Naisilla on tapana suojata itseään kivulta miesten kanssa. Suojausleikki jatkuu pitkään ja usein tuntuu siltä, että leikit loppuvat, kun on tosi kyseessä – siis ollaan jo kriisissä ja hommasta ei selvitä välttämättä. Ollaan 3-0 tappiolla kolmannessa erässä ja sitten vasta laitetaan ykköskenttä jäälle. Onko peli jotenkin naurettavan helppo siihen mennessä ja sitä ykköketjua säästetään seuraavaan matsiin?
Ykköskenttä ei jaksa sykkiä koko viimeistä erää. Taistelumoraali voi olla alhaalla, kun joukkueenjohto on linjannut, ettei parasta viisikkoa käytetä. Muu joukkue on kokenut jo tappion: ”Emme selvinneet. Me hävisimme. Nyt on vain tuurista ja ykköskentästä kiinni, pääsemmekö tasoihin ja ohitse…”.
Nooh. Ykkösketju ylikuormitetaan sitten kolmannessa erässä – koska ei tänne häviämään tultu. Ykkösnyrkki hakataan betoniin todennäköisesti pahemmin, kuin olisi tehty maltillisella koko pelin kestäneellä – tasaisella ja joustavalla – peluuttamisella. Joukkue nilkuttaa seuraavan ”kaverin” kanssa.
Dresscode: Ykköset, tarkoittaa tässä tekstissä luonnollisesti niitä suurimpia tunteita – niitä joilla voitetaan ja hävitään – niitä jotka sattuvat. Niitä joita itketään, jos ne loukkaantuvat, eivätkä pääse turnaukseen pelaamaan. Se riski nyt on vain otettava – että siellä sitten taklataan ja luistellaan päin seinää – jos aikoo edes taistella kullasta nimettömässä. Avattava vaihtoaition portti ja tehdä se mikä jokaisen valmentajan kuuluu: laittaa aloitusketju jäälle.
Siitähän se peli vasta alkaa.
PS: Aikalisä on mielestäni aivan liian iso peikko ja nauttii huonoa imagoa. Ei se ole tappio. Se on johtamista ja loppuun asti taistelua.