Kategoria: Pohdinnat

Kun nainen kohtaa miehen, on ilmassa toiveikkuutta tulevaisuudesta, paremmasta huomisesta, yhteisistä kokemuksista, salaisuuksista, jakamisesta ja yhdessä kasvamisesta. Ehkä jopa kasvattamisesta.

Miehen tulisi olla tasapainoinen, miellyttävä, kiinnostava ja muutamia muita juttuja… Kuitenkin niin, että parhaat hetket – siis naisen kanssa jaettavat ja nautittavat – ovat vasta edessä päin.

Miehen pitäisi olla ihana ja elämäniloinen, mutta hän ei saisi olla kokenut liikaa hyviä hetkiä, jotka voisivat riidellä tulevan kanssa ja varsinkaan siten, ettei nainen ole kokenut vastaavia. Esimerkiksi Rakkaus on erittäin haastava asia. Seksi ei tänä päivänä ole sellainen, koska asia on vähän kuin nielty… Haluttu unohtaa, että seksikin on useimmille meistä melko henkilökohtaista ja se sisältää (ainakin toiveissamme) kokemuksia ainutkertaisuudesta. Seksuaalinen neitsyys on useimmille utopia, jota ei ole oman ensimmäisen kerran jälkeen tiettävästi kokenut. Ja hei – onhan silloin itsekin menettänyt neitsyyden – joten hankala mennä syyttelemään toista sekstailuista.

RakastUminen sen sijaan on mutkikas. Levottomat 1:ssä henkilö hiljentää porukan ’en oo koskaan’-juomapelissä: ”En oo koskaan rakastunut”. Tätähän sitä jokainen toivoo rakastuessaan, että se olisi jotakin neitseellistä. Jonkun aidan taa menemistä ja kirmaamista.

RakastAminen on vielä mutkikkaampi. Rakastumisen voi kuitata vielä radio Rock’n sanoin: ”Rakastuminen on hetki ’kyllästymisen ja yksinäisyyden’ välissä”, mutta rakastaminen on päätös ja sitoutuminen – liiton rakentamista, yhdessä vanhenemisen ja vanhempaistumisen fiilistelyä. Se onkin jo melko karvas kakku nieltäväksi jos kumppani selvästi on saanut rakastaa ja rakkautta osakseen. Mikä on silloin minun arvoni ja roolini? Voiko rakkautta arvottaa? Eikö rakkauden pitänyt voittaa kaiken?

Äkkiä tulee kylmä. Tai paremminkin lämmöt lasketaan ja suojaudutaan. Samalla tavalla, kuin metsästysmajalle talvella tullessa havaitsee ihmisen jäljet: ”Joku on käynyt täällä – emmekä ole ehkä yksin”.

Eikös se ole ihan mukavaa, että joku on saanut sääsuojan mökistä ja pitänyt lämpöjä yllä? Hakenut puita hyvässä lykyssä, eikä ole polttanut paikkaa. Ollakseen tasapainoinen, ihminen tarvitsee rakkautta. Siitä ei pitäisi olla pahoillaan jos oma rakas on sitä saanut entisessä elämässään.

Tein ihmiskoekaniinina kiintymyssuhdetestin (eng.), jossa on noin 30 kysymystä omasta suhtautumisesta parisuhteiluun ja -kumppaniin. Kone arpoo kysymykset isommasta tietokannasta, joten esim. minulla oli yksi täysin sama kysymys kahdesti.

Useat kysymykset koskivat jätetyksi tulemista ja kumppanin puuhailuja, sekä pelkoja näihin liittyen. Painoin kaikkiin näihin kysymyksiin: ”Strongly disagree”, koska minua ei mietitytä mitä kumppanini puuhailee tai onko tämä jättämässä minua. Jos puuhailuja on – tai minut jätetään – tietenkin se kolahtaa, mutta en minä niitä etukäteen veistele puuseipäiksi sydämeeni.

Tänään luin otsikon Siwalla: ”Pettäjä EI JÄÄ KIINNI” (kyselyyn vastanneista 4000:sta henkilöstä kolmannes pettää kumppaniaan). Tätä mieltä olen aina ollut itsekin – en minä mikään ’Hercule Poirot’ ole, jos toinen haluaa salata asioita – hän siihen pystyy, enkä minä asialle mitään voi. Olen raa’asti verrannut omassa päässäni tilannetta asiakassuhteisiin: ”Jos häviän kilpailijalle kaupan – arvioin tilanteen, asiakkaan ja otan opikseni.”.

Tulos

Melko peloton (2/7) ja vain vähän välttelevä (3/7). Sanallisen arvion tiivistelmä: En pelkää jätetyksi tulemista, (tunne)läheisyyttä tai omaa tarvitsevuuttani. En myöskään ole huolissani rakastaako kumppanini minua oikeasti. Olen siis ”turvallinen”-lohkossa, joka tutkimusten valossa tarkoittaa suhteellisen kestäviä ja tyydyttäviä suhteita. Tunneilmaisu tuntuu luontevalta ja usein tämän lohkon ihmiset säästyvät masennukselta ja muilta psykologisilta häiriöiltä.

Noh, minusta minulla on ollut hyviä suhteita ja ne ovat olleet verrattain kestäviä – kun katselee ympärillä lilluvia keskiarvoja. Olen tosin eri mieltä viimeisestä viiteryhmäni ominaisuudesta omalla kohdallani: olen melkoisen häriintynyt 😀

Pohdinta

Mielenkiintoinen testi sinänsä, koska olen miettinyt omaa suhtautumistani vaatimusten aiheuttamaan välinpitämättömyyteeni. Kääntäen voisikin sanoa, että kumppani, joka pelkää jätetyksi tulemista ja minun puuhailujani ei sovi minulle. Mielenkiintoisesti väestöliiton pohdinnoissa (tieteelliseksi artikkelia ei voi kutsua):

”–turvallisesti kiintyneillä samankaltaisuus näyttää viehättävän, kun taas ei-turvallisesti liittyneissä kiintymyssuhteissa myös vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.”

Eli ei mikään huono arvio itseltäni. Ongelmalliseksihan homman tekee ”ei-turvallisten” luontainen taipumus olla ilmaisematta suuria tunteitaan avoimesti. Näistä yksi sektori on nimittäin pelko ja aivan kuten pettämisestä – siitäkin on vaikea jäädä kiinni verekseltään, koska pelkoja pelätään ilmaista.

Huomasin, että jos minulta olisi kysytty ’jätetyksi tulemisen’ -pelon sijaan ’hylätyksi tulemisen tai yksin jäämisen’ -pelkoa – olisin vastannut toisin. En pelkää sormusten heittelyä, koska se on suoraa ja siinä saa sitten tehdä omia ratkaisuja, mutta toisen painostaminen, vaatimukset ja syyllistäminen ovat paljon monimutkaisempia. Niiden kanssa joutuu vetelemään kieli keskellä suuta, eikä tilannekuva ole järin selkeä.

Molemmat – suhteen sisällä hylkääminen tai sormusten heittely – rikkovat. Harmillisen usein, suoraan tai välillisesti, peruuttamattomasti. Ymmärrettävästi sormusten heittelyä pelätään näennäisesti enemmän, mutta ”yksinjättäminen” tappaa suhteen varmemmin.

Lopuksi

Tänään keskustelin itselleni hankalasta asiasta ja yht’äkkiä havaitsin keskustelun kääntyneenkin keskustelukumppanini – samaa asiaa koskeviin – vaikeisiin tunteisiin. Keskeytin keskustelun ja huomautin, että eikö olisi aiheellista minunkin saada joskus tukea hankalille tunteilleni. Ilman, että minun pitäisi kuljettaa toisen hankalia tunteita mukana tai ikään kuin kunnioittaa niitä – varoa sanojani ja jättää sanomatta tunteitani, jos arvioin niiden aiheuttavan negatiivisen tunnereaktion kuulijassa. Näitä tilanteita pitäisi tietenkin johtaa ja alustaa. ”Haluan ilmaista tunteitani ja tämä voi olla…”.

Keskustelusta tuli mieleen monta muutakin tilannetta, jossa olen kokenut yksinäisyyttä ja hätää. Huomaamattani tilanne onkin kääntynyt kumppanini ahdinkoon, jolloin hän hylkää minut ja tunteeni – avuntarpeeni. Homma kääntyy niin saumattomasti, ettei sitä varsinaisesti kumpikaan huomaa, mutta luonnollisesti keskustelunavaajalle (tässä minulle) tulee olo, etten tule kuulluksi. Usein näitä tilanteita varjostaa naisen herkkä reagointi mm. kyynelin. Kun nainen kertoo ystävättärelleen, että ”Se-tunteeton-kivi jätti minut itkemään yksinäni” – on miehen turha sössöttää enää mitään.

Harmittavan usein tuntuu, että parisuhteissa kilpaillaan ’kummasta tuntuu pahemmalta’ -tittelistä kun homman toivoisi olevan positiivinen ja leikkimielinen kisa: ”MUSTA TUNTUU IHANAMMALTA!!! <3 ” ”Eipäs kun musta! Mä varmasti Rakastan Sua eniten koko universumissa!!!” ”Höpöhöpö! Mä Rakastan Sua eniten tässä maailmankaikkeudessa ja kaikissa sen rinnakkaistodellisuuksissa!!!” 😀

Tuumasin Nokia E75 kännykkäni hybridi-ominaisuuden taas kivaksi: voin ladata sitä mini-usb:llä tai Nokian ”pienipäisellä” laturilla. Myös Toyotan Prius on hybridi sen energiajärjestelmän takia: se käyttää sähköä ja fossiilisia polttoaineita. Tietokone, jossa on Applen iOS, Windows ja Linux on hybridi: se voidaan avata eri käyttötarkoituksiin.

Miksi ihannoimme tekniikassa yhdistelmiä, mutta ihmisten kohdalla kavahdamme niitä?

Robocop oli hybridi: koneen ja ihmisen -yhdistelmä. Sitä pelättiin ja herjattiin. Se ei ollut pelkkä laite, jonka voisi korvata – mutta ei ihminenkään.

Species ’Peto’ elokuvassa avaruudesta saapunut ”dna-ohje” koeputkihedelmöitettiin naiseksi (toivoen, että se olisi rauhallisempi ja empaattisempi… 😀 ). Se ei ollut pelkkä tappokone – eikä ihminen.

Usein näissä risteytyksissä viitataan aina jossain vaiheessa sääliin, ristiriitaisiin tunteisiin ja muihin suhtautumisongelmiin. Elokuvissa henkilöitä on useita, osa vihaa ja osa rakastaa – jotkut ovat neutraaleja, tutkivia. Oikeassa elämässä henkilöitä on vain yksi – tunteet vaihtelevat – eivätkä ne ole puhtaita.

Eikä kanssaihmisiä tarvitse risteyttää mihinkään – niissä on ihania ja epäinhimillisiltä tuntuvia ominaisuuksia ihan synnynnäisesti.

Osaisimmeko joskus tulevaisuudessa vapauttaa vaikeat tunteemme toisen kanssa, emmekä hänen päälle?

Käytin puheenvuoron bisneskokouksessa, jossa viittasin virkamiehillä usein olevan tärkeinpänä toimintaohjeena: ”Älä mokaa!”.

Ohje passivoi – koska jokaisen virkavirheen voi välttää olemalla tekemättä mitään. Ei myönnä patenttia, rahoja tai lupaa.

Kuolo korjaa näin ajattelevan organisaation, joka pyörii tulorahoituksella. Toisin sanoen on tehtävä päätöksiä ja päätöksiin sisältyy AINA riski – mutta riski on pienempi usein kuin odottaa tekemättä mitään. Virheitä sattuu ja parhaassakin päätöksessä on yleensä jokin asia, jonka olisi voinut hoitaa paremmin – siis jokin virhe.

Näin ollen yrittäjän – ja kaikkihan me olemme oman elämämme yrittäjiä – voikin sanoa valitsevan vähimmän virheen. Virheiden pitäisi olla vakio-osa päätöksiä ja eteenpäin menemistä, luonnollinen – ei hävettävä. Meidän tulisi kunnioittaa itseämme jos pystymme tekemään päätöksiä, koska se on rohkeaa. Mitään-tekemättömyyskin on päätös – mutta se ei ole johtamista.

Rohkeutta toverit!
Ja muistetaan, että päätökset eivät ole mustavalkoisia. Ero ja yhdessä pysymisen yrittäminen – siihen yhdessä sitoutuminen – ovat kaikki päätöksiä yhtä lailla kuin tuulen kääntymisen odottaminen parisuhteessa. Ajan antaminen toiselle ja sanaton syleily.

Joutuvatkohan naiset joskus maksamaan hellyydestä seksillä?

Otsikko on epävirallinen tavoitteeni tälle vuodelle. Epävirallinen kahdestä syystä:

1. Se ei ole tavoite – sitä ei voi pakottaa, tulee jos on tullakseen, mutta toki sitä voi etsiä
2. Tämä ei ole mikään tämän vuoden juttu – jos ei heru tälle vuodelle, niin uskallan toivoa sitä seuraavallekin

Kun kirjoitin ’Tiukka nainen’ -artikkelin ja lisäsin kauan sitten kirjoittamani tekstirungon loppuun pohdintani ehdottomasta rakkaudesta, halusin vain muistuttaa, että senkin voi ymmärtää (ainakin) kahdella tapaa.

1. ”ilman vaatimuksia” -ehdoton
2. ”ilman vaihtoehtoja” -ehdoton

Ensimmäisessä ajatus ehdottomuudesta liittyy avoimuuteen: ”Rakastan sinua sinuna itsenäsi, enkä vaadi muutoksia.”. En aseta rakkaudelleni ehtoja, vaan se ikään kuin on totuus, joka pysyy.

Toisessa ehdottomuus on suljettu: ”Rakastan sinua näin ja vain näin.”. Rakkauteni on tällainen, siitä ei neuvotella – siinä ei ole ehtoja, eikä sitä voi rakentaa vaihtoehtoisista palasista. Ei kompromisseja.