen niitä kipeitä hetkiä, joissa en tosiaan osannut tai – ihan rehdisti halunnut – riittävästi suojella itseäni… On hyvä antaa itselleen anteeksi.
Ei ollut vielä silloin oma aika voittaa sitä naurettavan kokoista kultakimpaletta, joka ihanasti painautuu omaa rintaa vasten ja liikkuu minun mukana. Sydän. Toisen ihana sydän, jonka saa pitää ja joka lyö minulle.
Olympialaiset voitetaan. Niin voitetaan tämäkin kulta, taistelemalla, valitsemalla se hetki, jolloin polkea reisillä kaarteessa vauhtia muiden ohi ja edelle.
Katkaista maaliviiva aivan uudella tavalla. Olla uniikki. Ainutkertainen. Luoda uusi alku ja kirjoittaa etsinnöille viimeine kappale. Loppusanat ja kiitokset.
Toinen maallisempi huomio itselleni: olen sekavassa flunssassa, joka selittää myös paljolti sekavaa tajunnanvirtatekstiäni, mutta vain kumppaninsa virheettömän uskollisuuden tai sen kuvitelman marinoimat ihmiset, voivat lukea tämän täysin ehjänä – säröttömänä. Heitäkin tunnen. Enkä voi rehellisesti sanoa haluavani olla kukaan heistä.
Olen tieni valinnut. Ja olisi tyhmää vaihtaa tutkielma iltasatuun, jossa kaikki päättyy varmasti hyvin. Oma esseeni ei ehkä näe onnellista loppua, mutta lopun se näkee. Ja se rauhoittaa minua.
Kaikesta huolimatta ja riippumatta muista voin saada vastauksen, joka on kirkkaampi ja läpinäkyvämpi kuin mikään, jonka olen nähnyt. Vastauksen ytimessä olen minä ja arvoni – yhdessä perheeni kanssa.
Haluan tarjota uskollisuuden mallin lapsilleni. Avoimuuden ja yhdessä asioiden ratkaisun. Enkä puhu rahahuolista tai tv-vuorokiistoista, vaan vaikeista ja pelottavista henkisistä peikoista, joita emme osaa normaalisti kertoa.
Haluan kasvaa vielä rohkeammaksi, etten pelkää puhua mitään ja osaan löytää oikeat sanat, etteivät muut pelkää sanomaani. Sitten olen valmis.