Kategoria: Pohdinnat

On hyvä ymmärtää, ettei miehillä ole useille naisille kuuluvaa piirrettä itsessään, joka aikaansaa tunteen ”Oi, kunpa voisin kertoa tästä jollekin – oloni helpottuisi.”

Miehillä miete on muodossa: ”Voi hitto, kun tän vois ratkasta ja poistaa päiväjärjestyksestä.”.

Tämä on siis sama asia, joka esitellään ’Miehet Marsista – Naiset Venuksesta’ -kirjassa muodossa: ”Kun nainen kertoo ongelmistaan miehelle, mies toimii kuten miesten kanssa on tottunut toimimaan: hän laittaa kaikki-tietätävän-hatun päähänsä ja alkaa ratkoa ongelmaa.” (noin lainaus, ei ole kirjaa käsillä).

Oikeasti nainen haluaisi olkapään ja korvan. Mies tarjoaa räikkää ja hylsysarjaa. Mies kuvittelee, että nainen on ”hukannut työkalunsa” ja mies voi lainata omiaan. Toisaalta miehethän ovat melko yksinkertaisia ja olemme tottuneet olemaan apuna Ikean kalusteiden parissa. Toteutamme vain opittua kaavaa. Ei nainen pyydä miestä avukseen: ”Hei syödään sulkaajäätelöä ja itketään yhdessä peiton alla.”… ja hyvä niin, koska suurin osa miehistä ei pysty tähän. Eikä miehen ehkä kuulukaan pystyä siihen. Voihan olla, että nainen haluaa loppujen lopuksi jotain muutakin kuin itsensä tukijakseen ja näkemystä antamaan.

Korkattuani ’Lie to Me’ 2.kauden avasin toisenkin asian: syyllisyyden -tunteen.

Puhuin lukiossa: ”Ihminen ei kestä olla velkaa. Olen nähnyt miten vitosen minulle velkaa ollut henkilö alkaakin pohtimaan, että olinko sittenkin hänelle velkaa – eikä toisin päin.”.

Nyttemmin olen yleistänyt tuota vielä entisestään: Ihminen ei kestä syyllisyyttä.

”Hei ethän ole armoton – syyllinen anteeksi anelee
Vihan vanki – tuomion – vain itselleen sanelee”
(The Rain – Anteeksi, sanat)

Itsekkäiden ihmisten syyllisyyden ja riittämättömyyden kokemuksen kohde asuu heidän sisällään. Sisäinen lapsi, joka jäätyään vaille tarvitsemiaan asioita menneessä, imee loputtomasti energiaa ympäriltään. Musta aukko*. Se on niin raskas, ettei edes valo pakene siltä.

Erityisen kamalia ovat ne hetket, kun alkaa tuntemaan syyllisyyttä omasta ahdingostaan… (ah-Dingosta 😀 ). Tilanne on itsessään paradoksi: ihmisen pitäisi tällöin oppia pitämään tilanteesta, joka tuntuu murskaavan hänet. Siis täysin ylitsepääsemättömän kamala tilanne pitäisi osata kääntää voitoksi. Tällöinhän se ei olisi ylitsepääsemätön, masentava, kamala tai mahdoton. Vähän kuin sanoisi matemaattisen tehtävän kanssa painivalle: ”Kato ratkaiset sen siitä vain – se on sun asenneongelma” tai sosiaalisen rajoittuneisuuden…

Syyllisyyttä pitäisi opetella sietämään ja toisaalta purkamaan. Olen itse todennut katuvani asioita. Minäkin aikoinaan viehätyin ajatuksesta, että kovat tyypit eivät taakseen katso katuen. ”En mä kadu mitään” jota monesti korostettiin: ”tekisin kaiken samoin” ja sitä sitten seliteltiin: ”oon oppinu niistä jutuista paljon.”. Kadun esimerkiksi sitä, kun pitkällisen työn tuloksena laulan ’Rakkauslaulu’ -kappaletta (The) Rasmus-yhtyeen alkuajoilta heidän kanssaan Sataman Yö -festivaalien päälavalla – enkä mielestäni riittävästi huomioinut ihastuttavaa daamiani, joka jäi yleisön eturintamaan minun siirtyessä lavalle. Olisin esimerkiksi voinut kumartua ja katsoa häntä silmiin – osoittaa kädellä, huikata jotakin ja jatkaa laulua. Tämä ei siis tule tapahtumaan koskaan uudelleen, luullakseni. En soimaa itseäni aktiivisesti, mutta olisin romanttisempi jos saisin uuden mahdollisuuden 🙂

* Knoppitietoutta: ”Musta aukko” vertaus tässä yhteydessä on mielenkiintoinen, koska ollakseen musta aukko, kappaleen – tässä yhteydessä ’sisäisen lapsen’ – pitäisi tiivistyä Schwarzschildin sädettä pienempään tilaan, säilyttäen massansa.

Verrokkina: jos etusormenpääsi kokoiseen tilaan (<18mm) tiivistyisi koko maapallon massa, se toteuttaisi yhtälön. Rikkinäisen ihmismielen massa on siis erittäin jännittävä asia monessakin mielessä.

Tytär on isänsä lihaa ja verta – joten tämän pitäisi luonnollisesti muodostaa läheinen ja välittävä suhde isän puolelta tytärtään kohtaan. Suojaa, turvaa ja rakkautta.

Jos suhde oli ja on epävakaa, ei taivaltaan miesten kanssa aloitteleva nainen voi käyttää sitä ponnahduslautana tai tukirakenteena. Tekninen ongelma voi pohjata ajatukseen: ”Jos en saanut rakkautta ja kaipaamiani tunnesektorin asioita suhteesta, jossa olen henkilön pienokainen – miten ihmeessä voisin saada turvallista rakkautta ilman varmempaa turvarakennetta?”.

Intiimisuhde miehen kanssa on läheisempi, kuin isä-tytär-suhde. Jossain kohtaa. Missä kohtaa? Milloin siinä on luvattu enemmän? Milloin voin luottaa mieheen? Milloin voin luottaa siihen, etten jää yksin – milloin on varmaa, ettei minua hylätä – milloin voin laittaa jalkani ja toisenkin hänen maalleen. Odottaa häntä kotona rauhassa. Varmana, että hän palaa ja saapuu rientäen halaamaan. Suutelee minua ja katsoo minua silmiin sanoen: ”Olet ainoa nainen jota rakastan – ja tulen rakastamaan. Olet naiseni, elämäni. Sinun kanssasi tulen jakamaan tulevat hetket, kuten jaan sydämeni kanssasi nyt.”.

Alkaa loputon varmistelu. Jatkuvan suhdetalouskasvunnousunodotus. Jos kasvu hidastuu, se tarkoittaa lamaa ja mahdollista – ellei jopa todennäköistä – konkurssia. ”Kasvu ei saa pysähtyä! Emme saa jäädä junnaamaan paikoillemme. Tarvitsen varmuuden, ettemme ole menossa kohti konkurssia!”.

Avioliitto.
Entä jos sekin on jo koettu? Huntu painui tekstiileihin ja sormus mummon lippaaseen odottamaan muokkausta.

Vauva.
Siinä se. Tätä minulta ei voi viedä. Saan antaa ja vastaanottaa rakkautta.
Mutta haluan jakaa tunteen ja asua siinä yhdessä. Voimakkaana ja kestäen.

Ihmiset itse eivät ehkä muutu, mutta sukupolvien kautta ihmiskunta muuttuu. Koti on tärkeä ja turvallinen suhde vanhempiin. Rakkaus on ilmaista ja toisaalta kalleinta maailmassa. Voiko sen ansaita? Voiko sitä hallita?

Tilaa antamalla. Itselleni. Saatan kuulla sen mitä toivon ja kuiskauksen mistä sen löydän.

Olin aamulla vähän pohtivaisella tuulella ja oloa ei yhtään selkeyttänyt Peter Franzénin ’Tumman veden päällä’ -elokuva, jossa kuvattiin perheväkivaltaa ja alkoholismia harjoittavaa isää (osin omaelämänkerrallinen teos Peteriltä ja on ehdottomasti parempi, kuin IMDB-arvio).

Purin levotonta oloani siivoten ja siirtyessäni tiskaamiseen – ymmärsin jotakin. Ilmeisesti kannattaisi tehdä kotitöitä useammin sekavassa mielentilassa, koska sillon tuntuu saavan hyviä ideoita.

Muistelin, että olen kuunnellut kumppanini tekevän jotakin yleishyödyllistä – esim. keittiön siivoamista – ja olen istunut vain. Ilahtunut, mutta istunut.

Ihmettelin tätä muistikuvaani – en siis sitä, että toruin itseäni jälkikäteen näin typerästä toiminnasta – miksi se oli minusta ”ok”-menettelytapa silloin?

Keksin vastauksen. Olin uupunut. Ilahduin siitä, että kumppanini tekee jotakin. Halusin nauttia siitä hetkestä ja tunteesta, että joku tekee minua varten jotakin – pyyteettömästi. Tämä oli usein hankalaa – siis kuvitella sitä puhdasta pyytettömyyttä – koska olen erittäin herkkä aistimaan tunnelmia ja jouduin sumentamaan tätä arvio-osaa itsestäni samalla kun hengitin avunsaantia itseeni.

Muistin samalla erään yöllisen puhelinkeskustelun, jossa kumppanini soitti minulle aamuyöstä. Soiton syy oli autokyydin toive. Hänen ystävättärensä huudahti taustalla, että ”Anna sen nukkua – mennään taksilla!”, johon kumppanini vastasi: ”EI! Se on mulle tän velkaa! Tää on vähintä mitä se voi tehdä…”. En muista enää miten keskustelu jatkui tarkemmin, mutta asiasisältö oli, etten kumppanini mielestä rakastanut häntä tarpeeksi – jonka takia olin velvollinen hakemaan hänet aamuyöllä – ikään kuin kompensoidakseni aiheuttamaani mielipahaa ja aukkoa suhteessamme. Todistaakseni olevani ”edes vähän sellainen mies”, joka minun pitäisi olla – antamani kuvan perusteella.

Arvioin uudelleen omaa suhtautumistani omaan istumiseeni. Niin. Minä koin saavani jotain takaisin siitä kovasta työstä, jota koin tekeväni suhteemme eteen. Enkä minä ole vielä muuttunut. Olisi täysin tekopyhää sanoa meneväni nyt välittömästi auttamaan kuullessani astioiden ääntä tai mopin läiskähtävän lattialle. Opin kuitenkin, että voin kiittää tuosta avusta – avoimesti ja kiitollisuuteni näyttäen. Minun ei tarvitse hävetä sitä, että toinen ihminen auttaa minua, kun itse olen uupunut. Minun ei pidä selitellä tilannetta itselleni. Siihen on kyllä kaikki tarvittava aika, kun olen yksin.

Hauraalla itsetunnolla ei voi luopua mistään omasta, kun ei tiedä mikä sortaa tornin.

Ihminen saattaa ja usein tunnistaakin, että jotakin pitäisi muuttaa – mutta ei tiedä mitä. Eikä epäselvässä tilanteessa voi sitten valita umpimähkään mitään asiaa mistä luopuisi (kehittäisi uudeksi), koska se saattaa olla juuri se asia mikä tekee minusta minut.

Jos esimerkiksi yksi ominaisuuksista on kaikille vittuileminen – ja eikä kannata leikkiä ettei muka tuntisi tällaisia henkilöitä – niin se saattaa olla niin juurtunut, ettei sitä enää tunnista vahingolliseksi toiminnaksi. Toisaalta esim. tämä vittuileminen saattaa olla ainoita asioita, joissa tuntee itsensä hyväksi – joten sitäkin kautta on hankala luopua, jostakin missä kokee itsensä älykkääksi tai nokkelaksi.

Keskustelujen nakertaminen, ihmissuhteiden ja tilanteiden torpedoiminen tuntuu itsesuojeltulta – ei ainakaan satu, kun tilanne on hallinnassa. ”Pessimisti ei pety” sanotaan. Minä lisään nykyään tuohon mukakin mietittyyn mietteeseen: ”Niin paitsi aina” tai vaihtoehtoisesti ”Ei niin – koska hän on jatkuvassa pettymyksen kierteeessä.”.

Kannattaa uskaltaa kokeilla ja vaikkapa keskustella jonkun ystävän kanssa omista ominaisuuksistaan. Jos vittuilu on ainoa tunnistettava ”aktiivipiirre” persoonassa, asiaa voi miettiä myös muodossa ”mitä voisin/haluaisin olla?”. Luonnollisesti kun lisää jotakin, yleensä pitää vähentää toista – joten kompromisseista sopiminen on ytimessä. Mitä kukakin tarjoaa ja minkä kokee tukevan toisen ihmisenä kasvamista.

On porukkaa jotka tunnistavat tietyn toiminnan outouden – siis sellaisen eriskummallisuuden, josta voi suoraan sanoa, että joku muukin voisi kyseenalaistaa toimintamallin. Esimerkiksi seksuaalisuudesta löytää helposti tällaisia asioita, joista voi sanoa toista perverssiksi.

Miksi näin?

Mikäli ihmisen oma identiteetti on heikko, hän saattaa haluta vahvistusta muiden(kin) outoudelle ja heidän toimintansa kyseenalaisuudelle. Kun muut ihmiset yhtyvät tähän kritiikkiseen mielipiteeseen, voi ihminen huokaista helpotuksesta: ”Minä en ole sentään noin outo!”.

”Kuka menikään keksimään – että rakkaus ei milloinkaan – virheitä tee; vaan ihmiset niitä sydämiä särkee!?” – Kaija K.

Halusin sanoa jotakin yleispositiivista naisista ja muutamassa sekunnissa keksin minua ällistyttäneen naisten kyvyn uskoa rakkauteen. Minusta naiset ajattelevat aina kaatuessaan rakkaudessaan, suhteellisen nopeastikin, ettei kyse ollut siitä aidosta täysipainoisesta rakkaudesta, jota lähdettiin etsimään. Kyse oli yksilöstä ja epäonnisten tapahtumien sarjasta, jotka johtivat sydänsärkyyn.

Pumppujärjestelmähäiriön jälkeen aloitetaan uudelleenrakennus 🙂

Törmäsin vähän mutkan kautta tärkeään asiaan: nimittäin ajattelemisen ajattelemiseen, tunteiden tunnistamiseen ja ajatusprosessien työstämiseen.

Veikkailen, että Antti Kauppi tulee olemaan tärkeä mielenterveysvaikuttaja. Taloussanomissa julkaistu artikkeli on herättelevä, mutta helppolukuinen.