Kategoria: Pohdinnat

Tuossa imuroidessani synteettistä villamattoa, en voinut olla miettimättä: KUKA HITTO KEKSI, ETTÄ SIIVOAMINEN ON NAISTEN TYÖ!?

Itsehän arvioin miesten/naisten töitä mm. fyysisen kuormittavuuden (nykyään myös henkisen rasittavuuden 😀 tuntuu, että kärsivälliset naiset on kuollu sukupuuttoon), teknisyyden (miehet), esteettisyyden (naiset) jne. mukaan.

Noh, ei tarvitse nyt olla mikään Da Vinci, että tajuaa:

1. Kaikki mikä liikkuu enemmän kuin 5mm siirtäessäsi imuria maton päällä – eivät kuulu siihen viiden millin karvalla varustettuun mattoon
2. Homma ei vaadi esteettistä silmää – riittää kun poistaa kaiken ylimääräisen (ks. kohta 1)
3. Imupaineella mm. hiusten poistaminen kierteisestä ja tiheästä tekstiilistä vaatii melkoisen paljon fyysistä suorittamista

Ok, eli ei mitään viitteitä naisten töihin.

Sitten koin ahaa-elämyksen miettiessäni asiaa ryhmäpaineen kannalta: miltä siivoaminen näyttää? Nololta. Ei maskuliiniselta. Sen lisäksi se on tylsää, siinä ei ratkaista mitään*. Siivoamisessa ”palataan nollatasoon”, jota useimpien naisten mielestä pitäisi ylläpitää koko ajan. Jos miehestä tuntuu, ettei jaksa siivota – mies ei siivoa. Jos naisesta tuntuu samalta pitkän työpäivän jälkeen ja vaikkapa kaverin kanssa riitelyn – nainen siivoa silti – koska on pakko (???).

No niin, meidän ’siivoaminen-kuuluu-naisille’-neropatin perusteet tähän mennessä:

1. Työ on fyysisesti rankkaa
2. Työ on miehelle noloa: ”mitähän kaverinikin sanoisivat jos näkisivät minut siivoamassa peppu pystyssä**?”
3. Työ ei tarjoa haasteita

Kolmas kohtahan on ihan puppua. Esim. meikäläinen vierasti strategisesti (pitkä tarina) pyykinpesua ja halusin ajatella, etten osaa pestä pyykkiä oikein. Todellisuudessa huomasin sitten seuratessani naisten pyykinpesua, että tiedän siitä ihan riittävästi***. Toisin sanoen, mikä on nolompaa kuin tehdä noloa hommaa? No se, ettei tiedä miten sitä noloa hommaa pitäisi edes tehdä!

Kaikki tarkkuutta ja huolellisuutta vaativa on minusta miehekästä. Antwerpenin timanttimuseossa opin mm., että arvokkaimmat raakatimantit työstetään edelleen käsityönä. Jep jep, on hienoja laser-ohjattuja-robotteja, konenäköä jne. mutta silti ihmismielen kyky arvioida lennosta paras ratkaisu on erittäin vaikea ohjelmoida tietokoneeseen, kun kyse on jostain monimutkaisen esteettisestä ja/tai aistillisesta asiasta****. Tämäkin on miehekästä: ymmärrys muuttaa toimintaa tilanteen edetessä. Se nimittäin vaatii erittäin tarkkaa havainnointikykyä, älykkyyttä, työkaluja ja asennetta (usein kykyä toimia oman ylpeytensä kanssa).

Todellisuudessahan homma on mitä ilmeisimmin lähtenyt käsitteestä kodinhoito. Eli nainen oli kotona lasten kanssa, kun mies kävi töissä. Oli luontevaa, että tällä jaottelulla nainen sitten teki kotitöitä. Toisin sanoen, mies joka teki kotitöitä oli jonkin sortin luuseri, jolla ei ollut riittävästi ”oikeita töitä” (eli niitä palkallisia) ja hänellä oli aikaa tehdä niitä. Tai energiaa. Hänen palkkatyönsä ei silloin ollut riittävän kuormittavaa. Kaikki miehet eivät enää toimistoaikakaudelle siirryttäessä tehneet fyysisesti raskaita tai ”henkisesti raskaita johtamistöitä”, mutta mielikuva jäi: Näyttääksesi, että työsi on raskasta – älä siivoa ja huutele aina väliin: ”Hei voidaan kuule vaihtaa osia! Et selviäisi päivääkään minun hommistani, joiden vastuita liioittelen nyt suuresti kertoessani niiden sisältävä: blää blää blää… ja sitten AINA tulee…. blää blää blää…”.

Tästä aiheesta nyt selvästi meikäläinen jatkaisi vaikka tuhat vuotta, joten katkaisen jaaritukseni yhteenvetoon:

• Arvostan kodinhengettäriä suuresti. Kun hymyilette pyyhkiessänne hikeä otsaltanne katsahtaessanne mieheenne päin – näytätte aivan käsittämättömän seksikkäiltä.
• Yritän jatkuvasti opetella osallistumaan kodinhoitoon enemmän.
• Minulla on teoria, jonka mukaan kotona äidiltä saatu palvelutaso tuo miehelle kodikkaan tunnelman. Äitini pesi pyykkini = minua rakastetaan, kun pyykkini pestään, eikä asiasta tehdä numeroa. Minä imuroin = välitän perheestäni ja kodistani.
• Keskustelkaa: älkää tuomitko mitään. Jos mies sanoo rehellisesti: ”Minusta vessan pesu on naisten homma.” arvostakaa sitä, että teillä on keskusteluyhteys. Harva mies on niin idiootti, ettei tajua tuossa kohtaa, että on väärin sanoa noin. Hakekaa kompromisseja ja muistakaa kuljettaa kaikkia asioita mukana keskustelussa. Nainen voi olla yrittäjänä ja mies palkkatöissä. tai mies voi kulkea Mika-Petterin kanssa futis/jäkistreeneissä ja pelimatkoilla. Omat mielipiteemme vaikuttavat perhedynamiikkaan kuitenkin – eikö ole parempi olla tietoinen kumppanimme ajatuksista – olivatpa ne miten typeriä tai oman arvomaailmamme vastaisia? Myyntityön yleisimpiä viisauksia: ”Ääneen sanomaton vastaväite on pahin – rakenna luottamus ja selvitä esteet.”

*olkoonkin niin, että kehitin hyvän tekniikan tuohon villamaton imurointiin: kerää tavarat yhteen kohtaan ja vetää vastakarvaan ilmavasti täydellä imuteholla, jolloin harjakset eivät paina hiuksia jne. mattoon.

** josta sivuhuomautuksena pakko sanoa, että naiset näyttävät jotensakin erittäin seksikkäiltä siivotessaan – kuulemma mieskin, mutta oletan sen liittyvän lähinnä siihen arvostukseen, jota mies saa ollessaan keskimääräistä ihanampi lajinsa edustaja.

*** samat sävyt koneeseen, vaatteet kannattaa kääntää väärinpäin jos ne haluaa säilyttää hyvinä (esim. printtipaidat), konetta ei ahdeta niin täyteen ”kuin mahtuu” jne. Henkilökohtaisesti minusta on erittäin epämiehekästä ajatella: ”tungetaan niin paljon kuin mahtuu – vaikka väkisin”. Niinkin oudolta kuin tämä kuulostaa, ensimmäinen mieleeni tullut perustelu oli: kaikki, jotka ovat uudelleenladanneet patruunoita tietävät, että ruutia ladataan TARKKA MÄÄRÄ eikä niin paljon kuin mahtuu. Vasta tämän jälkeen minulle tuli mieleen oma näkemykseni todellisesta miehisyydestä, johon kuuluu herrasmiesmäisyys ja sulavuus… jota voi sitten toteuttaa vaikkapa makuuhuoneessa… toki voihan olla, että nämä ”tunkija”-miehet (tunkiomiehet?), kamppailevat miehisyytensä kanssa.

****vaikkapa viinistä, naisten miellyttämisestä (hekoheko – tähänhän ei pysty mikään tässä universumissa, eivät edes naiset itse) tai huippumuotinäytöksen catwalkia edeltäneestä vahingosta, jossa helma repesi. Tietokone katsoisi ko. asiaa kuin pässi uutta porttia.

Olen kuvitellut selvästi, että aavistuksen henkisesti aggressiivinen nainen, joka kykenee tekemään kuplamaailman olisi nainen, jota arvostan.

Olen alkanut ajatella, että helpompi nainen saa itse asiassa enemmän arvostusta minulta, jolloin suhteemme voisi olla tasapainoisempi.

Naarastiikerimieltymykseni pohjaa minulle tyypilliseen kriisivalmius -ajatukseen, jossa ulkopuolisen uhan neutraloimiseksi tarvitaan paljon resursseja, kylmää päätöksentekokykyä ja sitkeyttä. Samaa naisetkin arvostavat usein miehissä.

Miehen suojeluvaisto, mustasukkaisuus jne. ovat positiivisia, kun ne ovat naisen eduksi. Samalla tavalla minulle henkinen hyökkäyskapasiteetti naisella on jotenkin kiihoittavaa – mikäli itse olen myrskyn silmässä; seesteisessä nollapisteessä.

Etsin ehdotonta rakkautta. Olen selvästi sekoittanut ”ilman vaatimuksia” -ehdottoman ja ”ilman vaihtoehtoja” -ehdottoman. Hih. Näyttävät kovin samalta. Maistuvat niin perin erilaisilta ja tuntuvat sotkeutuvan toisiinsa aika ajoin.

PS: Miehen välittäminen on myöskin ihana ominaisuus, kun se pysyy perhepiirissä. Jos tämä lämpö valuu kodista muuallekin – kaikelle maailmalle – se on negatiivinen ominaisuus.

(Tämä teksti makasi luonnoksissa 17.1.2013 ja julkaisen sen nyt. Lue jos meikäläinen kiinnostaa, älä lue jos aikasi on kallista ja luet tätä blogia parisuhdemielessä)

Tästä on jo pitkä aika… Muistan pohtineeni, että jos (tässä tapauksessa minä) mies osoittaa jossain sektorilla toistuvasti yli-inhimillisiltä vaikuttavia ponnistuksia, motivaatiota ja kykyä käsitellä asioita: hänen henkilökuvansa häiriintyy.
(joo joo… myös sisäisesti, kiitos kaikille nokkelillepokkelille pikku-askartelijoille)

Kun ihminen on jollakin tavalla noussut ja toisaalta nostettu rivistä, erotettu jonnekin muualle – se viehättää. Se on jotakin erityistä, ainutlaatuista ja mielenkiintoista. Hohdokasta.

Oletteko joskus nähneet miten vankileirillä valtaapitävät erottavat jonkun rivistä?
Tai vitsikkäästi sama koulumaailmassa?
Kumpikaan ei jää huomaamatta – eikä kumpikaan tiedä hyvää. Molemmat ovat vähintäänkin haasteita ja usein olet jo myöhässä, kun olet askeleen edellä – muita viiteryhmääsi kuuluvia riviläisiä.

Tällaista henkilöä seurataan – sitä tutkitaan ja todellakin hutkitaan.
Henkilö on herättänyt odotuksia. Hänet tunnetaan ja tiedetään. Hän ei ole se mitään sanomaton tuntemattomuus, johon tutustut nollasta. Ennakkoasenteita ja tunteita.

Kuvasin asiaa lyhyesti lukion kulmalla: ”Ensin minut nostetaan jalustalle, sitten minut ammutaan alas… ikään kuin unohtaen, miksi minut sinne nostettiin.”. Nokkelimmat kysyisivät: ”Vai unohditko itse – miksi sinut sinne nostettiin?”.

Oli miten oli, kuulin mielenkiintoisen tarinan eräästä naistyöntekijästä, joka johtoryhmän kanssa asioidessaan esittää yksinkertaista, koska ”on havainnut sen helpommaksi, olla puuttumatta mihinkään.”. Tämä ”asioihin puuttuminen” on sitä, mitä valtaapitävät tekevät. Siis hallinnoivat jotakin, mikä ei ole suoraan heidän omistuksessaan.

Minulta kysyttiin johtamishalukkuudestani ja persoudestani parrasvaloille eilen. Vastasin, että lukiossa ei enää haluttu muutosta. Peruskoulussa ollaan ja uskalletaan olla vielä lapsia ja toivotaan jonkun muuttavan asioita. Lukiossa homma alkaa kääntyä jo aikuisten maailmaan: parjataan, muttei tehdä muutoksia eikä uskota enää joulupukkiin. Olin kurkiauran johtotähti nuorempana – se jolle naurettiin, mutta oltiin kiitollisia, että sai itse hengitystilaa – olla oma itsensä enemmän. Halusin muuttaa koulukyläni kulttuuria suvaitsevaisemmaksi ja siinä onnistuinkin.

Kun minut pyydettiin lavalle vastaanottamaan diplomia aktiivisesta toiminnastani lukiomme oppilaskunnan hallituksessa, minulta odotettiin jotain typerää ja omahyväistä puhetta (”Aina se on äänessä!” oli järkyttävän äänekkään naishenkilön yleinen huudahdus). Otin mikin käteeni, puhuin vauhdikkaasti – sanomatta sanaakaan, äänettömästi. En tiedä oliko salissa ketään, joka olisi ymmärtänyt läppäni – mutta hiljaista oli. Ihmiset höristivät korviaan ja ne pikku höpönassut saivat jotain mitä eivät odottaneet.

Lukion jälkeen leikin haamua ja olen vieläkin horroksessa. Talviunilla.

Maybe I should follow the White Rabbit.

Kaikki ihmiset mokaavat joskus.
Niinkin ironiselta kuin se kuulostaakin, virheet tekevät meistä ihmisiä.

Olen usein miettinyt, miksi mies, joka näennäisesti mokailee isommin ja useammin saa anteeksi – ja hänen vastakohta verrokkinsa ei.

Noh, ne hulivilimiehet, jotka mokailevat, säntäilevät ja kimpoilevat – hoitavat myös sen toisen puolen. Anteeksipyytämisen jotenkin isosti, pysäyttävästi ja tunteita herättävästi.

Tämä ajatus valmistui samassa yhteydessä edellisen kirjoitukseni kanssa. Naiset mahdollisesti antavat anteeksi näissä tilanteissa, koska he toivovat itselleen samaa ja toisaalta – he toimivat itse samoin. Mahdollisen konkurssin edessä: kaikki on kaupan.

PS: Asian ajattelubiisi: Nightwish – End of all hope

Katsoinpa tässä kuumepotilaana pitkään pohtimani ’Elfen Lied’ -animesarjan 13 osaa loppuun. Ensimmäinen jakso alkaa melko brutaalisti ja vasta yhdeksän (9) minuutin jälkeen nähdään aurinko ja – japanilaiseen tyyliin – kirsikan kukat.

Sarjan idea pohjaa tyttöihin, jotka häirittynä tuhoavat ihmiset ympäriltään yliluonnollisilla voimillaan. Talking about ’anger management’. En oikeastaan kiinnittänyt huomiota tähän tunteiden keskiössä olemiseen ennen tätä päivää, kun selitin katselukokemustani.

Sisäinen lapsi ja ihmisen synnynnäinen kaipuu ehdottomalle rakkaudelle olivat minusta olennaisinta antia. Myös paljon mielenkiintoisia viitteitä japanilaiseen kulttuuriin, johon kuuluu kunnia, vaikeat valinnat (yhteisö ennen yksilöä), häpeä (epäonnistumisen kokeminen) ja ahkeruus.

Myös ihmisen surullisuutta, menneisyyden mukana kuljettamista ja anteeksiantoa pidetään hyvin esillä, vaikuttavan kerronnan keskellä. Kykymme antaa anteeksi ja uskallus nähdä kaikki arvokaina on haastavaa… ja jos kuvamatsku tuntuu raa’alta kannattaa aina miettiä mitä teemme toisillemme henkisesti ollessamme vihaisia.

Eräs yliluonnollinen yksilö lausahtaa ennen ensimmäistä verilöylyä:
”When u (humans) are miserable – u need someone
even more miserable than yourself”

Sarjan ristiriitaisista tunteista ja velvollisuuksiensa kanssa painiva mieshahmo toteaa katumuksesta hyvin japanilaisittain:
”People who… think they can make up their past follies with regret – can not be forgiven.”

Sarja on nähtävissä youtubessa ja tässä linkki ensimmäiseen jaksoon (japaniksi puhuttu, eng. teksteillä – löytyy myös englanniksi puhuttuna). Noin neljän tunnin (4h) setti jos katsoo intron kerran ja sen jälkeen vain sisällön (22min./jakso).

Mietin tuossa ’Pirates of the Caribbean’in kohtausta, jossa Orlando käy nyysimässä avaimen Davy Jonesilta.

Pohdin, että eikö häntä pelota? Ehkä, mutta mitä sitten? Hän on toimintakykyinen ja suorittaa tehtävän. Hän rakastaa isäänsä ja haluaa pelastaa tämän.

Pohdiskelin, että tosirakkaus voittaa pelon.
Ei välttämättä kokonaan, mutta sen verran, että homma etenee – hyvään suuntaan.

Mietin miksi montaa miestä kiihottaa ajatella itsensä sekstaamassa esim. sotilasarvoltaan ylemmän naisen tai naiskonstaapelin kanssa. Molemmat työtehtävät edustavat kuitenkin melko miehistä roolia.

Siinäpä se. Jos nainen antautuu miehelle ”silti”, vaikka onkin maskuliinisessa roolissa – mies saa erilaista tyydytystä miehisyydelleen, kuin naisellisen naisen kanssa. Mies ikään kuin saa varmistuksen omalle miehisyydelleen kuullessaan naisen kiihkeän: ”Ota minut.”.

Vitsikkäästi tätä leikkiä voisi jatkaa miettimällä, että mies saisi teoriassa myöskin eräänlaista tyydytystä miehisyydelleen jos hän alistaisi jonkun erittäin isokokoisen ja maskuliinisen miehen seksiin kanssaan 😀

Asian kääntöpuolena on miehet, jotka ovat epävarmoja omasta maskuliinisuudestaan ja etsivät selvästi tarpeettoman nuoria kumppaneita itselleen. Löydöt erikseen. Minä puhun nyt etsimisestä.

En ymmärrä miksi tätä sektoria ei ole mietitty tai siitä ei puhuta. Minusta asia on vakava ja se pitäisi korjata. Jokinhan ajaa miehet virhetoimintaan. Minusta on naurettavaa, että sitä pidetään jotenkin ”vakiona, että ”on vain sellaisia miehiä”. Eivät ne tyhjästä tule ja ihminen perustelee aina toimintansa itselleen etu- ja jälkikäteen.

Kuumana kesäpäivänä kävin ostamassa mehua kaupasta.

Pieni poika piteli kuitin näköistä lappua, hymyillen sanoin: ”Ole hyvä vain” ja osoitin kassatiskiä. Hän laittoi 0,30-luvun sisältäneen pullopanttikuitin pöytään ja vähän alle vitosen kolikoina. Kassaneiti pläräili kolikoita ja antoi ne pojalle.

Kysyin: ”Mitä tuossa oikein tapahtui?”
Kassaneiti: ”Vaihdoin isompiin – eihän kukaan varmastikaan halua kulkea pikkuhilut taskuissa.”

Niinpä. Eihän kukaan halua vaihtaa huonompaan, mutta onko pienempi – tässä yhteydessä hajautuneempi käteiskassavaranto – välttämättä huonompi? Televisiossa on muutamia amerikkalaisia mielenkiintoisia ohjelmia vaihdantaan perustuvasta bisneksestä, jossa henkilöt aloittavat esim. tv:stä ja päätyvät autoon – vaihtamalla aina parempaan. Heillä on selkeä tavoite ja tv-sarjasta ollen kyse – he onnistuvat aina.

Kukaan ei halua hiluja – armopaloja – pieniä pennosia. Jos niitä sattuu tarttumaan mukaan, ne haluttaisiin vaihtaa isompiin seteleihin. Minusta esim. hellyydellä on itseisarvoa, eikä pieni halauskaan ole hilu – joka pitäisi voida vaihtaa isompaan.